Rauhanleirillä Ukrainassa: Making Peace in Ukraine

Hei kaikille!

Täällä kirjoittaa Leena, 33-vuotias yrittäjä Helsingistä. Haluaisin jakaa kokemukseni viimeisimmästä projektistani Ukrainassa, jonne lähdin KVT:n kautta syyskuussa 2018.

Meitä kerääntyi yhteensä 11 vapaaehtoista Ukrainan Harkovaan kymmenen päivän ajaksi oppimaan lisää tärkeästä aiheesta.Projektimme ”Making peace in Ukraine” tarkoitus oli tarkastella ja tutkia, miten Ukrainan konfliktista vuonna 2014 paenneet IDP:t (=Internally displaced people) ovat sopeutuneet uuteen elämäänsä uudessa kaupungissa. Taustatietona kerron sen verran, että Ukrainan konfliktin alettua vuodesta 2014 yhteensä yli miljoona ihmistä on paennut pois Donbassin alueelta, mikä edelleen on hallituksen vastaisten joukkojen miehittämä. Itä-Ukrainassa lähellä Venäjän rajaa sijaitseva Harkova on kaupunki, jonka alueelle suuri osa tältä alueelta poismuuttaneista asettui.

Ryhmässämme oli yhteensä 11 osallistujaa: Ukrainasta, Puolasta, Tšekistä, Slovakiasta, Saksasta, Sveitsistä ja minä Suomesta. Meitä kaikkia yhdisti halu auttaa ja iso tarve ymmärtää, mitä Ukrainan konfliktissa tällä hetkellä tapahtuu. Projektin aikana puhuimme paljon omien maidemme medioista ja siitä, kuinka Ukrainaan liitetään edelleen paljon valeuutisia, eikä loppujen lopuksi kukaan oikein tunnu tietävän, missä mennään.

Itselleni tämä oli jo kymmenes vapaaehtoistyöprojektini, ja kaiken kaikkiaan neljäs Ukrainassa. Ensimmäisen kerran matkustin ja tein vapaaehtoistyötä Ukrainassa vuonna 2015 konfliktin jo alettua, ja vuosien myötä minua on vaivannut iso turhautuminen siitä, että sota tuntuu olevan meillä länsimaissa lähes unohduksissa, tai siitä on valheellisia käsityksiä. Sama ilmiö tosin mielestäni toistuu Ukrainassa, sillä siellä ollessani monesti vaikuttaa siltä, kuin sotaa ei olisikaan paikallisten ihmisten elämässä. Kun kuulin tästä projektista, tiesin heti, että haluan olla mukana, vaikka se edellyttikin järjestelyjä töideni suhteen. Halusin kuulla ns. tavallisten ihmisten kokemuksista, sillä niistä ei mediassa juurikaan kirjoiteta.

Vapaaehtoistyöleirin aikana toteutimme yhteensä 16 haastattelua, joihin osallistui kaikkiaan 29 ihmistä. Vierailimme mm. vapaamediayhtiö Nakipelossa, vapaaehtoisjärjestö AKSentressa sekä tapasimme ja haastattelimme monia eri elämäntilanteessa olevia poismuuttajia. Osan haastatteluista pystyimme toteuttamaan englanniksi, ja osan haastatteluista ukrainalaiset vapaaehtoisemme tulkkasivat. Nuorin haastateltavamme oli 18-vuotias ja vanhimmat eläkeikäisiä. Oli hienoa kuulla eri-ikäisten kokemuksia ja näkemyksiä, ja ylipäätään tavata eri elämäntilanteessa olevia paikallisia.

Itselleni haastatteluista parhaiten mieleen jäi se, että jokainen tapaamamme poismuuttaja oli kohdannut isoja haasteita. Käytännössä kaikki aikuiset haastateltavamme menettivät konfliktin alettua työnsä ja asuntonsa, ja joutuivat aloittamaan elämänsä täysin alusta uudessa kaupungissaan. Harkovassa asuessaan heidän on ollut haasteellista löytää töitä, ja osa asuu edelleen tuttavien luona. Myös etenkin vanhempien ihmisten on vaikea löytää uutta työtä, ja monesti ainut tapa selviytyä on perustaa oma yritystoiminta. Toisin kuin helposti länsimaissa ajattelemme, valtio ole tukenut näitä ihmisiä juuri ollenkaan. Ainoan todellisen avun he ovat saaneet vapaaehtoisvoimin toimivilta järjestöiltä, mitkä nekin ovat vähentäneet toimintaansa sitten vuodesta 2014.

Huone, jossa neljä ihmistä istuu vuoteilla ja lattioilla tietokoneiden ja paperien kanssa.

Olin hyvin yllättynyt siitä, miten avoimesti haastateltavamme kertoivat kokemuksistaan. Saimme kuulla mm. yhden haastateltavamme piilotelleen kellarissa useamman kuukauden sodan alettua. Jotkut haastateltavistamme oli kaapattu ja kidutettu, mutta he olivat onnistuneet pakenemaan. Osalla oli edelleen sukulaisia konfliktialueella, ja sinne kulku oli hankalaa johtuen mm. pitkistä rajatarkastuksista. Uskon, että jos projektimme olisi toteutettu vaikka pari vuotta aikaisemmin, emme olisi saaneet kuulla näin avoimia tarinoita, sillä traumaattisista kokemuksista olisi kulunut liian vähän aikaa.

Projektimme oli omalaatuinen siitäkin syystä, ettei meillä ollut paikallista isännöitsijää, vaan organisoimme kaiken itse. Nauhoitimme kaikki haastattelut osallistujien luvalla, ja perustimme niistä yhteisen tietokannan meidän vapaaehtoisten kesken. Jo projektin alussa puhuimme siitä, että halukkaat meistä voisivat jatkaa toimintaa projektin loputtua. Perustimme blogin ja Facebook-sivun, joiden tarkoitus on kertoa poismuuttaneiden tarinoita, ja saada heidän äänensä kuuluviin. Tämä projekti oli valtavan hyvä kokemus siitä, miten paljon voi motivoituneella joukolla saada aikaan lyhyessä ajassa. Puhuimme jatkuvasti keskenämme siitä, mitä ketäkin kiinnostaa tehdä. Kun yhdet ovat hyviä haastattelemaan, toiset valokuvaamaan ja editoimaan kuvia, kolmannet suunnittelemaan logoa ja blogin ulkoasua, saimme paljon aikaan!

Tällä hetkellä kirjoitamme blogiin meidän tapaamiemme ihmisten kokemuksista, mutta haaveenamme on, että vähitellen saisimme välittää myös muiden ihmisten kokemuksista blogissamme. Uskon itse siihen, että poismuuttaneille itselleen olisi tärkeää kuulla toisten vastaavissa tilanteissa olleiden kokemuksista, ja siitä he voisivat saada voimaa myös omaan tilanteeseen.

Tästä voit kurkata blogiimme ja olisi mahtavaa, jos kävisit myös tykkäämässä Facebook-sivustamme.

Syysterveisin,
Leena

15 hengen vapaaehtoisryhmä poseeraa kahdessa rivissä.

Haikeat jäähyväiset Sri Lankalle

“Viimeisenä Muturin viikkonani tuntui epätodelliselta, mihin viime kuukaudet ovat oikein kadonneet?”

Lähdin KVT:n kautta kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Sri Lankaan. Suurimman osan ajastani vietin Muturissa, Sri Lankan itärannikolla pienessä muslimi- ja tamilikylässä.

Teksti ja kuvat: Minna P.

