Maata pitkin rauhaa rakentamaan – EPM-matka Belgiaan

Lokakuun alussa järjestettiin jälleen Service Civil Internationalin vuosittainen suunnittelu- ja arviointitapahtuma Exchange Platform Meeting. EPM kokoaa yhteen SCIn jäsenjärjestöt ja kumppanit ympäri maailmaan vaihtamaan kuulumisia ja ideoimaan vapaaehtoisvaihdon tulevaisuutta. KVTn edustajana matkustin EPMään tänä vuonna maitse, koska KVT haluaa entistä paremmin huomioida ilmastonmuutosta toiminnassaan. Maata pitkin matkaamisella halusimme lisätä ymmärrystämme ilmastoystävällisestä matkustamisesta ja pienentää hiilijalanjälkeämme.

Tänä vuonna EPM järjestettiin Belgiassa, joten oli selvää, että taival sinne ei taittuisi yhdessä eikä ehkä kahdessakaan päivässä. Haasteena olikin matkareitin ja kulkupelien valitseminen niin, että budjetti ei ylity, eikä reissu käy liian raskaaksi pääkopalle ja istumalihaksille. Onneksi suunnittelun tueksi on nykyisin verkkosivuja, joista voi hakea vaihtoehtoja eri kulkuvälineille ja reiteille. Päädyimme rahtilauttaan Helsingistä Lyypekin kyljessä sijaitsevaan Travemündeen ja siitä jatkoon bussilla Bremenin kautta Brysseliin.

Matkapäivän aamuna pieni paniikin perhonen räpytteli vatsassa, ja eväät hupenivat siksi uhkaavasti jo satamassa. Meitä ilman kulkuvälinettä matkustavia nousi lautalle lopulta kaikenkarvainen poppoo; minä, kaksi nelijalkaista matkustajaa ihmisineen sekä suomalainen pariskunta. Matkakumppaneista oli heti kättelyssä apua, sillä kun valittelin pahoinvointipelkoani, yksi heistä kaivoi repustaan pahoinvointipillerin.
Tasapainontasaajalle olikin käyttöä, koska ensimmäisenä yönä kelluva kehtoni kiikkui sen verran, että pilleri toimi ainakin henkisenä unileluna.

Puolentoista päivän merimatka osoittautui verkkaiseksi ja rauhankasvatukselliseksi kokemukseksi. Sekä mennen että tullen minulla oli hyttiseurana autolla liikkuvia naisia matkalla Pietarista Keski-Eurooppaan tai takaisin. Molemmat paljastuivat, kuten odotinkin, vieraanvaraisiksi ja lämpimiksi ihmisiksi. Toinen heistä toi minulle jopa ruokaa laivan buffetista havaittuaan, että en ollut ostanut ateriapakettia. Hyttikumppanin jättäminen ilman apetta ei tullut kuuloonkaan, vaikka vakuutin olevani hyvin evästetty. Suhtautumisessamme Venäjän säälimättömään hyökkäyssotaan Ukrainassa osin erosi, mutta saimme pidettyä yllä tasapainoa ajatustenvaihdon ja hyttirauhan välillä. Laivalla tulivat tutuksi myös poreallas sekä
pitkät yöunet.

Perillä Travemündessa matka hostelliin taittui myöhäisestä ajankohdasta huolimatta sujuvasti. Vietin yön ihanassa vanhassa matkustajakodissa, joka halusi olla sveitsiläinen alppimaja, mutta sulki sisäänsä skootterikokoelman ja runsaan aamiaisen. Minulla oli aikaa myös tutustua Lyypekin vanhaankaupunkiin, museoihin ja kahviloihin.

Illalla koitti pelkäämäni kahdeksan tunnin bussivaellus Hollannin läpi Brysseliin. Jännitin yöbussia melkoisesti, sillä valvotun yön jälkeen minulta tuppaavat hukkumaan niin tavarat, suunnat kuin aikavyöhykkeetkin. Onneksi bussit kulkivat suhteellisen ajoissa ja olivat rauhallisia. Menomatkalla en tosin nukkunut yhtään ja paluumatkallakin vain pari säpsähtelevää tuntia. Euroopan vaurautta tihkuvaan pääkaupunkiin saavuin tyylikkäästi tukka rasvassa, mutta Brysselin upea arkkitehtuuri ja rennommat reunatienoot piristivät. Itse EPM sujui rattoisasti Belgian maaseudun maisemissa. Oli ilo tavata niin intohimoisesti vapaaehtois- ja rauhantyöhön suhtautuva joukko aktiiveja. Varpaatkin tulivat tallatuiksi kansantanssien tahdissa.

Paluumatka sujui jo puolisiksi rutiinilla, vaikka flunssa teki aamuyöisestä lautanodottelusta hitusen epämukavaa. Lempikaupunkini Bremen näytti suorastaan sadunomaiselta, kun sen katuja taapersi aamutuimaan. Oli kiehtovaa katsella, kun joenvarsipuistot ravistelivat aamu-usvaa rannoiltaan ja vanhankaupungin kojut venyttelivät verkkaisesti auki markiisejaan.

