Työleirien taipaleelta

Suomen viime sotien suurien menetysten joukossa oli myös perin pohjin tuhottu Lappi.  Paljon ei apua Suomeen ulkomailta heti sodan jälkeen tullut. Yksi avun muoto oli kuitenkin amerikkalaisten kveekareiden avustustyö.  Se alkoi heti kun asukkaat palasivat Rovaniemen raunioille. Jaettiin ruokaa, lääkkeitä, vaatteita, huopia, kenkiä, telttoja, siemenperunoita, maitopulveria kouluruokaloihin ym. Kaikkea sellaista ”katastrofiapua”, jota Suomi nykyään lähettää eri maihin maailmassa.

Teksti: J. Reinimaa

Avustustyön yhdeksi ja pitkäaikaiseksi muodoksi tuli kylissä pidetyt kansainväliset vapaaehtoiset työleirit. Niihin tuli ihmisiä Suomesta ja ulkomailta. Leireillä autettiin kyläläisiä heidän rakentaessaan uudelleen sodassa tuhotut talonsa.  Toiminnan järjestämisessä oli mukana monta suomalaista kansalaisjärjestöä, esimerkiksi Suomen Huolto, Suomen Punainen Risti, Rovalan setlementti Rovaniemeltä, ja Suomen Setlementtiliitto ry, jonka nimi oli silloin Kristillis-yhteiskunnallinen Työkeskusliitto ry. Työleiritoiminnan jatkajaksi perustettiin suomalainen kansalaisjärjestö KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry. KVT jatkaa yhä toimintaansa. Nimi on nyt Kansainvälinen Vapaaehtoistyö. Lyhennys on yhä KVT.

Ensimmäiset työleirit järjestettiin 1946 Rovaniemen Autissa ja Sallan Hirvasvaarassa.

Inarin työleiri 1947. Kuva H. Lutz.

Leirikohteet valittiin yhteistyössä paikallisten jälleenrakennuslautakuntien ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Työ oli pääasiassa rakennustyötä. Muutakin työtä tehtiin. Seuraavana kesänä oli leirejä jo seitsemän, ja leirit jatkuivat seuraavina vuosina. Toimintaa hoitamaan perustettu KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry, toimii yhä. Työleiritoiminnan seurauksena syntyi myös Viittakiven Opisto, kansainvälinen kansanopisto, vuonna 1951.

Urriaavasta Afrikkaan

Itse olin työleirillä vuonna 1959 Sallan Urriaavassa. Urriaapa oli asumattomaan korpeen rakennettu rintamamieskylä.  Suurin osa kyläläisistä oli muuttanut sinne 1957. Talot olivat keskeneräisiä. Niissä kuitenkin jo asuttiin. Navetat olivat vielä keskeneräisiä eikä monia ollut edes aloitettukaan. Pellot olivat enimmäkseen raivaamatta. Kylän taloissa leiriläiset auttoivat kaikessa, missä tarvittiin. Rakennettiin navettoja, maalattiin ja kunnostettiin taloja, raivattiin peltoa, tehtiin heinää ja kaikkea muuta. Leiri kesti puolitoista kuukautta ja 37 leiriläistä oli noin 10 eri maasta. Kahdeksan tuntia tehtiin työtä päivässä, usein enemmänkin.

Nuori mies vasaran kanssa keskeneräisen rakennuksen vieressä
Vanhan isäntä Kalliaisenahon navetan työmaalla tein kirvesmiehen töitä. Niitä en ennen ollut tehnyt. Mutta tarve oli nyt suuri, joten oli pakko osata. Kuva R. Toivainen.

Minulle tuo leiri oli merkittävä kokemus. Kymmeniä vuosia myöhemmin se johti minut pohtimaan työleirien järjestämistä Afrikassa. Monien mutkien ja monien henkilöiden yhteistyön tuloksena alkoi vuonna 1990 kymmenen suomalaista leiriläistä rakentamaan yhdessä kyläläisten kanssa terveysasemaa tiettömän taipaleen takana olevaan Hombozan kylään Uluguru-vuorilla Tansaniassa. Äetsän seudun kehitysmaaseura antoi leiriläisille rakennuskassaan 3000 markkaa ja leiriläiset sijoittivat kukin omia rahojaan 300 markkaa. Näillä 6000 markalla ostettiin rakennustarvikkeita, sementtiä, puutavaraa, kattopeltiä sekä ovat ja ikkunat. Rakennus saatiin kolmessa viikossa vesikattoon. Kylässä ei ollut savea, joten tiiliä ei voitu tehdä ja polttaa, vaan rakennus muurattiin luonnonkivistä. Se olikin työleiriläisille uusi kokemus. Kaikki kyläläiset olivat innolla työssä.

Suomelaiset ja tansanialaiset vapaaehtoiset kantavat rakennuskiviä
Hombozan kylän terveyskeskuksen rakennustyössä 1990.  Luonnonkivistä terveysasema muurattiin.  Tällainen rakentaminen oli minulle uutta ja outoa. Kuva J. Reinimaa.

Samaan aikaan aloitettiin lähistöllä kaksi muuta työleiriä, Tangenin ja Changarawen kylissä, niissä molemmissa oli kymmenen suomalaista vapaaehtoista. Toisessa kylässä rakennettiin kyläterveysasemaa, toisessa kansakoulua. Mukana olivat Harjavallan Kehitysmaakauppayhdistys ja Tushikamane ry.

Toimintamalli

Kehittyi toimintamalli, jossa oli mukana neljä tahoa: Kyläläiset, jotka halusivat osallistua kylänsä kehittämiseen ja tehdä tämän saavuttamiseksi palkatonta talkootyötä. Paikallisviranomaiset, jotka auttavat ja neuvovat rakentamisvaiheessa sekä toimittavat tarvittavan henkilökunnan ja huolehtivat valmistuneen rakennuksen toiminnasta.  Suomalainen kansalaisjärjestö, joka omillaan sekä ulkoministeriön myöntämillä varoilla hankkii rakennustarvikkeet paikallisesti Tansaniasta. Suomesta tulleet vapaaehtoiset leiriläiset, jotka kustantavat itse omat matkansa ja ylläpitonsa kylässä ja tekevät työtä palkatta. Hankkeet olivat kyläläisten vastuulla ja heidän johdossaan. Työleiriläiset tekivät työtä yhdessä kyläläisten kanssa.

Leireille lähtijöitä on ollut aina tarpeeksi, vaikka mitään varsinaista tiedotustoimintaa ei ole harjoitettukaan. Kyläläiset ovat olleet innostuneita ja hankkeet on aina rakennettu valmiiksi. Ulkoministeriö on aina myöntänyt rakennustarvikkeisiin haetut avustukset. Tansanialaisten paikallisviranomaisten kanssa ei ole ollut ongelmia, vaan paikallisviranomaiset ovat suhtautuneet hankkeisiin erittäin myönteisesti.  Viittakiven tuki ry aloitti kyläterveysasemien sarjan vuonna 1991 Ruahan kylässä. Terveysasemia rakennettiin vuosien mittaan viisi.

Tiilistä rakennettu peltikattoinen yksikerroksinen koulu.
Msingin kylän ensimmäinen työleirillä rakennettu kansakoulu valmistuttuaan 1992. Tehtiin sementtitiilistä. Sementtitiilet tehtiin työleirin aikana, samoin perustus. Kyläläiset jatkoivat työn loppuun. Kuva J. Reinimaa.

Vuonna 1991 alkoi Msingin ystävyysseura ry:n ensimmäinen työleiri pienessä Msingin kunnassa kaukana Tansanian sisäosissa. Työleirillä aloitettiin Msingin kylän uuden kansakoulun rakentaminen. Msingi on Hauhon ja Janakkalan kuntien ystävyyskunta. Yhteistyö Msingin kunnan kanssa on aloitettu 1985 ja se on jatkunut jo yli 30 vuotta ja saanut monia muotoja. Kunnan kaikkiin kolmeen kylään on työleireillä rakennettu uudet kansakoulut. Kunnan kolmen kylän yhteinen terveysasema on myös rakennettu. Paljon muuta toimintaa on ollut ja ystävyyskuntatoiminta jatkuu yhä.

Setlementtinuorten liitto ry liittyi toimintaan mukaan vuonna 1994, jolloin työleirillä alettiin kyläläisten kanssa rakentaa kansakoulua Lubungon kylään Morogoron läänissä. Edellisenä vuonna oli käyty neuvottelemassa kouluviranomaisten kanssa aloitettavista hankkeista ja laadittu kolmivuotinen suunnitelma kyläkansakoulujen rakentamisesta. Se on jatkunut alustavan kolmivuotiskauden jälkeen monet vuodet.

Työleirejä on Tansaniassa (kolme Zimbabwessa) ollut tähän mennessä 64. Niihin on osallistunut noin 450 vapaaehtoista työleiriläistä, enimmäkseen suomalaisia. Tansanialaisia vapaaehtoisia kyläläisiä on ollut jokaisessa kylässä satoja, varmaankin yli 10 000 yhteensä. He kaikki ovat kokeneet, että omaa elinympäristöä voi parantaa omalla työllä yhteisvoimin.

Suomalaiset ovat saaneet oikeamman käsityksen afrikkalaisten kyläläisten elämästä. Erilaisen ja todemman kuvan, kuin kuva, jonka turistimatkalla saa. Molemmat osapuolet ovat oppineet toisistaan paljon.

Urriaapa ei ole unohtunut

Soitin kymmenkunta vuotta sitten Urriaapaan. Umpimähkään yhteen kylän taloista ja kysyin puhelimeen vastanneelta isännältä, mahtaako kylässä kukaan muistaa työleiriä, joka siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten. ”Totta kai”, sanoi nykyinen isäntä Erkki Jokelainen, ”minäkin muistan, olin silloin yhdeksänvuotias ja meidän talossamme oli töissä Mike ja Gitta”. Porvoolaistyttö Gitta ja irlantilainen Mike menivät sittemmin naimisiin ja asuivat Helsingissä. ”Ja muistaa täällä moni muukin sen työleirin ja leiriläiset”, sanoi Erkki. 