Pari viimeistä viikkoa oli yhtä menemistä. Normityöt, projektin vaatimat loppurutistukset sekä muutamat ekstratunnit joita pidin vieraillessani Akkaraipatussa pitivät työn touhussa. Akkaraipattu paikannimenä kuulosti suomalaisen korvaan ensin hieman pahaenteiseltä (heh heh), mutta loppujen lopuksi ihmiset kohtelivat minua siellä aivan yhtä hellästi ja ehkä jopa vielä vieraanvaraisemmin kuin muuallakin Sri Lankassa. Pidin paikallisessa oppilaitoksessa kolme interaktiivista englannin sessiota ja tutustuin paikallisiin sekä kahteen yltiöhauskaan malesialaiseen tätiin, jotka olivat myös vierailevia opettajia.

Myös Muturissa joukko teinipoikia hokasivat minut viime hetkillä ja kinuivat kovasti enkun tuntia. Kun kaikki tiesivät, että on minun viimeiset päiväni Muturissa, kaikki yrittivät saada minusta mahdollisimman paljon irti, mikä on tietysti ymmärrettävää. Täyteläisestä loppuviikkojen aikataulusta huolimatta lupauduin pitämään pojille tunnin mittaisen enkun session, mistä tulikin lopulta varsin hauska ja hupaisa oppitunti näiden seitsemän nuoren koltiaisen kanssa.

Viimeinen koulupäivä ennen lasten kuukauden mittaista lomaa oli 3.8. Tällöin ei juurikaan ollut normaaleja oppitunteja, opettajat hääräilivät kuka milloin missäkin ja itse päädyin hemmottelemaan sekä opettajia että oppilaita karkilla ja suklaalla. Tuntui haikealta jättää jäähyväisiä näille lapsille, joita on opastanut sekä englannin että elämän taidoissa viime kuukaudet. 1. ja 2. -luokkalaisten opettamisessa suunnilleen puolet ajasta menee muuhun kuin itse englannin opettamiseen, mutta näinhän sen kuuluu mennäkin. Lapsoset ovat juuri sen ikäisiä että osa vielä oppii että toisen lyöminen ei ole ok ja osa vielä opettelee kuinka kirjaimia kirjoitetaan. Jälkeenpäin voin todeta että lasten kanssa touhuaminen on ollut niin hauskaa, ilahduttavaa, kamalaa, opettavaista, välitöntä kuin liikuttavaakin. Jätimme molempien luokkien kanssa jäähyväiset juhlallisesti hämähämähäkin tahdissa laulaen ja leikkien.

Ihmisryhmä

Neljä päivää ennen lähtöäni saimme Peace Centerille vihdoinkin uuden vapaaehtoisen, italialaisen Germanon! Alusta asti havaitsin että kyseessä on varsin mainio tyyppi, eikä hänellä varmasti tule mitään ongelmia Muturin meininkeihin sopeutumisen kanssa. Tavallaan harmi, että ehdittiin viettää niin vähän aikaa vapari-aikaa yhdessä, mutta minkäs teet! Ehdin kuitenkin näppärästi esitellä Germanolle Muturin ja Trincon sekä iltaoppilaani jonka tunteja Germano jälkeeni jatkaa.

Viimeiset päivät Muturissa olivat yhtä jäähyväisten jättämistä, eri englannin ryhmieni ja muiden ystävieni kanssa. Meitä kutsuttiin kyliin sinne tänne ja pääsimme taas poimimaan ojan pohjasta simpukoita (eli matteja – matti = simpukka), juomaan kookospähkinästä kookosvettä ja nauttimaan tunnelmallisesta öisestä Muturin rannasta laulueskelun kera. Ihan viimeisenä Muturin päivänä pidimme vihdoin ensimmäisen workshopin leskiäideille, ja pääsin näkemään projektipuurtamiseni tulosta. Iloksemme äidit tykkäsivät koulutuksesta ja pyysivät vastaavia lisää ja mahdollisimman pian. Ihanin mahdollinen lopetus Muturin töilleni – nähdä kuinka äidit viihtyvät ja kuuntelevat innokkaasti, ja myös osallistuvat itse aktiivisesti keskusteluun.

Kaikkein eniten olen nauttinut iltatuntien pitämisestä, eli aikuisoppilaiden kanssa teemapohjaisista keskusteluista. Näin olen päässyt tutustumaan syvemmin sekä näihin mahtaviin tyyppeihin että Muturin ja Sri Lankan kulttuuriin ja mentaliteettiin. Iltaoppilaistani onkin tullut Sri Lankan parhaimpia ystäviäni. He ovat näyttäneet minulle hienoja lähialueiden paikkoja ja kutsuneet illallisille.

Ihmisiä piknikillä ulkona

Tuntui kyllä todella haikealta jättää kolmen kuukauden jälkeen hyvästit uusille ystävilleni, muille Muturin ihmisille ja Muturille ja Peace Centerille ylipäänsä. Muturin suht uutena asukkaana sekä ainoana ulkomaalaisena, ja siten kuitenkin tavallaan ainoana muukalaisena hyvien ystävien löytyminen tuntuu erityisen arvokkaalta ja riemastuttavalta. Kaikkien hienojen nähtävyyksien tai opettavaisen vapaaehtoistyökokemuksen jälkeen, uudet ystävät on se asia mistä olen kaikkein kiitollisin. Loppujen lopuksi kohtaamiset ja aika niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tuntuu kuuluvansa ns. “samaan heimoon”, ovat kaikista ikimuistoisempia ja antoisimpia asioita, jota tämä kesä on minulle suonut.

Vaikka olen päättänyt että aion tulla tänne takaisin vähintäänkin lyhyemmälle lomalle ja ehkä jo vuoden tai parin päästä, silti tiedän että tulen ikävöimään paljon Muturia ja monia ihmisiä täältä. Onneksi nykyään on kuitenkin helppo pitää yhteyttä matkan päästä, sillä suurimmalla osalla täällä on pääsy nettiin ja kaikilla vähintäänkin puhelin.

Temppeli, jossa patsas ja viirejä katossaEnnen Suomeen paluutani kiertelimme hyvän ystäväni Wilman kanssa Sri Lankaa reilun viikon verran pääasiassa ihaillen sen kaunista ja monimuotoista luontoa. Wilma ehti viettää myös pari päivää kanssamme Muturissa ennen kuin aloitimme reissumme Trincon Uppuveli-rannalta snorklailun ja valasretken merkeissä. Pakko sanoa, että hetken aikaa sillä rannalla minulla oli ihan valtava kulttuurishokki: yhtäkkiä ihmiset ympärilläni ovat puolialasti ja hotellista kuuluu jatkuva länsimainen bilejumputus, ravintolassa tyrkytetään haarukkaa ja serviettiä, ihmiset puhuvat ties mitä kieliä ja kaikki on kamalan kallista. Missä ovat kirmaavat pikkulapset, ohikulkijoiden tervehdykset ja avuliaisuus, perinteinen tamilimusiikki ja kauniit värikkäät vaatetukset?

No, nyt toisena lomapäivänä Muturin hyvästelemisen haikeus on jo laimentunut ja olen jopa vähän sopeutunut muiden turistien keskelle. Sri Lankassa kelpaa kyllä ihailla meren ihmeitä, elukoita ja upeita keskivaltion luontomaisemia. Uusi seikkailu on alkanut!

Tässä tällä erää viimeinen kirjoitukseni Sri Lankan kesästäni. Kiitos että olet ollut kuulolla!

Haikein ja onnellisin terveisin,
Minna

Vapaaehtoisena rauhanjärjestössä Sveitsissä

Hei! Olen Sanni, 23-vuotias valtio-opin opiskelija Helsingistä. Viime syyskuussa lähdin KVT:n kautta sveitsiläiseen rauhanjärjestöön Zürichiin oppimaan lisää rauhantyöstä ja kansalaisvaikuttamisesta.

Olin halunnut lähteä ulkomaille jo pitkään saadakseni kansainvälistä kokemusta, ja KVT:n kautta löydetty European Voluntary Service (EVS) tuntui itselleni sopivalta.