Kaiken kaikkiaan matkani oli onnistunut, jopa meditatiivinen. Maata pitkin ehtii haistaa, maistaa ja tutkia enemmän, niin elämänmenoa kuin aatoksiaan. Toisaalta väsymys, tavaroiden raahaaminen ja suihkun puute saivat ajoittain kaipaamaan lentokentän turruttavaa rutiinia. Aioin matkata maata pitkin toistekin, ainakin Itämeren ympärysmaihin.

Teksti ja kuvat: Virpi V.

Voit lukea lisää tarinoita vapaaehtoistyöstä sivuiltamme täältä.

Kaksi leiriviikkoa Slovenian vuoristossa

Keväällä tuli sellainen olo, että olisi kiva käydä maailmalla tekemässä jotain uutta ja erilaista. Valmistuin ammattikorkeasta vuotta aiemmin ja olin siitä asti tehnyt töitä lasten kerhojen parissa. Omassa kämpässä oli alkamassa putkiremontti ja myös työsuhde oli loppumassa juuri sopivasti, joten ajattelin, että nyt tai ei koskaan. Nopealla googletuksella löysin vapaaehtoistöitä leireiltä, jotka kuulostivat just mulle sopivilta, sillä olen Suomessakin ollut töissä lastenleireillä. Olen ammatiltani yhteisöpedagogi, joten lasten ja nuorten ohjaaminen on tuttua. Slovenia kuulosti kohteelta mielenkiintoiselta ja turvallisena. Kirjoitin hakemuksen saman tien ja pian sainkin kutsun zoom-haastatteluun. Melko nopeasti sain kuulla päässeeni mukaan leirille, ja minua pyydettiin jäämään toisellekin leiriviikolle.

Vietin Sloveniassa kaksi viikkoa. Molemmat viikot kuluivat Kranjska Gorassa lastenleireillä. Leiriviikot olivat keskenään melko erilaisia ja suurin haaste olikin ehkä sopeutua toisen leirin käytäntöihin ensimmäisen leiriviikon jälkeen. Ensimmäisellä viikolla ohjaajaporukkaan kuului neljän slovenialaisen ja minun lisäkseni yksi meksikolainen ohjaaja. Koko porukka tuli hyvin toimeen keskenään ja viikon loppuessa teimme jo yhteisiä matkustelu suunnitelmia tulevaisuudelle. Erilaiset taustat näkyivät esimerkiksi ihmetyksenä erilaisia ruokalajeja kohtaan sekä uintireissuilla läheiselle lammelle: vesi oli ehkä +15 asteista, joten meksikolainen ohjaaja viihtyi vedessä huomattavasti suomalaista huonommin.

Kuusi nuorta vuoristomaiseman edessä kädet ylhäällä iloisesti.
Ensimmäisen leiriviikon ohjaajat leirin päätteeksi

Sain työkaverilta kyydin lentokentältä leiripaikalle, ja myös toisen viikon päätteeksi takaisin lentokentälle. Ennen lasten saapumista majoituimme ja kävimme läpi tiloja ja suunnitelmia viikolle. Lapset majoittuivat kanssamme samoissa tiloissa, mutta erillisissä huoneissa. Jokaiselle ohjaajalle jaettiin omat ryhmät. Toimimme usein koko porukka yhdessä, mutta jokaisella meistä oli oma vastuu ryhmä, jonka hyvinvoinnista, oikeassa paikassa oikeaan aikaan olosta ja esimerkiksi nukkumaan käymisestä olimme vastuussa. Muualta tulleille ohjaajille annettiin vanhimmat ryhmät, jotta kielimuuri ei olisi ongelma. Oma ryhmäni oli innoissaan ulkomaalaisesta ohjaajasta, he halusivat kuulla paljon suomesta ja suomen kielestä.

Alppityylinen vihreä rakennus edestäpäin kuvattuna.
Leiripaikka Villa Sumica

Leiripäivät rytmittyivät ruokailujen ympärille. Aamuherätys ja aamupala, aamupäivän aktiviteetteja, lounas, lepotunti, lisää aktiviteetteja ja välipala, päivällinen ja iltaohjelma. Toisella viikolla otimme muutaman ohjaajan kesken tavaksi käydä kastautumassa leiripaikan ohi virtaavassa joessa ennen aamupalaa. Vesi tuli vuorilta, joten kastautuminen ainakin aiheutti varman heräämisen uuteen leiripäivään.

Useina aamupäivinä kävelimme läheiselle lammelle uimaan. Lounaan jälkeen oli lepotunti, jonka aikana kaksi ohjaajaa oli vastuussa ja muilla oli tauko. Tauolla sai tehdä mitä halusi, nukkua tai käydä vaikka kävelyllä. Lounaan jälkeisen lepohetken jälkeen meillä oli ensimmäisellä viikolla usein työpajoja, jossa jokainen ohjaaja veti yhdelle ryhmälle kerrallaan oman etukäteen suunnittelemansa työpajan. Työpajat olivat ainut hetki, jossa kielimuuri vähän jännitti. Jokainen ryhmä kiersi jokaisen ohjaajan ja nuorimpien ryhmissä ei ollut kuin yksi tai kaksi englantia kohtalaisesti osaavaa lasta. Huoli oli kuitenkin turha: lapset olivat innokkaita, elekielellä pärjäsi jo pitkälle ja pari paremmin englantia osaavaa tulkkasi muille. Tarvittaessa myös slovenialaiset ohjaajat olivat lähellä, mikäli tarvittiin tulkkausapua. Omassa pajassani tutustuttiin parkouriin.