Vuonna 2009 sain yllättäen puhelun Urriaavan kylästä. Soittaja ilmoitti, että tänä vuonna tulee 50 vuotta Urriaavan kylän työleiristä ja olisi syy pitää täällä kylässä juhlat. Valitettavasti en silloin tavoittanut entisiä työleiriläisiä, jotka olisivat voineet lähteä juhliin.

Tärkein työleirien saavutus on tietenkin kylän hankkeen toteuttaminen kyläläisten kanssa.  Työleireillä tehdään työtä kyläläisten kanssa, ja se yhteistyö nimenomaan on tärkeää. Mutta leirillä ja kylässä tapahtuu muutakin kuin työnteko. Se on myös tärkeää. Se jää myös ihmisten mieleen, siis tuo mahdollisuus kohdata samalla tasolla, yhteisen työn puitteissa. Siinä eivät kieliongelmat ole esteenä. Tämä on ollut merkityksellistä sekä työleiriläisille että kyläläisille.

Skotti James Pringle päätti Urriaavan työleirin vuonna 1959 leirikertomuksen sanoihin: ”Me, jotka tänä vuonna tulimme Urriaapaan, uskoimme me sitten Jumalaan tai ihmisyyteen, saimme kokea, että uskoamme vahvistivat ja täydensivät ne siteet, jotka leiriläisten ja Urriaavan kyläläisten keskuudessa syntyivät.”

Pari kuukautta sitten sain kirjeen Minnesotasta, USA:sta. Sen oli lähettänyt Richard. Dickiksi me häntä silloin Urriaavan työleirillä sanoimme. Pitkä poika Tanskasta, myöhemmin muuttanut Yhdysvaltoihin. Urriaavan työleirin jälkeen emme ole missään yhteydessä olleet, kuuteenkymmeneen vuoteen. Kirjeen hän oli lähettänyt osoitteeseen, jossa en ole kolmeenkymmeneen vuoteen asunut. Postilla oli kestänyt pari kuukautta, ennen kuin löysivät nykyisen osoitteeni.

Vuonna 2019 heinäkuussa kävin Urriaavassa. Siis toisen kerran vuoden 1959 jälkeen. ”Sallan sota-ajan ja jälleenrakennuksen ajan museo” ei ollut työleiristä mitään kuullut mutta toivoivat kokoelmiinsa Urriaavan työleirin valokuvani. Löysin puhelimeen myös Urriaavan kylässä asuneen miehen. Työleirin aikana hän oli 20-vuotias ja muistaa työleirin hyvin. Koko ikänsä hän oli asunut Urriaavan kylässä. Vasta nyt iäkkäänä hän on muuttanut kirkonkylään. Talo on yhä paikallaan Urriaavassa ja kunnossa. On ollut kuusikymmentä vuotta. Kesät asuvat vaimonsa kanssa Urriaavassa. Talvet kirkonkylässä.

Erkki Jokelainen vaimoineen asuu yhä Urriaavassa. Tuossa talossa, jota rakentamassa minäkin olin silloin kuusikymmentä vuotta sitten kun hänen isänsä Edvard Jokelainen oli isäntänä.  Erkki oli silloin 12-vuotias. Nyt on ikävuosia tullut kuusikymmentä lisää. Työleirin hän muistaa yhä hyvin, minutkin. Minä en häntä, kun lapsia oli niin paljon. Talo on hienossa kunnossa. Navetta rakennettiin silloin myös ja se seisoo vielä paikallaan, vaikka lehmiä ei enää ole. Kahvipöydässä Erkin ja hänen vaimonsa kanssa syötiin leipäjuustoa ja lakkahilloa sekä kampanisuja, täsmälleen samoin kuin kuusikymmentävuotta sitten. Niitä syödessäni katselin hyvätuulista Erkkiä ja ajattelin noita Tansanian syrjäkylien työleirejä. Täältä Sallan Urriaavasta ne oikeastaan alkoivat.   Kuusikymmentä vuotta sitten.  

Alla kuva Jokelaisten talosta nyt vuonna 2019. Kuusikymmentä vuotta vanha talo on erinomaisessa kunnossa, ympärillä hyvin hoidetut nurmikot ja puutarha. Silloin, vuonna 1959, rakennettu sauna on yhä käytössä.

Punainen puutalo, pihanurmi edessä ja puita takana.
60 vuotta aiemmin rakennettu talo, jota oltiin myös työleirin voimin tekemässä. Kuva J. Reinimaa.

Vapaaehtoisena esikoulussa Tansaniassa

Kaksi kuukautta kuluu nopeasti vapaaehtoistyössä lasten parissa. Siihen mahtuu niin kieliopintoja kuin kirkkokäyntejä, laulua ja tanssia, paikallisia ihmisiä ja muita vapaaehtosia sekä itse työtä eri-ikäisten lasten kanssa.

Teksti ja kuvat: H. Louhimo

Kaksi aikuista lapsijoukon kanssa

Kaksi kuukautta Tansaniassa

Kotiuduin noin kuukausi sitten vapaaehtoisjaksoltani Tansaniasta, muutaman viikon etuajassa nykyisen epidemia-tilanteen takia. Onneksi maailman tilanne ei ehtinyt vaikuttaa kuin matkani viimeisiin viikkoihin, joten ehdin saada antoisan ja ihanan kokemuksen Tansaniasta ja vapaaehtoistöistä.

Olin kaksi kuukautta Tansaniassa, Dar Es Salaamin kaupungissa noin tunnin ajomatkan päässä keskustasta aika syrjäsellä seudulla, mutta asukkaita sielläkin oli silti runsaasti. Työskentelin esikoulussa, jossa oli alle 6-vuotiaita lapsia. Olin aina haaveillut pääseväni jonnekin päin Afrikkaa, ja lopulta valitsin Tansanian, sillä olin kuullut paljon hyvää maasta ja kuinka kaunis paikka se on, ja olikin.

Vapaaehtoinen lasten kanssa ulkona

Sain KVT:n valmennuspäivillä paljon tietoa ja eväitä reissuun lähtöön, ja minulla kävi myös hyvä tuuri, sillä moni vanha vapaaehtoinen oli nimenomaan ollut Afrikassa ja kertoivat kokemuksiaan ja tarinoitaan tästä uskomattomasta maanosasta, jotka vain inspiroivat minua lisää lähtemään tälle matkalle.
Minut sijoitettiin isäntä-perheeseen jossa minun lisäkseni asui myös toinen vapaaehtoinen. Asuimme paikassa jossa asui paikallisia perheitä, joissa lähes kaikissa asui vapaaehtoisia. Vapaaehtoisista sekä perheistä tuli minulle hyvin läheisiä ja vietimme lähes kaiken vapaa-aikamme yhdessä. Olen todella kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden asua juuri paikallisessa perheessä. Opin Tansanian tavoista, kulttuurista, ruokakulttuurista ja tottumuksista sekä minulle opetettiin myös swahilia. Viihdyin todella hyvin, autoin monesti perheen äitiä kotiaskareissa kuten kokkaamisessa ja moppaamisessa sekä pesimme pyykkiä yhdessä pihalla.

Vapaaehtoinen talon terassilla

Oppia itselle ja lapsille

Olin vapaaehtoistöissä Harrieth Prince Day Care -nimisessä pienessä esikoulussa. Koulussa löysin nopeasti oman paikkani ja olin siellä todella tyytyväinen. Meillä oli n. 30 lasta ja pienimmät olivat alle 2-vuotiaita. Tekemistä siis riitti, sillä opettajia oli vain kaksi. Joten apuni oli hyvin tervetullutta ja tunsin että minua arvostettiin ja pidettiin kuin perheenjäsentä. 

Esikoulun rakennus
Oppitunti esikoulussa

Lapsille opetettiin swahilia, englantia, matematiikkaa ja taidetta. Luokkia oli kolme, baby class (1-2-vuotiaat), level one (3-4-vuotiaat) ja level two (5-6-vuotiaat). Teimme kotitehtävät käsin ja siihen meni monesti parikin tuntia. Lapset saivan kello kymmeneltä aamupuuron ja yhden aikaan oli lounas. Iltapäivällä lapset nukkuivat päiväunet vielä ennen kotiinlähtöä. Lähdin aina samaa aikaan koulusta kun lapset, ja saatoin muutaman lapsen kotiin jotka asuivat matkan varrella. Itse kävelin aina kouluun ja takaisin kotiin, noin kaksi kilometriä, ja pidin siitä todella. Tansaniassa on tapana tervehtiä ja keskustella myös vieraiden ihmisten kanssa, joten matkan varrella opin varmaan kahdeksan tapaa sanoa hei ja mitä kuuluu swahiliksi. Oli ihana tarkkailla ihmisten elämää ja arkea sekä jutella swahiliksi.

Viikonloppuisin teimme monesti jotain muiden vapaaehtoisten kanssa. Vierailimme Dar Es Salaamin keskustassa, rannoilla sekä yhtenä viikonloppuna esimerkiksi Zanzibarissa. Vietin myös aikaa isäntä-perheeni kanssa, yksi kokemus joka jäi vahvana mieleen oli kun perheeni äiti otti minut mukaan kirkkoon eräänä sunnuntaina. Kirkko kesti monta tuntia ja kaikki oli swahiliksi, mutta se oli silti ihana kokemus. Tunnelma oli niin erilainen kuin suomessa, laulettiin ja tanssittiin ja kaikki olivat pukeutuneet niin ihanan värikkäästi, niinkuin Tansaniassa oli muutenkin tapana.