Alkusysäys

Minua kiinnosti tietää käytännössä, millaista järjestötyö on ja saada työkokemusta. Ilmoitus vapaaehtoistyöstä sveitsiläisessä rauhanjärjestössä herätti heti mielenkiinnon. Työtehtävät, kuten artikkeleiden kirjoittaminen lehteen, sosiaalisen median sekä nettisivujen päivittäminen ja rauhanteemaisten tapahtumien organisointi kuulostivat monipuolisilta ja sopivan haastavilta.

Yksi kriteereistä oli saksan kielitaito, joka minun kohdallani täyttyi. Olen opiskellut saksaa kolmannesta luokasta asti aina yliopistoon saakka, mutta “luonnossa” en ollut päässyt sitä käyttämään. Päätin jo ennen Sveitsiin menoani, että yritän pärjätä mahdollisimman pitkään pelkällä saksalla, jotta kielitaitoni kehittyy.

Kirjoitin hakemuksen ja sain kutsun Skype-haastatteluun. Jännitin aluksi todella paljon, sillä haastattelu oli saksaksi. Haastattelu meni ilmeisen hyvin, sillä muutaman päivän päästä sain tiedon, että minut oli valittu!

Monipuolisia tehtäviä

Olin jo aikaisemmin ollut kiinnostunut naisten oikeuksista. Swiss Peace Councililla toiveitani kuunneltiin ja sain työskennellä itseäni kiinnostavien aiheiden parissa. Kun huomasin Miriam Coronel-Ferrerin, maailman ensimmäisen naispuolisen päärauhanneuvottelijan, tulevan vieraaksi Baselissa järjestettyyn konferenssiin, soitin järjestäjätaholle ja pyysin saada haastatella häntä. Haastattelu järjestyi, ja kirjoitin jutun Filippiinien hallituksen ja islamistikapinallisten välisistä neuvotteluista järjestön julkaisemaan lehteen. Artikkeli on luettavissa saksaksi Friedensratin lehdessä.

Kaksi naista poseeraa saksankielistä lehteä kannatellen

Yllä: Miriam Coronel-Ferreriä haastattelemassa. Otin mukaan järjestömme lehtiä, ja tässä kuvassa poseeraamme lehden kanssa.

Lehtijuttujen lisäksi järjestimme omia tapahtumiamme. Toteutimme keskustelutilaisuuden väkivallan aiheuttamista fyysisistä sekä henkisistä traumoista ja niistä toipumisesta. Pidin yhteyttä eri puhujiimme ja järjestin suunnitelutapaamisen, jotta keskustelutilaisuus olisi mahdollisimman mielenkiintoinen, selkeä ja informatiivinen. Puhujina meillä oli kolme erilaista naista: entinen rauhanturvaaja, ihmisoikeusaktivisti ja terapeutti. Tapahtuma oli osa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen maailmanlaajuiseen kampanjaa (16 Days Against Gender-Based Violence), ja olin mukana kampanjan suunnittelukokouksissa edustamassa järjestöämme.

Iso juttu järjestötyössä on myös näkyvyys ja resurssien käyttö. Halusin konkreettisesti edistää järjestömme tunnettavuutta ja saada meille uusia jäseniä sekä lehden tilaajia. Suurin yleisö on tietysti tavoitettavissa internetissä. Päivitin ahkerasti nettisivujamme, jotta ne säilyivät ajan tasalla. Opettelin myös hakukoneoptimointia, jotta tietyistä rauhanteemoista saksankielellä tietoa etsivät ihmiset päätyisivät juuri meidän sivuillemme lukemaan niistä ja kiinnostuisivat kenties järjestön toiminnasta laajemminkin.

Lisäsin kuvia Facebookiin tapahtumistamme ja linkkejä nettisivuillemme mielenkiintoisiin juttuihimme. Sen lisäksi opettelin käyttämään Twitteriä ja #hashtageja, jotta olisimme osa aktiivista keskustelua myös siellä. Retweettailin ja tykkäilin muiden tweeteistä, jotta hekin huomaisivat meidät. Seuraajamäärämme kasvoikin ihan mukavaa tahtia.

Sen lisäksi kirjoitin sähköiset uutiskirjeet, jotka laitoimme sähköpostilistallamme jakoon. Niissä kerroin tapahtumistamme ja järjestön lehden artikkeleista. Tutkin paljon muita uutiskirjeitä ja käytin hyväksi havaittuja vinkkejä itse. Tavoitteeni oli esimerkiksi tehdä artikkeleista kertovista pätkistä niin mielenkiintoisia, että uudet ihmiset tilaisivat itse lehden lukeakseen koko artikkelin. Lehden tulot olivat tärkeä osa järjestön rahoitusta ja mielestäni oli tärkeää tehdä lehti tunnetuksi. Otin lehtiä myös mukaan kaikkiin tapahtumiin, joissa kävin, ja jaoin niitä ihmisille. Lehden mukana jaoin tietysti tilauskaavakkeen!

Kaikkia ideoitani en suinkaan saanut itse vaan sain paljon apua ja ehdotuksia toimistoltamme. Olen tästä hyvin kiitollinen, näin opin paljon myös itselleni vieraammista aiheista, joista en olisi muuten kiinnostunut.

Kävin esimerkiksi ydinaseita ja ihmisoikeuksia käsittelevässä konferenssissa, jossa opin paljon uutta. Idean mennä oli antanut järjestön pääsihteeri, joka pyysi minua edustamaan meitä siellä. Konferenssin järjesti IPPNW, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1985. Tapasin myös ICAN:in edustajia, ja kun ICAN sai Nobelin rauhanpalkinnon, olin konferenssin ansiosta tietoisempi heidänkin toiminnastaan. Meille tuli paljon puheluita sveitsinsaksalaiselta medialta Nobelin rauhanpalkinnon kommentointia varten. Olin (vahingossa) toimistollamme yksin, joten ohjasin puheluita koko päivän eteenpäin järjestön puheenjohtajalle ja pääsihteerille. Kuvassa IPPNW:n konferenssissa, tietenkin järjestömme lehden kanssa.

Pääsihteeri antoi myös idean yhtä lehtiartikkeleistani varten: hän halusi jutun Yhdysvaltojen asejärjestö NRA:n harjoittamasta lobbauksesta sekä sitä vastustavasta kansanliikkeestä. Mielessäni alkoi itää ajatus ruohonjuuritason aktiivin haastattelusta osana juttua, ja löysinkin verkostojeni kautta 16-vuotiaan yhdysvaltaisen high school-oppilaan, joka oli organisoinut koulussaan protesteja aselakien tiukentamisen puolesta sekä järjestänyt aktiivien tapaamisia päättäjien kanssa. Artikkeli haastatteluineen löytyy saksaksi täältä.

Vapaa-aikaa viettämässä

Mietin aluksi, miten tutustuisin ikäisiini sveitsiläisnuoriin. Pidin sitä oleellisena kielitaidon kehittymisen kannalta, ja halusin tietysti uusia kavereita uudessa kaupungissa. Olen ollut Suomessa mukana malli-YK-toiminnassa, joten hain Zürichissä Zurich Model United Nations (ZuMUN)-konferenssin järjestäjätiimiin. Pääsin mukaan markkinointitiimiin. Muut järjestäjät olivat Zürichin kahdesta yliopistosta. Konferenssi oli menestys, sillä osallistujia oli yli 150 henkilöä yli kymmenestä eri maasta, ja lisäksi se oli henkilökohtaisesti menestys minulle, sillä tutustuin moniin paikallisiin ja pääsin käyttämään saksankieltäni työn ulkopuolella. Myös paikallinen murre, “Züridütsch”, tuli tutuksi.