Ihmisiä vaeltamassa vuoristomaisemassa.
Päivävaelluksella Kriniciin

Päiviin kuului myös englanninoppitunteja erityisesti nuoremmille ryhmille. Englantia toki opeteltiin koko ajan, sillä kaikki ohjeistukset annettiin englanniksi.

Iltaohjelman hitti ensimmäisellä viikolla oli Just Dance -peli, jota jaksettiin tanssia joka ilta monta tuntia. Toisella viikolla enemmän suosiota saivat leffaillat ja pöytäjalkapalloturnaukset. Iltaohjelman jälkeen oli aika mennä nukkumaan. Kun huoneet hiljenivät, pidimme vielä palaverin päivän kulusta ja seuraavasta päivästä, minkä jälkeen toisinaan jäimme ohjaajien kesken viettämään iltaa ja toisinaan menimme suoraa nukkumaan.

Kirkkaan sininen järvi, jossa kuohuja jonkun juuri hypättyä järveen. Taustalla vuoria, edustalla laituri.
Lake Jasnalla päivää viettämässä

Molemmilta viikolta sain paljon uusia kokemuksia, oppeja ja muistoja. Varmuutta omaan pärjäämiseen ja tekemiseen. Päällimmäisenä mieleen jäivät leiriläisten mieletön into ja monet keskustelut esimerkiksi kotimaidemme eroista, vuoriston upeat maisemat ja Just Dancen suosikeiksi muodostuneet tanssit. Lisäksi uskoisin saaneeni ohjaajakavereista uusia ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito jatkuu. Molemmilla leiriviikoilla oma ryhmäni yritti kovasti opettaa minulle slovenialaisten ”ts”-äänteiden oikeaoppista ääntämistä, mutta se onnistui minulta yhtä hyvin kuin heiltä suomalaisten ”ä” ja ”ö” kirjainten ääntäminen.

Reissusta jäi todella hyvä fiilis ja kova halu matkustella ja kokea lisää. En ollut aiemmin matkustanut ulkomaille yksin, tämä oli helppo ja turvallinen tapa kokeilla, sillä majoitus ja ruokailut oli järjestetty. Töitä riitti, mutta paikallisten kanssa jutellessa pääsi tutustumaan maahan paremmin, kuin turistireissulla ollessaan. Leirin puitteissa pääsin myös näkemään Slovenian upeita maisemia ja nähtävyyksiä. Jos kaipaa uusia kokemuksia ja matkustaminen innostaa, niin kannattaa ehdottomasti lähteä kokeilemaan!

-Meri 🙂

Kuinkas sitten kävikään? Kokemuksia lasten leiriltä Puolasta

Olen kuuttakymppiä lähestyvä turkulainen sosiaalityöntekijä, kolmen lapsen äiti. Menneenä kesänä havahduin siihen, että kolmella tyttärelläni oli kaikilla tiivis kesäohjelma, matkoja, kesätöitä ja opintoja ulkomailla. Totesin, että nyt ei auta haikailla itsenäistyvän nuorison perään, vaan on aika kehitellä ihka omaa kesäohjelmaa. Ajatus kansainvälisestä työleiristä oli jo pitempään kutkuttanut mielessä, ja nyt jos koskaan oli mainio tilaisuus tarttua toimeen.

Lyhyellä varoitusajalla kesäkuun puolivälissä aloin tutkia, olisiko sopivaa leiriä tarjolla heinäkuussa. Eteeni osui Puolassa Kaliszin kaupungissa järjestettävä lasten leiri, johon näytti olevan vielä tilaa. Leiristä kerrottiin, että sen järjestää paikallinen Multi.Art -niminen kansalaisjärjestö, ja että leirille osallistuu sekä puolalaisia että ukrainalaisia lapsia. Kuulosti hyvältä! Pikaisesti kyhäsin hakemuksen kasaan, ja jäin jännittyneenä odottamaan vastausta.

Sain pian vihreää valoa, ja aloin järjestellä matkaa. Etukäteisinfoa sain ukrainalaiselta Svitlanalta ja italialaiselta Elviralta, jotka ovat Puolassa työskenteleviä paikallisen KVT:n pitkäaikaisvapaaehtoisia, ja joiden vastuulla oli leirille tulevien vapaaehtoisten vastaanotto. Saavuin junalla Keski-Puolaan Kalisziin 10. heinäkuuta. Kalisz on noin 100 000 asukkaan kaupunki kolmen tunnin junamatkan päässä Varsovasta. Majoittauduin paikallisen yliopiston opiskelija-asuntolaan. Iltaan mennessä saapuivat myös muut vapaaehtoiset, unkarilais-luxenburgilainen Greg ja belgialainen Margot, kumpikin alle kaksikymppisiä nuoria.