Vapaaehtoisjaksoni oli hurjan opettavainen ja upea kokemus. Lähtisin koska vain uudestaan KVT:n kautta maailmalle, ja uskon että joku päivä vielä lähdenkin!

Maitse Kosovoon

Ympäristön kunnioittaminen on yksi SCI:n arvoista. Olen itse pyrkinyt toteuttamaan sitä välttämällä lentämistä vapaaehtoistyöhön matkustaessani. Poikkeuksen muodosti pitkäaikaisvapaaehtoisuuteni Balkan Sunflowers Kosova -järjestössä vuosina 2011–2012 – tuolloin koko vuoden tarvikkeiden kuljettaminen maitse tuntui liian työläältä. Viime kesänä matkustin kuitenkin järjestön 20-vuotisjuhliin ilman lentokonetta.

Teksti: K. Hämeenniemi. Kuvat: K. Hämeenniemi ja M. Milovic

Tiesin jo etukäteen suurin piirtein, mitä reittejä minun kannattaisi etsiä, sillä muutamia vuosia sitten matkustin leirille Kroatiaan pitkälti samoja polkuja pitkin. Mielestäni kätevin reitti Helsingistä Balkanille kulkee Tallinnan ja Varsovan kautta. 

Varsovaan saakka on matkustettava bussilla, ja sieltä matka jatkuu junalla. Euroopan junayhteyksien etsimiseen hyvä sivusto on Deutsche Bahnin https://reiseauskunft.bahn.de/. Tallinnasta Varsovaan liikennöi monikin bussiyhtiö, mutta itse päädyin LuxExpressiin. Vuoroja on suht runsaasti, ja tiesin ennestään bussin mukavaksi ja henkilökohtaisella näytöllä saatavissa olevan elokuvavalikoiman kohtuulliseksi. Kukapa ei joskus olisi halunnut viettää lomapäivän nojatuolissa istuen ja elokuvia katsellen! 

Bussiyhtiön tarjoamien elokuvien lisäksi matkalle voi luonnollisesti itsekin ottaa mukaan viihdettä (ja ehdottomasti kuulokkeet, jos aikoo tehdä puhelimella jotain ääntä tuottavaa!). Minusta kannattaa kuitenkin myös varautua viettämään aikaa omien ajatustensa kanssa. Vihko ja kynä ovat minulle tärkeitä varusteita. Lisäksi hyvät eväät lisäävät matkustusmukavuutta ainakin busseissa, joissa ei ole ravintolavaunua. Otin itse mukaan pari kaappiini jäänyttä retkiruoka-annosta, joihin lisätään vain vesi. Sitä on tasokkaimmissa busseissa saatavilla automaatista. Kahvilat ja ravintolat suostuvat myös täyttämään termospullon kiehuvalla vedellä teen hinnalla tai jopa maksutta. Tosin huomasin, että retkiruoka-annos, jonka vaelluksella syö hujauksessa, on bussissa päivän viettäneelle aivan liian suuri! Liikaa ei myöskään pidä syödä eikä juoda, sillä esimerkiksi Balkanilla busseissa ei yleensä ole vessaa. Sen sijaan parin tunnin välein pysähdytään huoltoasemille tai vastaaville levähdyspaikoille, joilla on käymälän lisäksi saatavilla myös eväitä tai ruoka-annoksiakin.

Eri reittivaihtoehtojen selvittely vaatii hiukan vaivannäköä. Verkkosivusto, jolta voisi varata edes koko Euroopan junaliput, olisi erittäin tervetullut! Itse menin heti Varsovaan saavuttuani asemalle ostamaan junaliput Belgradiin saakka etukäteen selvittämälleni reitille. Kauhistuin yli 300 euron hintaa – Interrail-lipun ostaminen tuli lopulta edullisemmaksi, ja se olisi kannattanut ostaa jo Suomesta, niin olisi välttynyt valuutanvaihtomaksuilta. Myöhemmin kuulin muilta matkustajilta, että lippujen ostaminen pätkä kerrallaan olisi ollut selkeästi edullisempaa. Toisaalta Interrail-lippu toi tiettyä huolettomuutta.

Matkojen lisäksi pitää suunnitella, missä haluaa mahdollisesti pysähtyä, ja varata yöpymispaikat. Itse päädyin menomatkalla viettämään hostelliyöt Varsovassa ja Belgradissa. Molemmissa kaupungeissa on paljon katseltavaa, enkä myöskään halunnut saapua perille Kosovoon uupuneena pelkissä liikennevälineissä vietettyjen öiden jäljiltä.

Näin matkani eteni:

Sunnuntai

  • Iltapäivälautta Tallinnaan, illallinen Tallinnassa.
  • LuxExpressin bussit Tallinnasta Vilnan kautta Varsovaan kello 22.30. Lipun olin ostanut etukäteen netistä. Olosuhteisiin nähden sikeät unet – pään sitominen kiinni bussin selkänojaan otsan ja silmien yli vedettävällä huivilla toimii yllättävän hyvin!

Maanantai

  • Puolen tunnin pysähdys ja hampaiden harjaus Vilnan Panorama-ostoskeskuksen edessä puoli seitsemän aikaan.
  • Jatkoyhteys Vilna–Varsova: elokuvia ja shakkitehtäviä henkilökohtaiselta kosketusnäyttöruudulta.
  • Saapuminen Varsovaan kello 14.20. Majoittuminen hostelliin, ilta Varsovassa. 

Tiistai

  • Juna Varsova–Wien kello 6.23. 
  • Wienissä vähän ennen kahta, parin tunnin pysähdys: teetä ja sacherkakkua.
  • Junat Wienistä Zagrebiin ja Zagrebista Belgradiin. Jälkimmäisessä junassa vastakkain liukuvat penkit, joilla sain hyvin unen päästä kiinni. Junassa tutustuin myös mukavaan saksalaistyttöön, jonka kanssa seuraavana aamuna etsin hostellini ja kävin aamiaisella. 

Keskiviikko

  • Saapuminen Belgradiin hiukan kuuden jälkeen aamulla. Päivällä mielenkiintoinen opastettu kaupunkikävely ja ateria hyvässä kasvisravintolassa – sen jälkeen uni hostellissa maittoi. Hostellin työntekijä innostui kuullessaan, että olen Suomesta. Hänen suosikkiurheilijansa on 80- ja 90-luvuilla menestynyt suomalaismäkihyppääjä, jonka sukunimi on sama kuin hänen etunimensä. Arvaatteko, mikä työntekijä oli nimeltään? Vastaus tekstin lopussa.

Torstai

  • Bussi Belgrad–Pristina kello 12.00.
  • Pristinasta paikallisbussi Fushë Kosovaan. Perillä isäntäperheessä noin kello 18.30.
paljon ihmisiä juhlasalissa

Vietin Kosovossa viikon. Tähän mahtui niin juhliin saapuneille vapaaehtoisille järjestettyä ohjelmaa, vierailu entisessä työpaikassani Balkan Sunflowers Kosovan oppimiskeskuksessa kuin oleilua vanhan isäntäperheeni kanssa. Olin etukäteen ajatellut mahdollisesti suuntaavani Kosovon jälkeen vielä Albaniaan rantalomalle, mutta Kosovon vierailuni oli niin tunnetäysi, etten lopulta kaivannut enempää kokemuksia. Tämäkin on yksi maitse matkailun hyvistä puolista: matkasuunnitelmia on helppo muuttaa. 

Paluumatka sujui alle kolmessa päivässä, sillä tulin sen lähes yhtä soittoa:

Torstai

  • Bussi Pristina–Belgrad: lähtö aamupäivällä. Hampurilaista Belgradissa.
  • Juna Belgrad–Dobova kello 21.00. Jälleen samanlaiset taittuvat penkit, mutta ei hyttitoveria, mikä sai olon tuntumaan turvattomalta ja teki unesta levotonta.

Perjantai

  • Saapuminen Dobovaan viiden jälkeen aamulla. Juna oli hiukan myöhässä, ja kuikuilin levottomana, etten vain ajaisi aseman ohi. Sitä vaaraa ei lopulta ollut: Dobovaan saapuminen alkoi rajatarkastuksella. Aamukävely ja eväsaamiainen Dobovassa.
  • Juna Dobova–Wien kello 7.57. Kulinaristiselta arvoltaan keskinkertainen mutta maisema-arvoltaan erinomainen lounas ravintolavaunussa. 
  • Wienissä tiukka vaihto Varsovan-junaan. Varsovassa kello 21.16, iltapala aseman kahvilassa.
  • Lähtö LuxExpressin busseilla Varsovasta Vilnan ja Riian kautta Tallinnaan. 

Lauantai

  • Aamupesu Vilnan Panorama-ostoskeskuksen siistissä vessassa, Riiassa lounas ja jäätelöä sekä pieni kierros torilla ja vanhassa kaupungissa. 
  • Saapuminen Tallinnaan myöhään iltapäivällä. 
  • Lauttamatka Helsinkiin. 

Matkat sujuivat hyvin. Kauhistelin junalippujen hintaa, mutta loppujen lopuksi – eikö se ole ihan kohtuullinen? Matkustamiseni vaati laajamittaista infrastruktuuria, paljon luonnonvaroja ja kymmenien ihmisten työtä. Totta kai sellainen maksaa. Pikemminkin voisin kauhistella lentoyhtiöiden hintoja, jotka houkuttelevat ihmisiä pyrähtämään minilomille päästöistä piittaamatta.

Kauhistelun sijaan omistan kuitenkin tekstini loppuosan maitse matkaamisen ylistämiseen. Vaikka juna- ja bussiaikataulujen selvittely vaatii vaivannäköä, maitse matkaaminen on ainakin Euroopan sisällä aika helppoa! Kulkuvälineet ovat pääosin mukavia ja aikataulussa ja maisemat kauniit ja mielenkiintoiset. Tuntemattomien kylien ja kaupunkien läpi porhaltaminen sai minut ajattelemaan niitä kaikkia elämäntilanteita ja -tapoja, joita tässäkin maanosassa on, ja joista en enimmäkseen tiedä yhtään mitään. Aikataulusta riippuen maitse matkaaminen sallii myös pidemmät tai lyhyemmät seisahdukset matkan varrella. Aiemmilla matkoillani olen myös tutustunut ihmisiin, joihin olen pitänyt yhteyttä jälkeenpäinkin.