EVS tarjoaa mahdollisuuden kielikurssiin, joten käytin sen hyväkseni ja ilmoittauduin saksankielenkurssille. Kurssilla tavoitteenani oli ennen kaikkea kehittää kielioppiani, jotta puhuisin ja kirjoittaisin myös kieliopillisesti mahdollisimman oikein. EVS-paikkani kannusti käymään lisää kursseja, joten kävin kaikenkaikkiaan kolme saksankielen kurssia.

Minua oli autettu paljon, jotta kotiutuisin Sveitsiin, ja halusin itse tarjota samaa muille. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pakolaislapsille järjestetylle taideleirille, jossa maalasimme, painoimme kangasväreillä ja siinä sivussa puhuimme saksaa. Lapset ovat rohkeita kielenkäyttäjiä, joten heidän sanavarastonsa kasvoi vauhdilla ja puuttuvat sanat korvattiin pantomiimina ja naurettiin iloisesti. Kirjoitin leiristä myös jutun lehteemme.

Sveitsi on kuuluisa vuoristaan ja upeista maisemista. Viikonloppuisin kiersinkin ahkerasti Sveitsiä kavereideni kanssa ja ehdinkin nähdä monta paikkaa. Vaeltaminen ja raitis ilma rentouttivat ja maisemat Alpeilla olivat hienot.

EVS on hieno kokemus lähteä vapaaehtoistöihin Eurooppaan ja mahdollisuus, jota kannattaa hyödyntää. Uskon, että kokemukseni ja oppimani viestinnästä, tapahtumatuotannosta ja parantunut saksankielen taitoni auttavat tulevaisuudessa töitä hakiessa. Ohjelmasta ei tule osallistujalle kuluja, sillä matkat, taskuraha ja majoitus maksetaan.

Lopuksi vielä kaunis kiitos kaikille kolmelle järjestölle, jotka oman EVS-jaksoni mahdollistivat, eli KVT:lle, Sveitsin Service Civil Internationalille sekä Swiss Peace Councilille!

Vapaaehtoisena Sri Lankassa: opettamista, vilskettä, ystäviä – sekä uusi koti

Tervehdys kaikille!

Täällä kirjoittelee 22-vuotias helsinkiläinen opiskelija Minna. Lähdin KVT:n kautta kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Sri Lankaan, saavuin tänne 24.5. ja olen 20.8. asti.  Suurimman osan ajastani vietän Muturissa, Sri Lankan itärannikolla pienessä muslimi- ja tamilikylässä.

Vietin ensimmäiset neljä päivää SCI:n eli KVT:n srilankalaisen sisarjärjestön keskuksella Kandyssa. Minut haki lentokentältä Rifkan, oikein mukava ja humoristinen SCI:n työntekijä. Heti ensimmäisenä iltana (yönä) sain tutustua monipuolisesti Sri Lankaan: trooppisen kostea ja hiostava ilma, vasemmanpuoleinen liikenne, tuk-tukit ja loputon autojen tööttäily (täällä tööttäys voi tarkoittaa joko tervehdystä tai käskyä liikkua), roti eli perinteinen leipä jota syödään kaikkialla, paikallinen vessa eli reikä lattiassa, huoneiden sisäseinillä vipeltelevät gekot ja lattioilla hengaavat torakat, ja läpi yön jatkuva heinäsirkkojen siritys sekä katolla asuvien apinoiden satunnaiset kiljaisut.

Apina istumassa puun oksalla

Pari ensimmäistä päivää tutustuin SCI:n ihmisiin, viereisen, kehitysvammaisille tarkoitetun Blue Rose Schoolin meininkeihin, muihin vapaaehtoisiin sekä Kandyyn. Srilankalaisten tavaramerkin, ystävällisyyden takia oloni oli ensimmäisestä päivästä lähtien tervetullut ja välitetty. Aloin opetella syömään ruokani paikalliseen tapaan sormin, bongasin puussa kiipeilevän apinan ja tutustuin muutamaan läheiseen Buddha-temppeliin sekä Sumangere-nimiseen munkkiin. Joka päivä on tullut vastaan uutta ja mielenkiintoista, ja alun innostus piti minut varsin aktiivisena ja touhukkaana.

Ennen lähtöäni Muturiin, sain kutsun erään SCI:n työntekijän, Nushrathin perheen luo Gampolaan. He asuvat siellä suuren perheensä ja sukunsa kanssa kolmessa eri talossa samassa pihapiirissä. Minut esiteltiin jokaisen talon väelle, lopuille sukulaisille skypen välityksellä sekä useille muille naapureille. Tätiä, setää, serkkua, siskoa, serkun lapsia ja isoäitiä riitti, eikä minulle ole koskaan aiemmin eläessäni oltu yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Nushrath ja hänen sukunsa ovat muslimeja, ja ramadanin aikaan täällä paasttottiin sekä ruuasta että juomasta aamuyöstä iltakuuteen asti. Kun rukouskutsut minareeteista alkoivat kuulua illalla klo 6:20, on iftan eli “breaking fastin” aika. Sain osallistua molempina siellä viettäminäni iltoina tähän juhlavaan perinteeseen, jossa nautitaan taateleita, tuoreita hedelmiä, moskeijasta haettua riisipuuroa, vettä, tuoremehua ja yleensä samosoita eli kolmion mallisia liha- tai kasvisnyyttejä. Perheen paastoamisesta huolimatta ei-paastoavalle vieraalle kokkaillaan yllinkyllin: minulle tuotiin sekä runsaat herkkuaamupalat että lounas. Minun lisäkseni ainoa, joka sai myös päivän aikana mussuttaa sipsejään, oli 3,5-vuotias Arham, sen sijaan 6,5-vuotiasta Afnania opetettiin jo ramadanin tavoille. Asunto on korkealla vuoren rinteellä, josta näkee upeat Gampolan kylään avautuvat maisemat. Tällaisilla seuduilla kellään ei ole kiire mihinkään, perheenjäsenet hääräilivät kotona tai naapurissa mitä milloinkin, ja jos yllättäviä vieraita saapuu, on se aina kunnia väelle ja heitä kohdellaan kuin kuninkaita. Vaikka minua höösättiin ja kiellettiin tiskaamasta omia astioitani, niin sain sentään osallistua samosan leivontaan Nushrathin serkun, Sukramin kanssa. Ja myönnettävä on, että vuorikylän hidastahtisuus oli ihanaa vaihtelua omaan yleensä hektiseen Helsinki-elämääni.

Ihmiset istuvat ringissä matolla ja ruoka-astiat keskellä

Maanantai-aamuna hyvästelin perheen ja kiitin heitä ystävällisyydestä, johon vastattiin vain “tule pian uudestaan”. Seuraavaksi alkaisi kuuden tunnin bussimatka Muturiin, eli varsinaiseen tämän kesän kotiini. Ihastuin Muturiin heti ensinäkemältä. Varsin sympaattinen pienehkö kylä, jossa kaikki tervehtivät toisiaan, lapset huutavat valkonaaman nähdessään aina innossahan “vella kari, vella kari!” (Tamiliksi vella = valkoinen, kari = nainen), lehmät, koirat ja vuohet kulkevat teillä sopusoinnussa ihmisten, pyöräilijöiden ja autojen kanssa, paikalliset ovat kertakaikkisen ystävällisiä ja avuliaita ja kaikki täällä mitä voi ostaa, on suomalaisen näkökulmasta todella halpaa. Pari esimerkkiä:

-Bussimatka Muturin keskustaan on 10 rupiaa eli n. 7 senttiä.
-Kilo banaaneita 80 rupiaa eli alle 50 senttiä.
-Läheisellä pyöränkorjaajalla polkupyörän renkaanvaihto, pumppaus, jarrujen huolto, ketjujen kiristäminen ja muu ruuvien kiristely 200 rupiaa eli alle 1,5 euroa.