Seuraavana aamuna lähdimme Elviran ja Svitlanan johdolla työmaallemme, Multi.Art -järjestön naapurustotalolle. Multi.Artin ylläpitämä naapurustotalo tarjoaa runsaasti yhteisöllistä toimintaa alueen asukkaille. Lasten kesäleiri on yksi Multi.Artin jo perinteeksi muodostuneita toimintamuotoja. Leiri on kaksiviikkoinen päiväleiri ja suunnattu 7-14-vuotiaille lapsille. Kuluneena kesänä tervetulleiksi toivotettiin myös kaupunkiin saapuneiden ukrainalaisperheiden lapsia. Heitä oli leirin runsaasta kahdestakymmenestä osallistujasta vajaa puolet. Puola on kuten tunnettua merkittävä ukrainalaispakolaisten vastaanottaja Euroopassa. Solidaarisuus Ukrainaa kohtaan näkyy Puolassa vahvasti katukuvassa. Ukrainalainen pitkäaikaisvapaaehtoinen Svitlana totesikin, ettei hän ole omassa kotimaassaan nähnyt koskaan niin paljon Ukrainan lippuja kuin Puolassa.

Retkellä Kaliszin historiallisen kaupungin keskustassa

Lastenleirin vetäjät olivat Multi.Artin aktiiveja, nuoria aikuisia –  kaikki suurella sydämellä mukana. Leirin teemana oli teatteri, ja Kaliszin kaupunginteatteri oli vahvasti mukana leirin toteutuksesta. Joka iltapäivä kaupunginteatterin näyttelijä veti lapsille teatterityöpajoja, mm. improvisaatioharjoituksia. Leiriohjelma oli muutenkin monipuolinen, ulkoilimme paljon lasten kanssa Kaliszin vehreissä puistoissa, pelasimme pallopelejä, teimme katuliiduilla taidetta eri puolilla kaupunkia ja kävimme taidenäyttelyssä.

Naapurustotalon vieressä oli ”salainen puutarha”, pieni vihreä keidas, jonka portista pääsi sisään vain avaimella. Vietimme paljon aikaa lasten kanssa salaisessa puutarhassa. Rakensimme sinne lasten kanssa majoja, teimme puutarhatöitä ja leikimme. Leirillä vieraili myös kuvanveistäjä, jonka opastamana lapset pääsivät tekemään puutöitä, mm. käyttämään sahaa ja poraa. Lapset rakensivat kuvanveistäjän kanssa puisen ”tilateoksen” puutarhaan.  

Minä järjestin leirillä Muumi-työpajan. Mukanani oli Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään -kirja. Luin sen englanniksi ja yksi leirin vetäjistä tulkkasi kertomuksen puolaksi ja Svitlana ukrainaksi. Kuinkas sitten kävikään -kirjassa muumipeikko, Pikku Myy ja Mymmeli päätyvät hurjien seikkailujen jälkeen turvaan Muumimamman luo. Annoin lapsille tehtäväksi pohtia mikä olisi heidän turvapaikkansa, paikka, jossa on hyvä ja turvallinen olla. Lapset piirsivät hienoja kuvia turvapaikoistaan. Monessa kuvassa oli oma koti ja rakkaat ihmiset, monella myös lemmikit, kissat ja koirat mukana. Ukrainalaislapsien kuvissa oli tyypillisesti myös Ukrainan lipun värit.

Lasten piirroksia aiheena oma lempi-/turvapaikka.

Entä, kuinkas sitten kävikään minulle, turkulaiselle kolmen lapsen äidille, joka oli Muumipeikon tavoin lähtenyt seikkailemaan. Sain ikimuistoisen kokemuksen, kohtaamisia lasten kanssa, vaikka yhteinen kieli puuttui, seikkailuja salaisessa puutarhassa, yhteiskunnallisia keskusteluita puolalaisten Multi.Art -kansalaisaktiivien kanssa sekä mieleenpainuvia hetkiä kansainvälisessä vapaaehtoisryhmässämme.

Kansainvälinen työleiri on sukellus omasta arjesta toisenlaiseen todellisuuteen; kohtaamisia, kuuntelua ja oppimista. Matkaan vaan – ja kuinkas sitten kävikään…?

Teksti ja kuvat: Terhikki Mäkelä

Voit lukea lisää tarinoita vapaaehtoistyöstä sivuiltamme täältä.

Ikimuistoinen matka Mongoliaan ja kymmenes vapaaehtoistyöleiri maailmalla

Lapsuuteni haave Mongoliasta toteutui vihdoin. Vietin mahtavan vapaaehtoistyöleirin Mongoliassa 23.7. – 5.8.2022. 