Ennen kaikkea maitse matkaaminen on juuri sopivan nopeatempoista. Euroopan kohteisiin pääsee muutamassa päivässä, mutta matkalla on kuitenkin aikaa miettiä, minne oikeastaan onkaan menossa ja mistä tulossa. 

***

Ai niin, sen belgradilaisen hostellityöntekijän nimi. Nikola.

Leirijärjestäjän ja leirinvetäjän ensikokemuksia

Kesällä 2019 Porvoossa eläinten turvakoti Saparomäellä järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen vapaaehtoistyöleiri. Leiri kesti vajaat kaksi viikkoa ja keräsi osallistujia muun muassa Slovakiasta, Italiasta, Unkarista ja Venäjältä. 

Pyysimme sekä uutta leirijärjestäjää että leirinvetäjää kertomaan kokemuksistaan viime kesän leiriltä Saparomäessä. Leiri järjestettiin kesäkuussa ja mukana oli kahdeksan leiriläistä, jotka saivat mahdollisuuden tutustua Saparomäen alkutaipaleeseen, eläinten oikeuksiin sekä Suomen kesään.

Leiriläisistä apukäsiä turvakodin rakentamisprojektiin

Leirijärjestäjä ja turvakodin perustaja Eveliina Lundqvist

Mistä ajatus kansainväliselle työleirille lähti liikkeelle?

Olen itse osallistunut aikoinani leirille Italiassa ja siskoni on KVT:n kuvioissa ollut enemmänkin mukana, joten KVT oli sitä kautta tuttu. Kun meillä sitten oli tarvetta apukäsille, syntyi idea järjestää leiri Saparomäellä.

Mitä työtä leirillä tehtiin?

Leiriläiset maalasivat eläinsuojan paneeleita ja terassia, raivasivat pihamaata, pystyttivät rakennustelineitä ja pitivät huolta kanoista. 

Miten käytännön järjestelyt leirillä hoituivat?

Olin tehnyt etukäteen paljon työtä ruokalahjoitusten eteen ja saimmekin ihan mukavasti osan ruuista ilmaiseksi. Leiriläiset majoittuivat omassa rakennuksessaan ja leirinvetäjät kuskailivat leiriläisiä, joten leirinjärjestäjänä minun ei tarvinnut juuri huolehtia siitä. Ruoanlaitosta huolehti jokainen leiriläinen vuorollaan ja minä hoidin kaupassakäymiset yhdessä leiriläisten kanssa. Järjestimme myös vapaa-ajan ohjelmaa leiriläisille ja sekin meni hyvin. 

Oliko leirillä kontaktia paikalliseen yhteisöön?

Leiristä oltiin kiinnostuneita, esimerkiksi pari sanomalehteä kävi tekemässä juttua leiristä. Yhtenä päivänä siviilipalvelukeskukselta tuli sivareita tutustumaan paikkaan ja tekemään töitä leiriläisten kanssa. 

Terveisiä tai vinkkejä vapaaehtoistyöleirin järjestämistä harkitsevalle?

Kannattaa miettiä työtehtävät selväksi etukäteen ja olla realistinen niiden määrän kanssa, ettei yritä mahduttaa liian paljon työtä leirille. Avoimin mielin leiriläisten suhteen ja peukut pystyyn, että tulee hyvät ja ahkerat vetäjät ja leiriläiset!

iloisia ihmisiä, ulkona, istuu nurmikolla

Parasta oli toisten kohtaaminen

Kikka Väisänen, leirinvetäjä

Elämäni ensimmäinen leirinvetäjäkokemukseni oli Saparomäen leiriltä ja mitä parhain aloitus kesälle. Olen itse ollut leireillä Saksassa, Virossa ja Venäjällä, ja sain nyt kokea leirin ihan erilaisesta näkökulmasta. Oli mukava olla kantamassa vastuuta käytännön järjestelyistä leirjärjestäjän apuna ja olla tukihenkilönä leiriläisille.

Saparomäelle on rakentumassa eläinsuoja, ja tehtävänämme oli mm. maalaus- ja siivoustyöt sekä paljon pidetty kanojen hoito. Työtehtävät olivat monipuolisia ja eikä kenenkään tarvinnut tyhjän panttina seisoskella. Päivä päivältä maalattujen ulkopaneelien pino kasvoi, pihan ilme koheni ja leiriläisten välit lämpenivät. 

Nautin valtavasti leiristä. Jo heti alussa leirillä oli vapautunut ja lämmin ilmapiiri, mihin osaltaan vaikutti hyvä ja mutkaton vuorovaikutus leirinvetäjien ja leirijärjestäjän välillä ja aktiiviset leiriläiset. Ensimmäisestä illasta lähtien keskustelu kävi eloisana, ja tuntui, että jokainen osaltaan tuli kohdatuksi. Leirin kuluessa jäin useaan otteeseen fiilistelemään, miten antoisaa kokemusten ja näkemysten jakaminen työn ja hauskanpidon lomassa onkaan. Myös mielenkiintoiset opinto-osuudet antoivat paljon ajateltavaa ja herättivät keskusteluja. Oli älyttömän hienoa kokea, miten aivan erilaisista taustoista ja kulttuureista tulleet leiriläiset hitsautuivat tiiviiksi porukaksi, kuinka hyvä tunnelma rakentui jokaisen panostuksella ja kuinka luottamukselliset välit syntyivät välillemme. 

Leirinvetäjänä oli tärkeää kyetä pitämään monia lankoja käsissä samanaikaisesti. Osallistuimme työtehtäviin leiriläisten kanssa, käytännön asioiden koordinointiin ja samalla toimimme viestinvälittäjänä leiriläisten, leirijärjestäjän ja KVT:n toimiston välillä. Välillä onneksi pääsi pieniksi tuokioiksi irtautumaan jatkuvasta läsnäolosta ja lataamaan akkuja.

ihmisiä, ulkona, rakennustyöt

Leirijärjestäjä perheineen sai olomme tuntumaan kotoisalta, ja satunnaiset muut talkoolaiset ja vierailijat suhtautuivat meihin iloisesti. Teimme yhdessä retkiä lähimaastoon, Porvoon vanhaan kaupunkiin ja pakahduttavan kauniiseen saaristoon. Vietimme iltoja rannalla ja saunoimme tupamme ahkeraan lämpiävässä saunassa tuoksuvan koivuvihdan kera. Suomen valoisat kesäyöt hurmasivat ja lämmin ilma helli meitä koko leirin ajan. Parempaa ei olisi voinut toivoa.

Sain leiriltä läjäpäin auringon kultaamia muistoja, paljon ajateltavaa ja uusia ystäviä. Tutustuin syvemmin Suomeeni ja KVT:n toimintaan. Leirinvetäjänä toimiminen oli arvokas ja vastuullinen kokemus, ja odotan jo innolla seuraavaa mahdollisuutta lähteä uudelleen. Suosittelen lämpimästi leirinvetäjäksi lähtemistä kaikille, joita kansainväliset kohtaamiset, toisilta oppiminen ja sen myötä oman maailmankuvan avartaminen kiinnostavat! 

ryhmäkuva, iloisia ihmisiä, merenranta, kallio

Volunteers and inmates: camp experience from Spain

Doing voluntary work among inmates in a prison can really shake you into seeing the effects of inequality and priviledge. It can also help you see the importance of giving voice to those who are usually invisible. Read below the experiences from a camp where volunteers worked with 18-25 year old inmates in Spain.

Text and photos: T. Kettunen

Bonding with the inmates and seeing their everyday life while volunteering at the young men prison, Centre Penitenciari de Joves, in Spain was both one of the greatest and one of the heaviest experiences I’ve had during my 29-year history. Having had the luck to be born in a loving family in Finland I have never faced a situation when I would have needed to think how to make sure my family is safe or how to ensure we have food also tomorrow. Knowing that everyone is not this privileged and sometimes hard situations in life may leave us very few options to survive was one of the main reasons why I chose to volunteer to help prisoners – people who often are ignored and invisible in our society.

The volunteering project took place in Granollers, Spain during the course of 10 days. We were a group of 12 people: two coordinators and 10 volunteers from different countries. The project is suitable for anybody above 18 years of age and hence the age range of volunteers was between 19 and 50+. We all came from very different backgrounds me having a master’s degree in international business, a few being teachers, and a few having just finished their high school. In other words, your background does not matter, you can participate if you just have an open mind and respect towards the inmates.

Granollers and the prison from far away on the right

We were living in a community center and walking approximately half an hour to the prison every morning during the week. In order to avoid any issues with the inmates, we were only allowed to wear clothes that cover our knees and shoulders during the work days, which made the morning walks in a 30+ degree heat quite an exercise! Once we got to the prison around 9.00, our passports/ID cards were checked every morning in order to register us as visitors. After each one of our 12-people group had been registered, we left all our belongings – including water bottles, passports and mobile phones – in the lockers and went through the security. This meant that we were not able to take photos during our time at the prison nor could bring anything to the inmates.

Once in the actual prison premises, we started our mornings doing gardening with approximately 20 inmates. All of the inmates in this prison are male and between 18-25 years old. Each one participating to the project had been handpicked by their social educators based on their behavior and suitability to interact with different people. During the mornings, we were digging potatoes, watering plants and building a BBQ area together. Obviously, these types of activities are easier to do with proper tools like pickaxes and shovels which we had at our disposal. If you are wondering isn’t it risky to put inmates, outsiders and heavy tools together, I can assure you I never felt unsafe. All the tools were carefully counted after the use and the inmates were very respectful towards us at all times, and ensured we had enough rest and water during the hard work.