Kyseinen pyöränkorjaaja pitää bisnestään aivan lähikulmillamme, ja on kuulemma hyvin köyhä. Silti viimeksi kun hän teki ison operaation vapari-ystäväni Steffin pyörälle, niin hän ei olisi pyytänyt siitä maksua ollenkaan. Steffi halusi kuitenkin pari sataa rupiaa kyseisestä toimenpiteestä maksaa. Muturissa on ihanaa se, että paikalliset eivät pidä ulkomaisia turisteina vaan kyläläisinä siinä missä muitakin, sillä täällä ei turisteja ole ja suurin osa tietää että ulkomaiset ovat tulleet tänne töihin. Tästä syystä täällä voi helposti tuntea olonsa tervetulleeksi ja osaksi yhteisöä.

Asun täällä Peace Center -nimisessä paikassa, erään kylätien varressa muiden asuntojen keskellä. Peace Centerillä järjestetään tällä hetkellä iltapäivisin ja iltaisin aikuisille englanninkielisiä keskustelusessioita ja täällä on järjestetty aika ajoin monenlaista iltapäiväaktiviteettiä paikallisille lapsille ja nuorille. Peace Centerin idea on tuoda ihmisiä yhteen uskonnosta, kansallisuudesta, sukupuolesta tai muista taustoista riippumatta. Sri Lankassa elävät buddhalaiset, hindut, muslimit ja kristityt rinta rinnan, eivätkä välit ole aina olleet parhaat mahdolliset eri uskontojen, varsinkaan buddhalaisten sinhaleesien ja hindu- tai muslimitamilien välillä. Vielä alle kymmenen vuotta sitten sinhaleesien ja tamilien välillä on ollut rajuja yhteenottoja ja Sri Lankalla on pitkä historia uskontojen välisestä sisällissodasta. Nyt kuitenkin tilanne on ollut jo pitkään rauhaisa, ja sinhaleesit ja tamilit voivat yleisesti ottaen toimia vaivatta yhdessä. Peace Center onkin perustettu niihin aikoihin, kun uskontojen välinen rauha tai yhteistyö ei ollut vielä itsestäänselvyys.

Sininen rakennus puiden ja sinisen aidan takana. Aidassa lukee "Peace Center".

Itse kotina Peace Center on oikein kotoisa, täällä asui kesäkuun loppuun asti toinen vapaaehtoinen, itävaltalainen Steffi. Pysyvästi täällä asuu paikallinen vanhempi nainen, Emmarentia, joka pitää huolta muun muassa kodinhoidosta ja välillä kokkailusta. Välillä täällä bunkkailee myös Mr. Buhari, Rifkan, Mahim tai muut satunnaiset SCI:n työntekijät. Kaikki asukkaat ovat todella mukavia ja ystävällisiä, ja viihdymme täällä Emmarentian kanssa oikein hyvin yhteisen puuhailun kuten Unon tai sulkapallon pelailun parissa. On ihanaa, ja toisaalta hämmästyttävää että alle viikossa voi tuntea olevansa jo aivan kotonansa ihmisten kanssa, joita ei muutamaa päivää aiemmin vielä tuntenut. Näillä ihmisillä täällä onkin erityinen taito saada toinen tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja pidetyksi sellaisena kuin on.

Opetan St. Anthony’s Maha Vidiyalaiam -koulussa 1-3 luokkia. Opettaminen oli aluksi haastavaa, sillä mikään ei mene niin kuin on Suomen kouluissa tottunut. Aluksi lapset ovat niin tohkeissaan uudesta opettajasta, etteivät he pysy penkeissään, juoksevat ympäriinsä, huutavat, kysyvät minulta kaikkea tamiliksi eivätkä osaa keskittyä tehtävänantoon vaikka kuinka monetta kertaa muistuttaisin. Onneksi päivä päivältä lapset ovat alkaneet vähän rauhoittua ja keskittyä paremmin tehtäviin. Tärkeää on tietenkin myös se, että asennoidun itse opettamiseen joustavasti niin, ettei tuntien tarvitse mennä juuri niin kuin on suunnitellut, eikä tuntien tarvitse näyttää siltä miltä ekaluokkalaisten tunnit Suomessa näyttäisivät. Parasta on sisällyttää tunteihin mahdollisimman paljon leikkiä, peliä ja laulua, jotta lapset jaksavat keskittyä. Ja vaikka kurinpito on välillä haastavaa, lapset ovat samalla aivan ihania. Energia, innokkuus, ilo ja avuliaisuus näkyy heistä kauas asti ja suut ovat hymyssä harva se hetki. Lapsosten “good morning teacher” laulu saa kyllä myös minulla edelleen joka aamu hymyn korviin, samoin kun välitunneilla iloisten oppilaiden “hi how are you?” ja “hi what’s your name?” kysymykset. Jos lapset oppivat minun avulla englantia, niin se mitä minä voin heiltä oppia, on tuo aikuisen usein unohtama aito ja autenttinen ilo ja avoimuus, mitä heistä jatkuvasti pursuaa.

Koulun seinämä jossa kulkee pylväikkö ja pihalla kasveja ja kiipeilyteline.

Koulutuntien ohella monenlaista tekemistä riittää: olen osallistunut Steffin vetämiin aikuisten keskustelupiireihin, olemme viritelleet aluilleen Buharin kanssa uutta projektia “How to support education of the children of poor widows”, ja meitä pyydettiin Steffin kanssa vetämään leikkimielinen sessio paikallisille opettajille, jossa pelien ja leikkien välityksellä esittelimme heille erilaisia opetusmetodeita.

Olen saanut kuulla ja huomata, että Sri Lankassa KAIKKI on joustavaa. Itse luulin etukäteen, että vapaaehtoistyönkuvaani kuuluu n. 6 tuntia englannin opetusta päivässä, mutta lopputulos näyttääkin olevan se, että englannin opetusta on sen verran kuin itseäni huvittaa, ja lopun ajan voin kehitellä oman mielenkiinnon mukaista projektia tai aktiviteettiä. Seuraava aikomukseni tai suuri toiveeni olisikin järjestää Peace Centerillä tanssitunteja paikallisille nuorille tai nuorille aikuisille, ja kun kysyin asiasta koordinaattoriltani, niin hän totesi, että siitä vaan: “why don’t you start them already next week?”. Joustava ilmapiiri näkyy kaikkialla:  sopivan käteisen puuttuessa sanotaan “it’s ok, come to pay tomorrow”, polkupyörän pitkän korjausoperaation yhteydessä, kun pitäisi ehtiä kouluun “don’t worry, you borrow my bike while I fix this”, yleisen aikataulukäsityksen mukaan 8:30 saattaa olla 9:00, 9:15 tai bussien tapauksessa vaikka 10:00, ja kukaan ihminen ei ole koskaan liian kiireinen, etteikö voisi jäädä puoleksi tunniksi höpöttämään tai tunniksi auttamaan missä tahansa apua ikinä tarvitaan. Ylipäänsä ihmisillä täällä ei vaikuta juuri koskaan olevan kiire.

Myös vapaa-aikaa on ollut yllättävän paljon. Niinä aikoina olen tutustunut Muturin paikkoihin, kuten keskustaan, toriin, joenvarteen, paikalliseen satamaan sekä lähialueiden asukkaisiin. On ollut ihanaa tavata korttelimme muita ihmisiä, esimerkiksi niitä lapsia, jotka juttelevat mielissään englantia kanssani. Yksi heistä on 10-vuotias Riska, joka osaa englantia ikäisekseen hämmästyttävän hyvin, ja joka on tullut usein juttelemaan minulle käveltyäni heidän kotinsa ohi.

Kolme lasta hiekkarannalla palmujen juurella. Taustalla pitkä rivi veneitä ja vuohia ja pari rakennusta.