Lennot sinne ja takaisin kestivät kolme vuorokautta, sillä oli matkustettava Amsterdamin ja Soulin kautta Ulaanbaatariin. Vapaaehtoistyöleiri oli noin 50 kilometrin päässä pääkaupungista länteen, Tuvin maakunnassa, keskellä ei mitään. Tiet puuttuivat osittain tai olivat savivellin peitossa. Mongolia sijaitsee 1200 metrin korkeudessa meren pinnasta. Päivän lämpötila oli + 30, kun taas yöt olivat tuntuvasti viileämpiä. Vaikka maan pääuskonto on islam, siellä ei ollut havaittavissa mitään ulkoista islamiin viittaavaa, ei edes naisten pukeutumisessa.

Nukuimme kivestä rakennetussa talossa, jossa oli huone useine kerrossängyin. Siellä oli järkyttävän kylmä. WC oli ulkona kävelymatkan päässä. Jos tarvitsi lämpimän suihkun, siitä oli sovittava etukäteen veden lämmityksen vuoksi. Netti toimi hyvin. Leirinvetäjänä toimi Padre (en koskaan saanut selville hänen oikeata nimeänsä.) Hän oli monitoimimies ja aina menossa tai tulossa ja aina töissä. Meitä oli vain kaksi leiriläistä, minä ja nuori farmaseuttiopiskelija Liu Etelä- Koreasta. Työpaikkana oli orpokotipoikien kesäpaikka. Eurooppalaiset vapaaehtoiset ovat harvinaisuus. Pääosin vaparit tulevat Aasiasta.

Ensimmäisen viikon vietimme talomme taakse istutettujen puiden oksien leikkaamisessa. Leikattu kohta tuli peittää maalilla. Puun kuoret olivat hauraita ja puut sisälsivät runsaasti nestettä, joten näin estettiin nesteen poistuminen. Puita ei Mongoliassa kasva, vaan ne kasvatetaan eli ovat harvinaisia. Toisella viikolla rakennettiin katettu ulkokeittiö pojille. Neljä metallipilaria maalattiin ja metallilevyistä tehtiin katto. Heillä oli hieno keittiö talossa, mutta jatkuva kuumuus valmistaa ruokaa sisätiloissa ei ole hyväksi. Pojat hoitivat ateriansa ryhmissä. Maan tapaan kuului kolme ateriaa päivässä, eikä mitään välipaloja. Jokainen ateria sisälsi lihaa, ei possua. Kaikki ruoka-aineet pilkottiin noin puolensentin kokoisiksi kuutioiksi. Sen jälkeen kaikki sekoitettiin keskenään, riisi tai perunat mukaan myös eli kaikki yhteen pataan. Kalaa ei syödä lainkaan. Juomana oli tee tai vesi, joka puhdistetaan keittämällä ja suodattamalla.

Ihmisiä istumassa pöydän ääressä ja katsomassa puhelimiaan. Taustalla eri maiden lippuja seinällä.

Iltapäivällä kello 16 oli niin kutsuttua toimistotyötä eli suurimmaksi osaksi englannin kielen opettamista eri tavoin sekä pientä käsillä tekemistä ja tietysti pallopelejä. Me vaparit saimme tilaisuuden kertoa omasta maastamme. Paikan päällä olikin jo Suomen lippu seinällä. Otin mukaan myös suuren kirjan, jossa oli tietoa Suomesta, tavoista, kulttuurista ja kuvia. Pojat olivat tosi kiinnostuneita. Jätin kirjan sinne sekä kilon suklaakarkkeja.

Viikonloppuna Padre vei meidät 300 kilometrin päähän Kansallispuistoon ja Cobin autiomaahan. Asuimme jurtassa, jossa oli lämmin ja hyvä levätä. Joku kävi sulkemassa jurtan katon illalla ja aamulla se avattiin, merkkinä nousta ylös. Aivan mahtava paikka – luonto uskomatonta!

Teksti ja kuvat: Leena Juth

Voit lukea lisää tarinoita vapaaehtoistyöstä sivuiltamme täältä.

My camp leader/ job shadower experience

As part of the Grassroots change -project, KVT Finland took part in a camp leader exchange with Zimbabwe. This exchange is part of the project’s work towards improving the quality of volunteer projects through capacity building, mentoring and sharing knowledge. Here are the greetings from Stella, our visiting campleader!

I attended a work camp between 12 august and 22 august, together with 8 volunteers from different countries. I was coordinating the camp with Kikka from KVT, Finland.

Being in such a diverse group gave me a lot of insight into different cultures. The group dynamic was great, it was so easy to get along and share each other’s experiences. 

Our work was mainly at the local water facility, and our duties included clearing  and cutting down trees, repairing and putting in a new fence, chopping up firewood, berry and mushroom picking, to mention just a few. The locals were very welcoming and it was a wonderful gesture having to interact together and getting to know their way of living and the importance of the work we were taking part in. This gave me a  sense of belonging and a feeling that our services were being appreciated. The host of the work camp was an amazing person, salute to you Mattie. He took us everywhere and took us in as family.