The first moments of every morning in the prison felt always a bit weird as asking the normal how was your evening? felt so stupid knowing that the guys had been in their prison routine. It was also a bit pointless to talk about what were their plans for the afternoon or for the weekend. Knowing that their freedom of choice was limited, I sometimes felt uncomfortable telling for example that we volunteers had been to Barcelona during the weekend. However, keeping the small talk short allowed us to spend more time on meaningful conversations like what kind of plans they had for their future or what respect means to them. The gardening was a great way to do something together, share from ourselves and forget that our everyday lives look very different right now.

After the gardening session, we volunteers had a small break for coffee while the inmates had a chance to go to the pool or take a shower and get changed as the work was quite physical and the heat really made us sweat. After the break we gathered together again for the early afternoon hours. Some of the inmates were the same in the afternoon as in the morning and some of them were different. During the afternoon we played some funny games to get to know each other’s and to laugh it out. The point was to have a relaxed atmosphere where we could just share a moment together without prejudice. One of my favorite moments was when our Japanese volunteer was teaching us how to do origami. Most of the inmates were very focused on the task and really tried their best when folding a paper swan. I was really bad at making my origami swan and once the guys noticed that, they were really putting effort in trying to help me make it as beautiful as possible.

Once we had our activities done, we had the pleasure to eat lunch together. Most of the inmates were originally from different parts of Latin America, some of them were from Morocco and only a few from Spain. Anyway, the main language used during the project was Spanish as many of the inmates don’t really speak English and communicate with their social workers in Spanish. However, me and some other volunteers spoke Spanish well enough to translate and to ensure all the volunteers were included in the conversations over the lunch table. After enjoying the same food the inmates are normally served, it was time for us to clean the lunch room and head back to the community center around 14.00.

Cooking together outside

Afternoons and the weekend during the project were basically free time for us. Sometimes we had some team building activities and reflection exercises within the group of volunteers. Every evening a few people were responsible for cooking for the whole team, so we got to taste cuisine from different countries and have great dinners together. The inconvenience of living in a community center was that there was no proper kitchen but instead we were cooking outside with portable stoves and washing our dishes in the toilet sink. Other than that, the place was okay to stay at as we had access to WiFi, good mattresses (actually borrowed from the prison) to sleep on as well as air conditioning and warm showers.

A 10-day project may sound like a short one, but I would say it is an ideal length for this kind of a project. As much as I enjoyed being in the project and spending time both with the inmates and the volunteering team, it was psychologically exhausting as I found myself pondering on life on many evenings before falling asleep. That is why many of the afternoons were very relaxed and we found ourselves reading, napping or having a coffee in the small centre of Granollers instead of heading again to e.g. Barcelona which was a short train trip away.

I am grateful of having heard the stories of some of the inmates about where they come from and what kind of a situations led them into committing a crime, but it made me think how unfair life sometimes is. The experience definitely strengthened my view on people not being either good or bad people but instead people who have different circumstances and hence end up into different situations. I truly feel like it was meaningful to spend time with the inmates and both parties gained a lot. I bonded better with some of them than I’ve bonded with some of my colleagues at work, which only shows that being in a prison or one’s nationality is not the determining factor of who we are.

Sometimes when the inmates opened up and told their personal stories I felt really helpless as I couldn’t do much for them. However, the biggest thank you was that the inmates told us in the feedback session during our last day that they felt like we had taken them out of the prison for the seven days we spent with them. They were able to share with us things that they don’t talk with each other’s. They were also able to laugh, break their routine and most importantly not to be invisible. If you have the power to give someone their freedom back for even seven days and that way make it easier for them to rehabilitate and gain their life back, why wouldn’t you volunteer for that?

Due to safety precautions we were not allowed to reveal our full name or any contact information to the inmates. Hence, I have no means of knowing how they are doing and how their life will turn out once they get out. From the bottom of my heart, I really wish all the best to each inmate I had the privilege to meet with during the volunteering project and I would be glad if our paths crossed again somewhere.

Vapaaehtoisena Perussa kerhotoiminnan parissa

Kerhotoimintaa lapsille ja nuorille muusikin ja englannin parissa. Siitä rakentui runko Reetan vapaaehtoistyöjaksolle Perussa. Antina opetuskokemusta, kielitaitoa, uuteen paikkaan tutustumista sekä ymmärrystä maailmasta.

Teksti ja kuvat: R. Manninen

Hei!

Täällä kirjoittaa Reetta, jyväskyläläinen musiikkikasvatuksen opiskelija. Viime kesän vietin Perussa vapaaehtoistöissä, kaupungissa nimeltä Huaycán. Päätökseni lähteä vapaaehtoistöihin tein noin vuosi sitten, kun huomasin, että tutkintooni on mahdollista sisällyttää myös työharjoittelujakso ulkomailla. Päätin yhdistää harjoitteluun haaveeni vapaaehtoistyöjaksosta ja latinalaiseen Amerikkaan matkustamisesta, ja niin löysin Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kautta perulaisen järjestön Light and Leadership Initiativen. Järjestö tarjoaa lisäkoulutusta Huaycánissa paikallisille lapsille, nuorille ja naisille ja lisäksi heillä on reilun kaupan projekti nimeltään Huaywasi paikallisten käsityöläisnaisten kanssa. Itse toimin kesän aikana musiikin ja englannin opettajana lapsille ja nuorille sekä autoin muissa tehtävissä, kuten eri tapahtumien järjestämisessä.

Ennen jakson alkua minut haastateltiin hyvissä ajoin sekä KVT:n että LLI:n puolesta. Haastattelutilanteet olivat todella rentoja ja niiden aikana pääsin kertomaan myös omista toiveistani sekä kysymään tarkentavia kysymyksiä tulevasta työpaikasta. Haastatteluista jäi hyvä ja odottavainen mieli. Oli mahtavaa kuulla, että minun olisi mahdollista päästä opettamaan musiikin lisäksi englantia, jota opiskelen sivuaineena. Minulle myös kerrottiin, että vaikka espanjan kielen taitoni ei ole vahva, tulisin pärjäämään luokassa, sillä avukseni voisi tulla tarpeen mukaan myös toinen opettaja. Kevään aikana sain vähän tarkempia toiveita tulevista musiikin tunneista, jotta voisin jo alkaa suunnittelemaan niitä. Loppujen lopuksi sain kuitenkin aika vapaat kädet tuntien suunnitteluun, sillä järjestössä ei ollut aiemmin ollut musiikin opetusta, vaan opetus on keskittynyt englantiin, “tieteisiin” eli mm. fysiikkaan ja biologiaan, kuvaamataitoon, lukemiseen ja liikuntaan. Järjestössä oltiinkin todella innoissaan tulevista musiikin tunneista, mikä kasvatti entisestään myös omaa motivaatiota.

lapsia, sisällä, soitin
Lasten musiikin tuntia vetämässä. (Kuva: Light and Leadership Initiative)

Saavuin Peruun toukokuun lopulla. Ensimmäiset kaksi viikkoa tutustuin talon tapoihin, perehdyin työtehtäviini, valmistelin kursseja ja tein tuntisuunnitelmia. Tämän jälkeen jakso vaihtui ja pääsin aloittamaan tuntien pitämisen. Minulla oli yksi englannin ryhmä, jota opetin kaksi kertaa viikossa, kaksi nuorten musiikin ryhmää ja kaksi lasten musiikin ryhmää. Nautin opettamisesta todella paljon, ryhmät olivat ihania ja espanjan taitonikin kehittyi nopeaa tahtia. Vaikka olin vastuussa omista tunneistani, sain aina tarvittaessa apua muilta työntekijöiltä. Meillä kaikilla vapaaehtoisilla oli tuntisuunnitelmatapaamisia ohjaajan kanssa ja lisäksi meille järjestettiin opettajien kokouksia, joissa kävimme läpi omia kokemuksiamme sekä opetustyöhön liittyviä haasteita ja uusia ideoita.

Työyhteisö LLI:ssä oli todella rento, kannustava ja ystävällinen, enkä kertaakaan kokenut olevani yksin. Koko porukan kanssa meillä oli sekä yhteisöön että vapaaehtoistyöhön liittyviä säännöllisiä tapaamisia ja koulutuksia. Lisäksi järjestimme yhdessä erilaista ohjelmaa vapaa-ajalla iltaisin ja vapaapäivinä. Pidimme mm. peli- ja elokuvailtoja, joogasimme talon katolla, leivoimme, kävimme salilla, vaeltamassa viereisellä vuorella ja tanssimassa bachataa paikallisella tanssikoululla. Vapaapäivinä matkustimme usein yhdessä ympäri Perua. Kävimme mm. surffaamassa Huanchacossa, hiekka-aavikolla Huacachinassa, rannikolla Paracasissa ja vaeltamassa vuoristossa Huarazissa.

vuoristo, vettä, ryhmäkuva, iloisia ihmisiä
Yksi hienoimmista vaelluksista oli Laguna 69 Huarazissa.

Vapaaehtoiset asuivat omassa asunnossa, jossa oli useita jaettavia huoneita, kaksi kylpyhuonetta, keittiö, ruokailuhuone ja oleskelutila. Huoneissa nukkui 1-3 henkilöä, itse jaoin huoneeni erään ihanan israelilaisen kanssa, josta tuli minulle kesän aikana hyvä ystävä. Lisäksi katolla oli tilaa esimerkiksi ruokailua, töiden tekemistä tai treenaamista varten ja siellä pestiin myös pyykkiä. Saimme talon puolesta välipalaa sekä kaksi lämmintä ruokaa arkipäivisin ja yhden viikonloppuisin, mikä oli samalla mahtava tilaisuus tutustua perulaiseen ruokakulttuuriin: kokkimme loihti meille paikallista kotiruokaa. Paikalliselta torilta haimme usein lisäksi mm. meheviä hedelmiä, maukkaita churroja ja raikasta jäätelöä.