Korkkasin myös Intian valtameressä uimisen Trincomaleen Uppuveli beachilla. Intianmeri on heittämällä ihanin meri jossa olen ikinä uinut… Olen viettänyt muutaman päivän pääkaupungissa Colombossa mm. viisumiasioiden hoidossa ja muutamia nähtävyyksiä ihmetellen. Colombo on omaan makuuni vähän liian ruuhkainen ja hektinen kaupunki, mutta muutamia todella kauniita paikkoja olen nähnyt sekä tavannut mukavia ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Oloni ja työni Muturissa alkaa tuntua jo niin arkiselta ja normaalilta, että alkuvaiheen eksotiikka on karissut pois ja Mutur tuntuu ennen kaikkea kodilta. Viimeistään kolme viikkoa sitten koen uppoutuneeni syvemmin Muturin henkeen ja rytmiin. Oma aikakäsitykseni on muokkautunut srilankalaiseen suuntaan: enää ei häiritse jos joutuu odottamaan pidemmänkin aikaa, mitä tahansa asiaa, sillä tietää että asiat kyllä tapahtuvat ja hoituvat omalla ajallaan. Enää ei stressaa jos huomaa olevansa sovitusta aikataulusta 20 minuuttia myöhässä, Muturissa myöhästyminen ei ole koskaan synti. Tietyt srilankalaisten tavat alkavat syöpyä minuunkin: tuntuisi oudolta käyttää haarukkaa syödessä tai vessapaperia vessassa, olisi outoa ja epäkotoisaa jos ympärillä ei olisi jatkuvaa melua jäätelöautojen, moskeijan rukouskutsujen, koirien, varisten, heinäsirkkojen, huutavien lapsien ja ajoneuvojen kakofonian ansiosta, ja tuntuisi väärältä ja itsekkäältä ostaa jotakin ruokaa vain itselleen eikä kaikille jaettavaksi.

Onnellisin terveisin, kirjoittelen myöhemmin vielä lisää!
Minna

P.S. Kuvissa olen uuden Trincossa asuvan ystäväni Teenan kanssa sekä toisessa kuvassa olen sariin pukeutuneena opettajakollegani Thanganin kanssa.

Suomalainen ja srilankalainen nainen vierekkäin.

Suomalainen ja srilankalainen nainen vaaleanpunaisissa sareissa vierekkäin seisomassa.

Peace work and group leading experience: thoughts from a previous camp leader

Mohamed Yusuf first found KVT in 2016 when attending a work camp and has since then become one of our active volunteers. Here Yusuf shares his thoughts about his first experience as a camp leader in the Food Not Bombs-camp last summer. If you’re considering to sign up as a camp leader for this summer, keep on reading for further inspiration!

Text: Mohamed Yusuf
Photos: Mohamed Yusuf, Elisa Kuusisto and other volunteers of the FNB camp 2017

I got involved in KVT when I first came to Finland as an asylum seeker. I had nothing to do except waiting in the asylum seekers’ reception center, so one of my best friends recommended me to attend a volunteer summer work camp. That was one of the reasons I came to be part of KVT`s volunteers.

Another reason that made me KVT`s volunteer was that I am against militarism and violence in general; I do not like conflicts and war, so I found that KVT would be the best place to practice and to find the meaning of spreading peace among the human beings. My first work camp in Finland was in 2016. After that I was in many other summer work camps until I became a coordinator to one of my best camps, FOOD NOT BOMBS.  

I would like to write about my experience as a camp leader. First, it is not an easy task to be a leader – especially when it comes to lead people who came from different countries and have different ideas and different religion and cultures.

As a camp leader I’ve faced a lot of different challenges that really worked out well with me.  Being a camp leader means that you are going to take a great responsibility on your shoulders. You will need to be patient and it is important to have the leadership skills and good personality. I’ve learned that as a leader you need to be ready to accept everything including the criticism from the volunteers if something goes wrong.

Kaksi ihmistä pilkkomassa salaattiaineksiaOne of the best things that I’ve learnt about being a camp leader is to be a multicultural person, because as a leader you are going to deal with a lot of different nationalities. You will also need to be a sympathetic person with everyone, as well as to be friendly to all the campers.

I’ve learned that as a camp leader you have to put in mind that you are a volunteer like everyone else, and that you should be your own wonderful self. Being a leader means that everyone looks up to you, so make sure to bring new ideas like icebreaker games and other joint activities to help create group spirit. So it is important to be an organizer, a negotiator, and a responsible person.

As a camp leader I’ve learnt that the participants’ safety, food agreements and their accommodation comes first ,and that it is a very important thing to organize these things before the campers arrive. The main point  I’ve learned as a camp leader is that the camp leader’s communication is very important in order to run the work smoothly.

Eri ikäisiä ihmisiä seisoo teltassa pöytien takana. Pöydillä on ruoka-astioita.

Ideasta leiriksi – uuden leiri-isännän näkökulmia vapaaehtoistyöleirin järjestämiseen

Miten ajatus vapaaehtoisprojektista lähtee liikkeelle ja jalostuu lopulta leiriksi? Forssan seudulla toimiva Kulttuuriyhdistys Kuvio ry järjesti viime kesänä ensimmäistä kertaa kansainvälisen vapaaehtoistyöleirin yhteistyössä KVT:n kanssa. Kahdentoista hengen vapaaehtoisryhmä pääsi käyttämään luovuuttaan avustamalla Jokioisilla elokuussa järjestetyn Avantgarde Fashion Show’n toteuttamisessa. Kyselimme Kuvion vastaavalta kulttuurituottajalta Minna Lehtolalta kokemuksia vapaaehtoistyöleirin järjestämisestä.

Kuvat: Minna Lehtola & leirin vapaaehtoiset

ihmisiä pukemassa linnunpelättejä

Miten idea kansainvälisen vapaaehtoistyöleirin järjestämisestä syntyi?

Kulttuuriyhdistys Kuvio ry oli Creative Connection -hankkeen osana järjestämässä Kuvio Nexus 17-viikkoa ja sen päätapahtumaa Avantgarde Fashion Showta. Vieraita oli tulossa kansainvälisesti ja sen myötä ajattelimme, että paikalle olisi kiva saada myös tapahtumaa luomaan ja suunnittelemaan kansainvälinen ryhmä. Yhdelle hallituksemme jäsenellemme Eliisa Lintukorvelle KVT:n toiminta oli tuttu, ja hän ehdotti yhteistyötä. Yhdistyksen toimijat innostuivat ajatuksesta ja niin lähdimme etenemään asian kanssa.

maalattujen aidanseipäiden pystytys

Mitä kautta tutustuitte KVT:hen?

Saimme idean heittäjältä Eliisa Lintukorvelta henkilökohtaisia kokemuksia, koska hän oli osallistunut KVT:n toimintaan. Tämän jälkeen tutustuimme informaatioon nettisivuilla ja otimme yhteyttä toimistoon.

Millaista työtä leirillä tehtiin ja millainen vapaaehtoisryhmä leirillä oli?

Leirillä työ oli taidepainotteista, eli koristeltiin aluetta luovilla informaatiokylteillä ja taiteella.

Leiriläiset saivat olla mukana luomassa tapahtumaympäristöä ja osallistua Kuvio Nexus 17-viikon työpajoihin. Lisäksi he olivat apuna ohjaamassa lasten ja nuorten työpajoja.
Meillä oli 12 hengen monikulttuurinen ryhmä, jossa oli eri-ikäisiä ihmisiä.
Itselle jäi sellainen mielikuva, että ryhmästä tuli puolentoista viikon aikana perhe. Oli koskettava hetki, kun ihmiset kyynelehtivät erotessaan viikon päätteeksi.

Mikä onnistui leirillä hyvin? Entä mikä oli haastavaa?

Ryhmän ryhmäytyminen onnistui hyvin. Haastavaa oli ryhmän liikkuttaminen paikasta toiseen, sen koon vuoksi. Tapahtuma onnistui hyvin ja itselleni jäi käsitys, että leiriläiset olivat tyytyväisiä aikaansa meidän luonamme.