 The highlight of the camp for me was the food, experiencing the Finnish sauna, the free time activities,  the long days and the games especially the couch game, courtesy of Luka. I am so glad I got to participate in such a project. My expectations for the camp were getting experience as a leader and getting to know new people, I ended up getting more, new friends, new skills and a more flexible view.

Voit lukea lisää tarinoita vapaaehtoistyöstä sivuiltamme täältä.

Työpajan avulla keskustelua kansainvälisen vapaaehtoistyön vastuullisuudesta ja tarpeellisuudesta

Järjestyksessään toinen vastuullisen vapaaehtoistyön työpaja toteutettiin Zoomin välityksellä marraskuun puolessa välissä. Työpajan tarkoituksena oli mahdollistaa avointa keskustelua sekä pohdintaa erilaisia näkökulmia huomioiden. Jotta kansainvälisen vapaaehtoistyön kenttä kehittyisi maailman muutosten mukana, on KVT toiminnassaan myös valmis kyseenalaistamaan kansainvälisen vapaaehtoistyön hyödyllisyyden.

Tällä kertaa työpaja pidettiin englanniksi, sillä saimme KVT:n pitkäaikaisvapaaehtoisten työryhmän lisäksi näkökulmaa myös kattojärjestö SCI:n kumppanijärjestöiltä Afrikan Ugandasta ja Etelä-Amerikan Perusta. Keskustelua olivat toki luomassa osaltaan myös osallistujat Suomesta, joita oli yhteensä 8 henkilöä.

Ennen työpajaa osallistujia pyydettiin lukemaan ruohonjuuritason vapaaehtoistyöstä ja siihen liittyvistä eettisistä näkökulmista ennakkomateriaalia (artikkeli: http://blog.grassrootsvolunteering.org/ethics-of-international-volunteering/), mikä johdatteli osallistujat sisälle aiheeseen. Kahden ja puolen tunnin pituinen työpaja koostui erilaisista osioista, joiden kautta oli mahdollista päästä käytännönläheisemmin kiinni aiheeseen. Alkuun kerrottiin KVT:n toiminnasta yleisesti, sekä paikalla olevat muut järjestöt t: Uganda Pioneers’ Association (UPA) ja Light and Leadership Initiative (LLI) esittäytyivät. Tämän jälkeen lähdettiin purkamaan annettua ennakkotehtävää huomioimalla vastuullisuuden erilaisia näkökulmia. Osallistujia pyydettiin laittamaan chattiin näkökulmia, miltä kannalta vapaaehtoistyön vastuullisuutta voidaan arvioida.


Seuraavaksi Jamboard-työskentelyn avulla pohdittiin sitä, kuka hyötyy vapaaehtoistyöstä ja miten. Tehtävässä eroteltiin mm. seuraavat eri osapuolet: vapaaehtoinen, paikallinen yhteisö, lähettävä järjestö, vastaanottava järjestö sekä muu mahdollinen taho. Alla olevassa kuvassa näkyy kahteen ensimmäiseen tahoon liitettyjä hyötyjä. Vapaaehtoinen saa mm. uusia kokemuksia, kehittyy ja oppii uusia taitoja sekä saa tietoa ja ymmärrystä erilaisesta kulttuurista. Paikallinen yhteisö hyötyy mm. saamastaan tuesta, tehdystä yhteistyöstä, oppii erilaisista kulttuureista sekä voi myös luoda paikallisesti esimerkkiä vapaaehtoistyön ja toisten auttamisen tärkeydestä.

Työpajan toisessa työskentelyosiossa käytiin läpi muutamia käytännön case-esimerkkejä, joihin osallistujia pyydettiin vastaamaan. Työpajan vetäjät lukivat vuorollaan läpi esimerkkejä, joissa mm. pohdittiin vapaaehtoistyön kannattavuutta ja vastuullisuutta, kun vapaaehtoisten perehdyttämiseen kuluu paljon aikaa vastaanottavan tahon puolelta. Toisaalta paikallinen toiminta saattaa kuitenkin olla taloudellisesti riippuvaista vapaaehtoisista. Yhden esimerkin kautta otettiin puheeksi myös ajankohtainen aihe koronapandemiasta ja siihen liittyvistä rokotteista, joita ei ole tasapuolisesti saatavilla eri puolilla maailmaa.

Esimerkki vapaaehtoisten epätasa-arvoiseen mahdollisuuteen liikkua globaalista etelästä pohjoiseen verrattuna globaalista pohjoisesta etelään.

Työpajassa syntyi ilahduttava määrä keskustelua, ja mikä parasta, saimme näkökulmaa myös ns. globaalista etelästä Ugandan ja Perun osallistujien kautta. Asioita on helppo suunnitella ja pohtia oman yhteiskunnan näkökulmasta, jolloin jää kokonaan kuulematta toisenlainen totuus. Ugandan ja Perun osallistujat näkivät kansainvälisen vapaaehtoistyön hyvin tarpeellisena, vaikka toimme esille myös kriittistä näkökulmaa. Keskusteluissa nousi esille, että kansainvälisen vapaaehtoistyön kohdalla on erityisen tärkeää, että toiminnan pohjana on ruohonjuuritason paikallisesti syntynyt tarve toiminnalle, eikä niin, että vapaaehtoistyötä suunnitellaan jostain muualta käsin. Paikallisen järjestön toiminnan tulee myös olla vastuullista monin eri tavoin, kuten siten, ettei vapaaehtoisten avulla korvata paikallista työvoimaa, vaan vapaaehtoinen on tuomassa oman lisänsä jo olemassa olevalle toiminnalle.