Toimin LLI:ssä yhteensä yhdeksän viikkoa, jonka jälkeen reissasin vielä hetken ennen kotiinpaluuta. Kesäni vapaaehtoistöissä oli aivan uskomattoman hieno kokemus, jota en meinaa vieläkään uskoa todeksi. Jos olet koskaan haaveillut vapaaehtoistöiden tekemisestä, lasten ja nuorten kanssa toimimisesta tai latinalaiseen Amerikkaan matkustamisesta, en voi kuin suositella LLI:tä ja Huaycánia! Jokaiselle vapaaehtoiselle räätälöidään työtehtävät omien taitojen ja kiinnostuksen mukaan, joten kannattaa rohkeasti kysyä juuri itselle sopivia tehtäviä.

Kaiken kaikkiaan kesäni oli todella opettavainen. Reissusta on vaikea listata miinuspuolia, sillä siinä oli niin hirvittävän paljon hyvää: pääsin osaksi huaycánilaista yhteisöä, opin hurjasti perulaisesta kulttuurista, sain tärkeää opetuskokemusta ja pääsin kehittämään omaa asiantuntijuuttani, kielitaitoni kehittyi runsaasti, sain ystäviä ympäri maailmaa sekä ymmärrän entistä enemmän suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Olen erittäin kiitollinen tästä kokemuksesta!

Volunteering in a workcamp in Portugal

Our volunteer participated in a voluntary workcamp in Portugal. In the camp their aim was to increase awareness of the Moorish heritage in Porto among the volunteer group and also to help create materials for informing tourists.

Text and photo: E. Büyükaslan

My name is Erdem, I am writing from Helsinki, Finland. I have started to live in Finland about 3 years ago. I born and raised in Turkey. After my graduation from Istanbul Technical University in 2013 I moved from Turkey to different countries for work.

My first volunteering experience was while I was studying in 2011. I don’t remember how I end up at the camp in Sevilla, Spain at the archeological camp. But I remember looking for new adventures brought the idea to try something like this. It was one of the greatest experiences of my life. So, after many years from my first camp, in 2019 I decided to take a part in another volunteering organization. I had 2 weeks off from work, so I was looking for somewhere to have vacation. Then I think why not a volunteering camp in warm country which would be more affordable, exciting and fun. So, I end up at the camp in Porto, Portugal about the Moorish Heritage in Portugal. I didn’t even know what Moorish was before I join the camp. I just like the sound of it and the city of Porto. It is one of the best places in Europe to visit. And I think now I know much more about Moorish culture.

Both camps were unforgettable trips for me. Volunteering camps are usually based on the increasing awareness of collaboration among the people who are from different countries. During the camps usually its possible to find opportunity to discover local culture and the people. Leaders at the camps are usually locals which helps a lot to gather information about the attractions in the area. 

Each volunteering camps are unique so one shouldn’t be expecting same things. It would be also wrong to compare one to another. So, while you are choosing the camps, I suggest considering estimating the age groups who are attending to the camps. Last camp as being 30 years old, I was 8 years older than the next oldest volunteer. 

Porto camp aimed to increase the awareness of Moorish culture which is so important for Portugal and Southern Europe.  We were about 10 volunteers from 6 different country. First day we scheduled the timetable for the camp which was 10 days. As a result of work, we recorded a video around the Porto and introduce the Moorish culture and its effects in Porto history. In addition to that we arrange a free city tour guided by volunteers to the locals and tourists who are visiting Porto. In order to gather people to tour we had PR work, couple days at the city center. I would like to say that attendance was tens of people, but it wasn’t 😀 But working together with volunteers and a group of people increased the team awareness and we had lots of fun. And I hope our videos are somewhere watched by someone.

Living conditions at the camps are so much varied according to the organization and the location. In both camps we all volunteers stayed at the same room and slept at the floor, but it brought big fun to our trip. Do not expect to have best food from the organization, but  you can wish to have volunteer with good cooking skills. We had planned our dinners in a way that every evening different volunteers are preparing the food and it was mostly from their home country. And other groups were washing the dishes. 

After all I suggest to everyone to experience by your own. Either way every camp brings lots of experiences and joy. And as a last suggestion: do not keep reading million of blogs or some other people’s experiences, go and get your own than you can tell about later.

Have a great journey.

-Erdem

Vapaaehtoisena ESC-ryhmäprojektissa Kreikassa

Vapaaehtoisemme vietti kaksi kuukautta Ateenassa työskennellen vapaaehtoisryhmässä turvapaikanhakijoiden kanssa sosiaalisen inkluusion ja kulttuurisen vaihdon parissa: ”Projektin aikana olen saanut valtavasti lisää tietoa, sekä päässyt kohtaamaan ihmisiä eri puolilta maailmaa. Tunteet ovat vaihdelleet ilosta suruun.”

Teksti ja kuvat: M. Teerikangas

Vapaaehtoistyö Ateenassa

Kaksi kuukautta Ateenassa on vierähtänyt ja kokemus on ollut antoisa ja monipuolinen. Euroopan Unionin tukema Kansainvälisen rauhanliikkeen Kreikan yksikön (SCI) projekti järjestettiin Ateenassa elokuun alusta syyskuun loppuun. Euroopan solidaarisuusjoukkojen vapaaehtoistyöprojekteja järjestetään ympäri Eurooppaa, sekä välillä Euroopan ulkopuolella ja kaikkien alle 30-vuotiaiden on mahdollista hakea mukaan.

Tässä SCI Hellas järjestön koordinoimassa projektissa teemana oli turvapaikanhakijoiden sosiaalinen inkluusio, sekä kulttuurinen vaihto. Työtehtävät painottuvat erilaisteaktiviteettien järjestämiseen eri ikäisille turvapaikanhakijoille. Omaa erityisosaamista ja luovuutta oli mahdollista käyttää laajasti aktiviteettien ideoinnissa ja järjestön työntekijät olivat hyvin avoimia kaikille ideoillemme.

Kokemus täällä on opettanut valtavasti lisää turvapaikanhakujärjestelmästä, sekä järjestösektorista. Kahden kuukauden aikana olen tietysti päässyt tutustumaan myös Ateenaan ja sen lähiympäristöön, sekä hieman myös kreikan kieleen järjestön kreikantunneilla. Antiikinaikaista kulttuuria pullollaan oleva Ateena tarjoaa historian ystävälle mielenkiintoisia vierailukohteita lukemattomasti. Lisäksi Ateenasta pääsee helposti tutustumaan kauniisiin lähisaariin.

maisema

Elämää ja työtä helteessä

Elokuun alussa minä ja 17 muuta vapaaehtoista yhteensä kuudesta eri Euroopan maasta saavuimme Ateenaan. Lämpötila oli ensimmäisinä viikkoina lähempänä neljääkymmentä ja vaati totuttelemista. Ensimmäinen viikko kului valmistautumisen ja tutustumisen merkeissä. Käsittelimme SCI:n historiaa kansainvälisesti ja paikallisen SCI Hellas -järjestön toimintaa ja turvapaikanhakuun ja pakolaisuuteen liittyviä teemoja Kreikassa ja Euroopan Unionissa.

Majoituimme ensimmäisen kuukauden Welcommon-hostellissa Excarcheiassa lähellä keskustaa ja järjestön toimistoa. Hostelli oli mukava paikka asua ja siellä järjestettiin muun muassa tiiviisti erilaisia kulttuuri-iltoja. Syyskuussa vaihdoimme toisten vapaaehtoisten kanssa majoitusta ja siirryimme Vyronas-nimiseen kaupunginosaan partiokäytössä olleeseen majoitukseen bussimatkan päässä keskustasta. Päivät olivat aktiviteeteista riippuen kestoltaan erilaisia. Työskentelimme tyypillisesti noin 4-6 tuntia päivässä. Joskus enemmän joskus vähemmän. Lounaat tarjottiin viikolla paikallisessa ravintolassa ja viikonloppuna kustansimme ruoat järjestön antamalla ruokarahalla.

Kansainvälisten ryhmien yhteistyötä

Paikallinen eri Afrikan maiden järjestöjen verkosto oli alusta asti aktiivisesti ja innokkaasti yhteistyössä järjestömme kanssa. Pääsin mukaan järjestämään tapahtumia Kongon, Norsunluurannikon, Kamerunin ja Guinean paikallisjärjestöissä. Järjestimme joka viikko esimerkiksi, elokuvailtoja ja erilaisia keskusteluiltoja, joissa jaoimme ajatuksia perheeseen, työhön, opiskeluun, kieleen ja diskriminaatioon liittyvistä teemoista.
Vapaaehtoisilla oli mahdollisuus valita eri kumppaneista itseä kiinnostavia projektimahdollisuuksia. Kahden kuukauden aikana erilaisia aktiviteettejä kokkauksesta, taidepajoihin järjestettiin esimerkiksi nuorille turvapaikanhakijoille suunnatussa Velos-järjestössä. Lasten kanssa työskentelyn mahdollisti Punaisen Ristin päiväkotitoiminta uusille turvapaikanhakijoille. Pääsin tutustumaan moniin erilaisiin ryhmiin, mutta itse tein pääasiassa yhteistyötä turvapaikanhakijoiden elämää esille tuovan afganistanilaisen Wings to Fly -ryhmän sekä lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn keskittyvän Peaceful ladies-ryhmän kanssa, jonka jäsenet olivat kotoisin useista eri Afrikan maista.