Syntyikö leirillä kontaktia kansainvälisten vapaaehtoisten ja paikallisten välille?

Meillä oli järjestetty tilaisuuksia ja illanviettoja, joihin kutsuttiin paikallisia kuin myös muita tapahtumavieraitamme. Olimme tyytyväisiä osallistujamääriin.

Mitä odotuksia yhdistyksellänne oli leiriltä, ja miten ne toteutuivat?

Odotimme iloista ja monikulttuurista sekä luovaa työvoimaa ja sitä saimme. Odotimme kontakteja ja monikulttuurista vuorovaikutusta, loimme uusia verkostoja ja kontakteja.

Terveisiä tai vinkkejä vapaaehtoistyöleirin järjestämistä harkitsevalle?

Valmistelkaa asiat hyvin ennen leiriä, niin viikko tulee olemaan antoisa. Olkaa avoimia ja saatte uusia ystävyyksiä.

afvalttiin liidulla piirrettyjä sydämiä

”Keikkareitten keskuudessa” – kansainväliset vapaaehtoiset Suomea jälleenrakentamassa

Juttu on julkaistu Pax-lehdessä 2017/04. Kirjoittaja: Minna Vähäsalo.

Lapin sodan jälkeen pohjoisessa oli poltettu maa. Tuhottuja rakennuksia, räjäytettyjä siltoja ja teitä, miinoitettu maasto. Tuhannet evakot palasivat taisteluiden tauottua, moni kodittomana. Pellot olivat hoitamatta, ja puutetta oli kaikesta. Vaikeassa tilanteessa jälleenrakennukseen ryhdyttiin rivakasti. Avustuksia tuotiin ulkomailta ja muualta Suomesta, ja jo 1950-luvulla esimerkiksi Rovaniemen rakennuskanta oli sotaa edeltävää aikaa suurempi.

Video – Lappi nousee (Eino Mäkisen lyhytdokumentti)

Pian sodan jälkeen, helmikuussa 1946 Rovaniemelle matkasi myös nuori Elli Keinänen. Junamatka Helsingistä kesti 27 tuntia, ja perillä Elliä odotti vaatimaton parakkimajoitus. Innostus oli kuitenkin kova: oli alkamassa seikkailu, joka vei Ellin siihenastisen elämänsä pohjoisimpaan kolkkaan. Ja kaiken lisäksi hän sai tilaisuuden harjoitella englantia!

Elli oli saapunut auttaakseen Yhdysvaltain kveekarien järjestämässä avustustoiminnassa. Ensimmäiset amerikkalaiskveekarit olivat saapuneet Rovaniemelle marraskuussa 1945, ja vuoden loppuun mennessä paikalla heitä oli viisi. Mukaan tuli myös suomalaisia tulkkeja ja tilapäisapua, ja myöhemmin suuri määrä vierailijoita: edustajia eri avustusjärjestöistä ja setlementeistä, toimittajia ja muita uteliaita. Ensimmäiset avustustyöleirit järjestettiin kesällä 1946 Autissa Rovaniemen maalaiskunnassa ja Sallan Hirvasvaarassa. Lisäksi ruotsalainen vapaaehtoistyöjärjestö Internationella Arbetslag (IAL) järjesti leirin Kittilässä.

Viisi ihmistä, joista kaksi nojailee lava-autoon ja kolme istuu lavalla lapioiden kanssa multakasan päällä.

Työmatkalla 1947

Kveekarit – tai keikkarit, kuten paikalliset heitä Ellin mukaan kutsuivat – oli Lappiin tuonut halu auttaa sodasta ja sen jälkeisestä hävityksestä kärsineitä. Toiminta ei ollut kuitenkaan pelkkää hätäapua. Taustalla oli ajatus rauhanrakentamisesta työn kautta. Kveekarilainen rauhanaate pohjasi ajatukseen, että yhdessä tasavertaisena tehdyn työn äärellä ihmisten on mahdollista aidosti tutustua ja oppia ymmärtämään toisiaan. Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kasvaa rauha ja lähimmäisenrakkaus – maailmanrauhaa on rakennettava ja sotien juuret kitkettävä ruohonjuuritasolta lähtien.

Amerikan kveekareiden avustustoimikunta (American Friends Service Committee AFSC) oli antanut Suomen tilanteen kartoittamisen maan tilannetta pitkään seuranneelle Douglas Steerelle. Steere matkasikin ensin Tukholmaan, josta hän jatkoi Helsinkiin ja lopulta Rovaniemelle. Matkallaan Steere tapasi rauhanaatteesta ja avustustoiminnasta kiinnostuneita Suomessa ja Ruotsissa. Steeren tuttavuuksiin kuuluivat niin Heikki Waris (Suomen Huollon toiminnanjohtaja ja vuonna 1947 perustetun Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n ensimmäinen puheenjohtaja) ja Deryck Sivén (helsinkiläinen kveekari ja Rauhanliiton aktiivi).

Perehdyttyään Lapin tilanteeseen Steere suositteli, että AFSC aloittaisi avustustoiminnan alueella. Hän ehdotti, että työtä koordinoimaan lähetettäisiin kuusi AFSC:n työntekijää, joista yksi jäisi Tukholmaan yhteyshenkilöksi. Lisäksi hän esitti työleirien järjestämistä. Steeren suositukset saivat kannatusta, ja muutaman kuukauden kuluttua voitiin aloittaa tavaratoimitukset sekä alkaa organisoida ensimmäisiä leirejä jälleenrakentajien avuksi.

Kveekarit toimittivat Suomeen tavara-apua, jota jaettiin paikallisille vapaaehtoisvoimin. Työleireillä osallistuttiin konkreettiseen jälleenrakennukseen: rakennettiin taloja ja raivattiin maata. Kittilässä leiriläiset olivat myös mukana sadonkorjuussa ja pitivät ompelutupaa ja suutarinverstasta. Tärkeä osa työtä olivat ”ruokakoulut”, jotka toimivat päivähoitopaikkoina ja tarjosivat lämpimän aterian paikallisille lapsille. Jo seuraavana vuonna leiritoiminta laajeni Keski-Suomeen Muurasjärvelle ja Suolahteen, jossa autettiin erityisesti Karjalan evakkoja. Lapissa jatkettiin rakennustöitä Inarissa, Sattasessa, Savukoskella, Särkelässä ja Tervolassa.

Ryhmä lapsia kokoontunut tutkimaan vihkon sisältöä.

”Ruokakouluissa” tarjottiin paikallisille lapsille lämmin ateria ja päivähoitopaikka vanhempien tehdessä töitä.

Jokaiselle leirille värvättiin 20–30 suomalaista ja amerikkalaista vapaaehtoista. Tyypillinen leiriläinen oli keskiluokkainen, yliopistossa opiskeleva nainen. Miehiäkin toki oli, mutta vapaaehtoistyö näyttää jo 1940-luvun Suomessa houkutelleen suuremman määrän naisia. Keskeisin motivaatio oli halu auttaa, mutta lisäksi nuoret olivat kiinnostuneet tapaamaan muiden maiden ihmisiä, harjoittamaan kielitaitoaan ja saamaan fyysisestä työstä vaihtelua omaan arkeensa.

Leirijohtajia oli aina kaksi, joista toinen oli suomalainen ja toinen amerikkalainen, yksi nainen ja yksi mies. Sukupuolten välistä tasa-arvoa korostettiin myös työnjaossa: sekä naiset että miehet tekivät rakennustöitä ja tiskasivat. Joskus suomalaispojat tosin yrittivät pinnata tiskausvuoroista – kenties ajatus ”naisten töiden” tekemisestä kummeksutti.

Ryhmä miehiä ja naisia pesemässä ja kuivaamassa tiskejä.