Keskustelua herätti myös vapaaehtoisturismi, johon liittyy  erityisen paljon eettisiä haasteita, sillä kyseessä on voittoa tavoitteleva liiketoiminta. Toisaalta kuitenkin paikallisten yritysten tukeminen voi olla erittäin tärkeää maille, jotka elävät turismista. Kansainvälisen vapaaehtoistyön kautta vapaaehtoinen pääsee kokemaan ja näkemään asioita erilaisesta näkökulmasta kuin turistina ollessa. On mahdollisuus päästä jollakin tavalla osaksi paikallista yhteisöä, jolloin oppimista tapahtuu syvemmin puolin ja toisin.

Työpajan palautteissa näkyi positiivinen suhtautuminen kriittiseen ajatteluun ja avoimuuteen, sekä kansainväliseen yhteistyöhön. Työpajan yksi tärkeimmistä anneista oli se, ettei toisista osapuolista tehtäisi niin herkästi oletuksia, vaan rohkeasti kysyttäisiin asioista ja avattaisiin mahdollisuus keskustelulle. Mitä useampi näkökulma, sitä laajempi näkemys voi syntyä. Mikään ei ole mustavalkoista, ja meillä jokaisella on oman taustan, ympäristön ja kokemusten muokkaama näkemys todellisuudesta, mitä on mahdollista avartaa olemalla utelias ja valmis kuuntelemaan. Vain yhdessä ja toiset huomioiden voimme saavuttaa hienoja asioita.

Vapaaehtoisena maailmalla pandemian aikaan

Kaksi koronan keskellä vapaaehtoisena maailmalla ollutta kertovat kokemuksistaan. Miten kansainvälisyys onnistui koronapandemian keskellä ja mitä siitä jäi käteen?

Kaksi naista hymyilee mielenosoituskylttien takaa

Vapaaehtoisena Italiassa koronan aikana – Teksti ja kuvat: J. Rainero

Kun korona saapui Eurooppaan olin ESC vapaaehtoisena Roomassa. Kun Italian rajoja alettiin sulkea ja lentoja perua, minun piti tehdä nopea päätös siitä jäisinkö Italiaan vai jättäisinkö vapaaehtoisprojektin kesken. Olin nauttinut paljon elämästäni Italiassa ja maaliskuussa 2020 uskottiin vielä siihen, että pandemia voitaisiin selättää kahden viikon karanteenilla, joten tein päätöksen jäädä. Kahden viikon karanteeni muuttui lopulta kolme kuukautta kestäneeksi ulkonaliikkumiskielloksi, jolloin kotoa poistuttiin ainoastaan kauppaan tai apteekkiin lupalappu kourassa.

Vapaaehtoistyöt näyttivät hyvin erilaiselta ennen koronaa, ensimmäisen aallon aikana ja sen jälkeen. Olin vapaaehtoistöissä SCI Italian paikallisessa yhteisökeskuksessa (social center). Järjestimme viikoittaisia tapahtumia, joissa käsittelimme sekä paikallisia että globaaleja ongelmia mm. anti-fasismiin ja sukupuolisyrjintään liittyen. Päiväsaikaan paikalliset trans- ja maahanmuuttaja organisaatiot kokoontuivat keskuksessa ja iltaisin naapuruston jäsenet saapuivat paikalle osallistumaan keskuksen järjestämille kursseille. SCI Italia järjesti yhteisökeskuksessa myös aktiivisesti kansainvälistä toimintaa työleirien ja koulutusten muodossa.

Ennen koronaa jokainen työpäivä yhteisökeskuksessa oli ollut erilainen. Se saattoi sisältää esimerkiksi tulevien tapahtumien markkinointia sosiaalisessa mediassa tai naapurustossa, kokkaamista tapahtumissa, englannin kurssin opettamista tai sosiaalisten suhteiden rakentamista yhteisökeskuksessa toimivien järjestöjen välille. Osallistuimme yhteisönä aktiivisesti myös muiden Roomassa toimivien sosiaalisten liikkeiden järjestämiin tapahtumiin kuten mielenosoituksiin. Korona muutti luonnollisesti kaiken.