Keskityimme naisiin keskittyvässä vapaaehtoistiimissämme erityisesti ryhmien näkyvyyden tukemisen edistämiseen, sillä kummatkin ryhmät oli perustettu vastikään. Kuvasimme ja editoimme muun muassa esittelyvideon Peaceful-ladies ryhmästä, sekä suunnittelimme yhdessä t-paidat, logot ja visuaalisen ulkoasun sosiaalisen median sivustoille, sekä valmistelimme yhteistä naisten oikeuksiin keskittyvää esiintymistä projektin päätöstilaisuutta varten.

Iloa, surua ja lisää tietoa

Aikamme Ateenassa opetti myös lisää turvapaikanhakujärjestelmästä Euroopassa. Pääsimme tapaamaan paikallisia sosiaalityöntekijöitä ja lakimiehiä, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. Tällä hetkellä Kreikassa on tilastoidusti noin 60 000 turvapaikanhakijaa ja uusien tulijoiden määrä on kääntynyt nousuun loppukesästä alkaen. Resurssit asunnon ja riittävän toimeentulon järjestämiseksi ovat rajalliset ja välillä riittämättömät, mikä tuli konkreettisesti esille muun muassa viikoittaisilla vierailuillamme Ateenan Eleonas-pakolaisleirin ulkopuolelle, jossa perheet asuvat taivasalla odottaen pääsyä leirille. Pyrimme jakamaan perheille tietoa paikallisista järjestöistä ja tarjolla olevista lääkäripalveluista, sekä olimme SCI-Hellas järjestön kautta yhteydessä eri tahoihin, joista pystyimme saamaan ruoka- ja vaateavustuksia.

Projektin aikana olen saanut valtavasti lisää tietoa, sekä päässyt kohtaamaan ihmisiä eri puolilta maailmaa. Tunteet ovat vaihdelleet ilosta suruun. Olen kuullut paljon henkilökohtaisia ja kipeitäkin tarinoita turvapaikanhakijoiden kokemuksista, sekä tavannut perheitä pienten lasten kanssa vailla asuntoa. Samalla olen kuitenkin tutustunut hienoihin ihmisiin eri lähtökohdista ja nähnyt useiden järjestöjen ja yksilöiden tekevän päivittäin suuresti töitä turvapaikanhakijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi.

Leirielämää Vorobyevkassa Venäjällä

Aloitin toimintani KVT:ssä nuorena opiskelijana. Vuosien ajan osallistuin säännöllisen epäsäännöllisesti Turun paikallisryhmän toimintaan, mutten koskaan osallistunut työleireille tai ollut muutenkaan ulkomailla KVT:n kautta. Ajatus leirille osallistumisesta jäi kuitenkin kytemään, ja viime kesänä aika oli viimein kypsä sen toteuttamiseen. 

Teksti: M. Tolvanen. Kuvat: S. Egorov.

Ennen leirille lähtöä minun oli luonnollisesti löydettävä sopiva projekti. Etsin erityisesti leirejä, joilla voisin toimia taiteen, kulttuurin tai kansanperinteen parissa. Aluksi suuntasin katseeni Etelä-Eurooppaan; Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän sopivia leirejä, joten laajensin hakualuettani. Yllätyksekseni mielenkiintoisimmat leirit löytyivät Venäjältä. Innostuin erityisesti leiristä, jolla vapaaehtoiset avustaisivat kansanperinnefestivaalin järjestämisessä pienessä Vorobyevkan kylässä Etelä-Venäjällä. En googlaamisesta huolimatta löytänyt kylää Venäjän kartalta, mutta tämä ei haitannut, sillä tapaisin KVT:n paikallisen yhteistyöjärjestön vapaaehtoiskoordinaattorin Voronežin kaupungissa, josta suuntaisimme yhdessä Vorobyevkaan. 

Leiriläisiä Venäjällä

Kun hain leirille, sen kuvauksessa luki, että kyseessä olisi kansainvälinen vapaaehtoisleiri, jonka kielet olisivat englanti ja venäjä. Leirin lähestyessä sain kuitenkin tiedon, että kaikkien muiden ulkomaisten vapaaehtoisten osallistuminen oli eri syistä peruuntunut. Pohdin hetken aikaa, lähtisinkö minulle vaihtoehdoksi tarjotulle toiselle leirille, mutta alun perin valitsemani leiri vaikutti sen verran kiinnostavalta, että päätin pitäytyä valinnassani.

Heinäkuun puolivälissä lähdin matkaan. Muutaman Moskovassa vietetyn päivän jälkeen matkasin junalla 500 kilometriä etelään Voronežiin. Siellä tapasin vapaaehtoiskoordinaattori Milanan ja leirin muut osanottajat. Pakkauduimme paikallisliikenteen minibusseihin ja aloitimme pitkän ja hikisen matkan kohti määränpäätämme.

Heinäntekoa

Päivä oli jo hämärtynyt myöhäisillaksi, kun saavuimme perille. Emme kuitenkaan menneet suoraan nukkumaan: meitä olivat vastassa festivaalin puuhamies Vasily ja naapurikylän paikallispoliitikko, jotka ohjasivat meidät pimeässä niityn poikki jälkimmäisen miehen omistamalle kalastusmajalle, jonne oli katettu rapuillallinen. Miehet patistivat meitä syömään, pitivät puheita – joista en venäjää osaamattomana ymmärtänyt mitään – ja kohottelivat maljoja. Jokaisen puheen jälkeen otettiin vodkaryyppy. Yöllä kävelimme uuteen majapaikkaamme ehkä hiukkasen horjuen. Seikkailu oli alkanut. 

Seuraavina päivinä jouduimme heti tositoimiin. Minä, Milana ja muutama muu saimme ensimmäiseksi tehtäväksemme festivaalialueen haravoinnin. Osa vapaaehtoisista levitti hiekkaa festivaalialueen rantaan, ja yksi leiriläinen oli keittiövuorossa. Työpäivät olivat pitkiä: aloitimme työt yhdeksän-kymmenen maissa aamiaisen jälkeen, söimme lounasta kahdelta ja lopetimme työt seitsemältä illalla. Olinkin ensimmäisten, fyysisesti raskaiden haravointipäivien jälkeen hieman huolissani siitä, kuinka väsynyt olisin leirin päätteeksi. 

Penkkejä

Ihmisiä haravoimassa

Perinnefestareiden järjestämispaikka oli Lomy Park, joka koostui “vanhan ajan maatilasta” härkineen, lehmineen, vuohineen ja hanhineen, suuresta päärakennuksesta ja pienen järven ympärille rakennetuista festivaalialueesta, rakennuksista ja installaatioista. Vieressä olevaan metsään oli myös rakennettu viehättävä polku riippusiltoineen, puuveistoksineen ja mehiläistarhoineen. Majoituimme päärakennuksen hostellissa; huoneinamme olivat vanhat junan makuuvaunut, jotka muodostivat osan päärakennuksesta. Meitä majoittui 2-3 joka hytissä. Hostellisiivessä asui vapaaehtoisten lisäksi festareiden ajaksi palkattuja paikallisia kausityöntekijöitä, joten tunnelma oli tiivis. Tämä ei haitannut muuten kuin öisin, kun vapaaehtoiset ja muu työporukka palasivat hytteihinsä erilaisista illanistujaisista – vaunujen äänieristys oli nimittäin puutteellinen, ellei olematon. Nukkumista vaikeutti myös se, että junapedeissä oli vain nimelliset pehmusteet. Oman mausteensa hostellielämään toivat lukuisat kovakuoriaiset, joita seikkaili lattioilla ja päätyi välillä peteihinkin. Pienistä puutteista huolimatta junahostelli oli kodikas majapaikka, josta lähteminen tuntui kahden viikon mentyä vähän haikealtakin. 

Ihmisiä junanvaunussa

Leirin edetessä työtehtäväni monipuolistuivat ja kevenivät. Haravoinnin jälkeen pääsin maalaamaan festarilavana toimivan laiturin kaiteita ja siistimään nuotiopaikkaa. Yhtenä päivänä olin silitysvuorossa, ja vähän ennen festivaalin alkua pääsin valmistelemaan esiintyjien makuuhyttejä (he nukkuivat myös junahostellissa, mutta eri “vaunussa” kuin me työntekijät). Suurimman osan ajasta rakensimme olkikattoja Voronežissa syyskesällä pidetyille perinnepäiville. Se oli rentoa, mutta yksitoikkoista hommaa: istuimme heinä- ja olkikasoissa auringossa ja järjestimme kattomateriaalia samansuuntaisiin nippuihin. Olin myös pari kertaa keittiövuorossa, mutta keittiötyö osoittautui hieman hankalaksi, sillä minulla ei ollut yhteistä kieltä keittiöhenkilökunnan kanssa. Lisäksi leiritoverini eivät aina ymmärtäneet ruuanlaiton kulttuurisidonnaisuutta – esimerkiksi se, mitä “salaatti” tarkoittaa tai minkä kokoisia ovat pienet tomaatinpalat, nimittäin vaihtelee kulttuureittain.

Ihmisiä saunan edessäTapasin kaikki viisi muuta leiriläistä Voronežiin saavuttuani. Pieni jännitys siitä, millaisia ihmisiä muut leirille osallistujat olisivat, hävisi nopeasti, sillä porukka osoittautui ystävälliseksi ja huomaavaiseksi. Kaikki eivät tosin osanneet englantia juuri ollenkaan, ja englantia puhuvienkin kielitaidon taso oli varsin vaihteleva. Rupattelu muiden leiriläisten kanssa ei aina käynytkään aivan helposti, vaan sanomisiaan joutui selventämään ja avaamaan jatkuvasti. Vielä vaikeampaa oli kommunikoida Lomy Parkin työntekijöiden ja festivaalin järjestäjien kanssa, sillä he puhuivat käytännössä vain venäjää. Paikalliset olivat kuitenkin hämmentävänkin vieraanvaraisia ja kiinnostuneita suomalaisvieraasta. Jos satuin päärakennuksen patiolle oikeaan aikaan illasta, minut istutettiin aina pöytään vodkasnapsin ääreen muiden kanssa. Ihmiset myös yrittivät keskustella kanssani venäjäksi – myöhemmin kävi ilmi, että useampi henkilö oli kertonut Milanalle minun osaavan venäjää, joten ilmeisesti näytin ymmärtävän, mitä minulle puhuttiin. 