Tasa-arvoinen tiskiryhmä Inarissa 1947

Amy-Martta kuvaili leiriarkea Ylioppilaslehdessä vuonna 1946:

“Tavallisen arkipäivän ohjelma oli suurin piirtein seuraava: klo 6 aamuherätys, 6.30 aamiainen, johon kuului puuro, kahvi ja voileivät. Klo 7 alkoi silent meeting (hiljainen hetki), joka kesti 15 min. Töihin lähdettiin klo 7.30, ensin metsätietä kävellen n. 2 km, sitten muutamia kilometrejä hienoilla ruotsalaisilla pyörillämme. Ruotsalaiset olivat myös ystävällisesti lahjoittaneet laivaston vanhoja kirkkaansinisiä housuja, jotka varsinkin tyttöjen päälle pinnistettyinä olivat sangen vaikuttavan näköisiä. Amerikasta oli tullut armeijan haalareita, joiden rintapielissä muistoina edellisiltä omistajilta komeili uljaita ’Miss America’-piirroksia. Asua täydensivät vielä monot, tarpeeksi tilavat arimmillekin liikavarpaille.”

Työnteon lisäksi leireihin kuuluivat kveekareiden hiljaiset hetket sekä opintokeskustelut. Vähintään kerran viikossa keskusteltiin esimerkiksi työleiriaatteesta, kveekariudesta, rauhankysymyksistä tai maakunnan tai maailman ajankohtaisista asioista. Uusi kokemus monelle 1940-luvun suomalaisnuorelle lienee ollut myös leiridemokratia. Kun yhteisistä asioista, vaikkapa fyysisen työnteon ja henkisen kehityksen välisestä tasapainosta leireillä, keskusteltiin ja päätettiin konsensus-periaatteella, istunnot saattoivat venähtää pitkiksi. Parakin penkki tarjosikin epämukavan torkkumispaikan niille, joita kokoukset eivät erityisesti innostaneet. Rennompaa vapaa-aikaa olivat ohjelmattomat päivät ja illat, retket, illanvietot ja yhteiset tuokiot.

Paikalliset suhtautuivat leiriläisiin kiitollisuuden ja hämmennyksen sekaisesti. Monen oli vaikea ymmärtää, että joku matkaisi toiselta puolen maata tai peräti valtameren yli tehdäkseen töitä palkatta.

“Ihmiset luulivat, että olimme lomalla. Kun työskentelimme, he luulivat, että saamme palkkaa; kun he oppivat, ettei meille maksettu, he luulivat, että olimme vankeja pakkotyössä – sitten he alkoivat ymmärtää, että teimme työmme lähimmäisenrakkaudesta.”

Näin kirjoitti Bill Fredrickson, joka valitsi kesän 1946 leiripaikat ja johti Autin leiriä. Autettaviin ihmisiin tutustuttiin, joskin kulttuurierot ja kielimuuri vaikuttivat. Paikallisten kanssa tehtiin työtä, ja leiriläiset saivat kutsuja kylien tapahtumiin. Joillain kylillä paikalliset nuoret alkoivat kokoontua leireillä lauantai-iltaisin. Ihmetystä ja ihailua herättivät työhön tottumattomat mutta sinnikkäät tytöt sekä ulkomaalaiset, varsinkin, jos he sattuivat osaamaan jonkin verran suomea tai ruotsia.

Kveekarien vuosien 1946 ja 1947 työleirien merkitystä on vaikea mitata. Konkreettisesti Lappiin tuotiin suuri määrä tavara-apua, taattiin kylien lapsille päivittäinen ateria, rakennettiin koteja ja muita rakennuksia paikallisille. Pelkästään vuosina 1945–49 toimitetun tavara-avun arvoksi on laskettu yli 114,7 miljoonaa markkaa. Mutta kuinka lasketaan arvo vaikkapa uudelle kodille tai vanhemman varmuudelle siitä, että lapsi saa syödäkseen? Tärkeää oli myös nähdä auttamishalu ja tutustua ihmisiin muualta Suomesta ja ulkomailta. Leiriläisille itse kohensivat kielitaitoaan, rakensivat Lapin ja Keski-Suomen kylissä elämän mittaisia ystävyyksiä, parisuhteitakin ja saivat usein kipinän jatkaa maailman parantamista kotiin palattuaankin.

Kveekarien leirit muuttivat myös suomalaista rauhanliikettä ja kansalaisyhteiskuntaa. Jo vuonna 1947 kveekarien toiminnasta inspiroituneet suomalaiset perustivat Kansainvälisen vapaaehtoisen työleirijärjestön, joka sittemmin on muuttunut Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:ksi. Järjestö karisti pois uskonnolliset ulottuvuudet, mutta rauhanaate säilyi. Aluksi KVT keskittyi vapaaehtoistyöhön Suomessa, mutta jo 1940-luvun lopulla lähtivät ensimmäiset suomalaiset Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. KVT on siis järjestänyt vapaaehtoistyöleirejä Suomessa ja lähettänyt vapaaehtoisia ympäri maailman jo 70 vuotta.

Piirros jossa kolme ihmistä pyllistelee keräämässä marjoja.

Hillanpoimijat Autissa 1946. Leiritunnelmia raapustettiin leiripäiväkirjaan suomeksi ja englanniksi. Kuvilla kielimuuria madallettiin entisestään.

Huhtikuussa 1946 Rovaniemeltä Muonioon auton lavalla matkannut Elli ei kuitenkaan ollut ennustaja. Kevääseen heräävää Lappia ihmetellessään hän ei miettinyt, miten avustustyö vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa tai Suomen järjestökenttään. Sen sijaan hän näki, kuinka Lappi muuttui ja kuinka hänkin työllään oli sitä jälleenrakentamassa:

“Kevättä on ilmassa: pikkulintuja on Rovaniemellä paljon, erikoisesti ne harrastavat pesäpaikkoinaan yksinään törröttävien uunien koloja ja visertävät ylistystään raunioilla; pikkutytöt hyppäävät lautaa ja narua ja pojat pelaavat nappikuoppaa ja auringonlasku valaa heijastuksen taivaan väreistä maan metsiin ja pelloille. Valoisamman päivän toivossa nousevat Lapin raunioille pienet hirsimökit.”

 

 

Artikkelissa on käytetty lähteenä KVT:n historiikkia KVT maailmantalkoissa 1947–1997. Kansainvälistä vapaaehtoistyötä ja työleirejä. Teoksesta löytyvät myös artikkelissa olevat lainaukset. Kuvat ovat Kansainvälisen vapaaehtoistyö ry:n arkistosta. Alun lyhytdokumentti on Eino Mäkisen ohjaama “Lappi nousee” vuodelta 1947 (Työväenperinne ry).

Vapaaehtoistyötä valtiossa jota ei ole

Vapaaehtoisemme osallistui KVT:n kautta vapaaehtoistyöleirille Nabluksen kaupungissa Palestiinassa. Yhteistyössä paikallisen yliopiston kanssa toteutetulla leirillä pyrittiin tukemaan paikallisten opiskelijoiden valmiuksia tuoda äänensä kansainväliseen keskusteluun Palestiinan tilanteesta. Leirikokemus Länsirannalla antoi näkymän todellisuuteen, jota ei euroamerikkalaisen massamedian kautta tavoita.

Lue lisää

Toteutunut unelma: vapaaehtoistyöleirillä Ugandassa

Vapaaehtoisemme oli jo pidempään haaveillut vapaaehtoistyöhön lähtemisestä, kun päätti viime syksynä hakeutua vapaaehtoistyöleirille KVT:n kautta. Leirikohteeksi valikoitui Uganda, missä hän vietti tammikuussa kolme viikkoa tiiviissä kansainvälisten ja paikallisten vapaaehtoisten porukassa kunnostus- ja ympäristönhoitotyössä. Lue lisää leirikokemuksesta täältä!

Lue lisää