Meistä leiriläisistä ja muutamasta festivaalityöntekijästä muodostui nopeasti tiivis porukka, joka työskenteli ja vietti lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tähän vaikutti varmasti sekin, että Lomy Park oli kaukana kaikesta – lähimpään kyläkauppaankin oli kilometrien matka. Toisaalta ulkopuolisten aktiviteettien puute loi leirille yhteisöllisen tunnelman. Päivät olivat helteisiä, joten lounastauolla menimme usein uimaan järvelle; iltaisin taas istuskelimme hostellilla, järven rantaan ankkuroidulla kelluvalla lauttamökillä tai Lomy Parkissa aiemmin asuneen taiteilijan rakentamassa “maanalaisessa talossa” (joka tosiaan oli puolittain maan alla). Vaikka saatoin harvoin osallistua keskusteluun, minut otettiin aina mukaan yhteisiin puuhiin ja illanviettoihin suorastaan koskettavalla tavalla. Leirin päättyessä mietinkin, etten ollut koskaan kokenut vastaavaa ryhmähenkeä ja solidaarisuutta. 

Ihmisiä laiturilla

Ulkoisten aktiviteettien puuttuessa me leiriläiset järjestimme itse itsellemme tekemistä. Yleensä pelasimme tai juttelimme makuuhyteissämme; kerran hiivimme yöksi keskuksen pihapiirissä olleeseen vanhaan auringonkukkaöljytehtaaseen, ja toisen kerran olimme porukalla yökylässä Lomyssä työskentelevän nuoren puusepän kotona, vanhassa talossa, jota hän oli remontoinut. Toisinaan lähdimme soutelemaan järvelle kiikkerällä pienellä ruuhella, ja joskus poimimme hedelmiä festivaalialueen rajalla kasvavista villeistä aprikoosipuista. Yksi niistä asioista, jotka yllättivät minut Lomyssä, oli se, miten pienet asiat voivat tuottaa suuria elämyksiä. Minusta oli hauskaa ja jännittävää matkustaa kuorma-auton lavalla, pomppia lavalla heinäkasassa, ylittää huojuva riippusilta tai kivuta heinävarastoon loikoilemaan. En voinut olla vertaamatta venäläistä rämäpäistä hauskanpitoa suomalaiseen elämänmenoon, joka yleensä on turvallista ja ennalta-arvattavaa.

Vaikka leirillämme oli lämmin ja yhteisöllinen tunnelma, en voinut välttyä erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta. Leirin lähestyessä loppuaan oma mykkyyteni ja se, kuinka vähän ymmärsin ympärilläni käydyistä keskusteluista, alkoi tuntua aina vain oudommalta ja rajoittavammalta. Kielitaidon puutteeni hankaloitti myös kulttuurin ymmärtämistä. Paitsi leiriporukan keskusteluista, olin syrjässä myös keskuksen työntekijöiden jutuista. Tästä syystä se, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, jäi minulle usein hämärän peittoon. Yhteisen kielen puuttuessa en voinut myöskään kysyä keneltäkään mieltäni askarruttavista kulttuurikysymyksistä. 

Ihmisiä pellolla

Ihmisiä pellolla

Vaikka en täysin hahmottanutkaan venäläisen kulttuurin erityispiirteitä, huomasin, että eroja oli paljon. En juuri aiemmin ollut ollut tekemisissä venäläisen kulttuurin kanssa ja hämmästyin siitä, kuinka paljon se poikkesi suomalaisesta. Ihmiset vaikuttivat juroilta, mutta saattoivat hetken päästä yltyä vilkkaiksi. Yhdessäolo oli porukkaan tutustuttuani huomattavasti välittömämpää kuin Suomessa, eivätkä ihmiset vaikuttaneet tarvitsevan ympärilleen samanlaista omaa tilaa. Olin liikuttunut leirikavereideni yhteisöllisyydestä ja kaiken jakamisesta, joka todella poikkesi suomalaisesta individualistisesta tyylistä. 

Jotkut suurimmista kulttuurieroista, jotka havaitsin, liittyivät sukupuolirooleihin. Miespuoliset leirikaverini kohtelivat minua aivan toisenlaisella huomaavaisuudella kuin suomalaismiehet – sain apua aina tarvitessani ja myös silloin, kun en sitä tarvinnut, eikä minun tarvinnut kantaa itse edes puolen litran vesipulloa. Monet paikalliset miehet olivat myös aika machoja – ensimmäisinä päivinä minua hämmensi ja huvittikin paidattomien, päivettyneiden, lihaksikkaiden miesten määrä joka puolella. 

Festarit

Puolentoista viikon valmistelujen jälkeen koitti viimein itse festivaalin aika. Me vapaaehtoiset saimme festaripäivän vapaaksi, mutta menin leirinvetäjämme (jonka kanssa minusta oli tullut hyvä kaveri) avuksi tekemään järjestelyjä ohjelmaa varten. Yhden osan festivaalista muodosti moniosainen “kuvaelma”, johon sisältyi muun muassa miehen ja hevosen uinti järven poikki festarialueen rantaan, perinteisiin asuihin pukeutuneen ihmisjoukon kierros festarialueen ympäri härkien kanssa ja nuoren miehen ja naisen romanttinen soutelu järvellä. Lisäksi aiemmin mainittu kelluva lauttamökki tuotiin festarialueen rantaan ja sen ikkunasta vapautettiin järvelle hanhia ja ankkoja tietyssä vaiheessa iltaa. 

Naisia kansallispuvuissa

Ihmisiä perinneasuissa

Minä ja Seva hoidimme viimeksi mainittua tehtävää. Kuljetimme räpiköivät linnut verkkopusseissa lauttamökille, jossa niille oli tehty tuoleista oma karsina. Sitten seilasimme mökkilautalla festivaalialueen lähelle saunarantaan. Ja sitten odotimme. Ja odotimme. Festivaalialue oli minusta äärimmäisen kiehtova myyntikojuineen, kansallispukuisine ihmisineen ja kansanmusiikkiyhtyeineen, mutta en juuri ehtinyt tutkia sitä, sillä meidän piti odottaa saunarannassa hetkeä, jolloin lähtisimme toteuttamaan tehtäväämme. Tunnin-parin odotuksen jälkeen purjehdimme kelluvan lavan taakse. Sitten odotimme taas. Kun linnut oli määrä vapauttaa, minä sain kuvaajan toimen, mikä osoittautuikin ainoaksi minulle sopivaksi tehtäväksi – en nimittäin mitenkään olisi uskaltanut koskea isoihin, vastusteleviin lintuihin. Emme kuitenkaan edelleenkään päässeet vapaiksi; koska mökkimme oli lavan takana, koko yleisö olisi nähnyt poistumisemme, jos olisimme lähteneet lautalta. 

Ohjelma päättyi viimein kymmeneltä illalla, ja puikahdimme ulos mökistä. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä tutustua festareihin: myyjät ja esiintyjät olivat pakkaamassa tavaroitaan. Vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että Lomy Parkin festivaali olikin vain yksipäiväinen ja toinen konserttipäivä olisi Vorobyevkan keskustassa. Pääsin onneksi seuraavana päivänä Vorobyevkaan, joten näin lopulta konsertitkin muutenkin kuin mökin pienestä ikkunasta kurkkien. 

Viimeiset leiripäivät siivosimme festarialuetta, rakensimme olkikattoja ja otimme rennosti. Olimme jo melko uupuneita – meillä ei ollut ollut yhtään kokonaista vapaapäivää leirin aikana – joten työmoraalimme ei ollut paras mahdollinen. Viimeisinä leiripäivinä sain myös vihdoin tietää, missä olimme. Kaverini näytti minulle Vorobyevkan sijainnin kartalla, ja osoittautui, että se sijaitsi Etelä-Venäjällä lähellä Ukrainan rajaa.

Vanhat kyläkeinut

Lopulta koitti lähdön aika. Oli vaikea jättää kaunis leiripaikkamme mielikuvituksellisine rakennuksineen ja omaperäisine ihmisineen, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Me leiriläiset pakkauduimme taas kuumaan minibussiin ja matkasimme Voronežiin, jossa vietimme vielä päivän yhdessä Milanan seurassa. Seuraavana päivänä jätin jäähyväiset leirikavereillenikin ja aloitin paluumatkan kotiin. 

Vaikka en viettänyt Venäjällä pitkää aikaa, minun oli kotona kauan vaikea sopeutua Suomeen paluuseen. En ymmärtänyt tai hyväksynyt läheskään kaikkea leirillä näkemääni, mutta Venäjä ja venäläiset jäivät pysyvästi sydämeeni. Olenkin matkani jälkeen kiinnostunut venäläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta ja suunnitellut venäjän opiskelua. Aika näyttää, miten suunnitelmieni käy. Olen kuitenkin varma, että tulen palaamaan Venäjälle jo sinne jääneiden uusien ystävieni vuoksi. 

Ryhmäkuva

Elämää ja vapaaehtoistyötä Skotlannissa Eiggin saarella

Tutustuin KVT:n toimintaan ensimmäistä kertaa, kun osallistuin 17-vuotiaana yhdessä Luonto-Liiton kanssa järjestetylle sipoolaisen niittyalueen raivausleirille. Olin aika eristäytynyt tapaus ja käytännön tekeminen yhdessä muiden kanssa oli minulle vähän kuin taikatemppu, joka teki sosiaalisuudesta helpompaa. Olen tämän jälkeen osallistunut viidelle vapaaehtoistyöleirille Ruotsissa, Saksassa, Tshekissä ja Irlannissa. Lue lisää