Kolme naista työkalujen ja laudanpätkien kanssa

Yhteisökeskuksien ovet suljettiin jo ennen ulkonaliikkumiskiellon alkua. Kun koko yhteisökeskuksen olemassaolo perustui sosiaaliselle kanssakäymiselle ja ihmisten kohtaamiseen, oli aktiviteettien siirtäminen zoomiin oli vaikeaa. Koska koronatilanne muuttui jatkuvasti, tulevia aktiviteetteja oli myös vaikea suunnitella. Etä-työskentelimme kolme kuukautta ja järjestimme sen aikana mm. online festivaalit ja kurssitoimintaa. Kaikki fyysiset kesälle suunnitellut festivaalit, työleirit ja koulutukset kuitenkin peruttiin. Se oli kova paikka, koska kyseiset tapahtumat olivat vuoden kohokohta yhteisökeskukselle ja vapaaehtoisille koko vapaaehtoisjakson odotetuin osio. Vaikka olin ehtinyt kokea paljon ennen koronaa, tuntui myös siltä, että iso osa vapaaehtoiskokemuksesta jäi koronan takia elämättä.

Ulkomailla asuminen korona-aikaan toi myös lisähaasteita arkeen. Ulkonaliikkumiskiellon aikaan uusista koronarajoitteista tiedotettiin ainoastaan italiaksi ja säännöt muuttuivat jatkuvasti. Kun kämppikseni sairastui koronaan, jonotin sairaalan edessä viisi tuntia päästäkseni koronatestiin, eikä minua lopulta suostuttu testaamaan julkisessa terveydenhuollossa, koska en ollut italialainen. Projektin lopun lähestyessä korona painoi myös mieltä, koska lentoja peruttiin edelleen jatkuvasti.

Kaikesta kuitenkin selvittiin ja olin projektin päätyttyä tyytyväinen päätöksestäni jäädä Italiaan. Korona oli muuttanut radikaalisti sekä vapaaehtoisprojektini sisältöä että arkeani Italiassa, mutta Suomeen palattuani päällimmäisenä mieleen eivät kuitenkaan olleet jääneet koronan aiheuttamat ongelmat vaan uudet hienot kokemukset ja kaikki Roomassa tapaamani ihmiset. Kun oli kokenut korona-ajan Italiassa, oli myös helppo arvostaa sitä miten helpolla Suomessa oli selvitty ja miten vähän korona rajoitti elämää täällä. Kun oli istunut kolme kuukautta neljän seinän sisällä, tottunut käyttämään maskia ulkona kolmenkymmenen asteen helteessä ja maksamaan mansikoita koronatesteistä, suomalainen marina maskisuosituksista ja ravintoloiden sulkemisesta lähinnä nauratti.

Ryhmä ihmisiä hassuttelee ruokapöydän ääressä leipoessaan

Useita rakennuksia, joissa aurinkopaneeleita, ja suuri lasikupu vihreällä nurmella

Vapaaehtoistyöleirillä Saksassa – Teksti ja kuvat: K. Elomaa

Olin viime elokuussa – jo toisena kesänä peräkkäin – vapaaehtoistyöleirillä Pohjois-Saksan Glücksburgissa. Leiri järjestettiin ilmasto- & energiapuisto Artefactissa. Artefact on Saksan ensimmäinen uusiutuvaan energiaan perustuva puisto, joka toimii samalla kansainvälisenä kestävän kehityksen koulutuskeskuksena. Artefact tuottaa itse tarvitsemansa energian aurinkoa, tuulta ja biomassaa käyttäen (ylijäämä myydään paikalliseen sähköverkkoon), lisäksi alueella käytetään vettä säästäviä tekniikoita. Puistossa järjestetään seminaareja ja kokouksia tiloissa, jotka on suunniteltu energiaa säästävin materiaalein. Koululaisryhmille järjestetään opastettuja kierroksia, joissa tärkeänä elementtinä on oppilaiden mahdollisuus omakohtaisesti kokeilla ja havainnoida erilaisia energiaa tuottavia laitteita & pienkoneita. Alueella järjestetään myös ekomatkailuun nivoutuvaa majoitustoimintaa.

Osallistuin samaan projektiin siis kahtena vuotena peräkkäin. Elokuussa 2020 oli mahtavaa, että ylipäätään pääsi ulkomaille vapaaehtoiseksi. Tilanne oli viime kesänä paljolti samanlainen, näytti nimittäin pitkään siltä, ettei Suomesta pääse lähtemään ulkomaan leireille. Minun onnekseni toissa kesän leirini leirinvetäjät laittoivat minulle viestiä, jossa kyseltiin mahdollisuuttani osallistua jälleen leirille. Epäilin, ettei se ollut koronarajoitusten vuoksi mahdollista, mutta sain neuvoksi ottaa yhteyttä suoraan Saksan SCI:hin. Saksasta tuli ystävällinen vastaus, jonka mukaan he ottavat puolestaan yhteyttä Suomeen KVT:hen (Kansainvälinen Vapaaehtoistyö ry). 

Sain tämän jälkeen KVT:stä vastauksen, että pääsen lähtemään Saksaan tutulle leirille, mutta  sitä ennen hyväksyin kirjallisesti paperin, jossa sitoudun korvaamaan itse (omalla vakuutuksellani) kaikki ne mahdolliset kulut ja esim. aikataulumuutokset, jotka mahdollisesti johtuisivat koronapandemiasta (poislukien SCI:n vakuutuksen kattamat sairaanhoitokulut leirin aikana).

Ryhmä vapaaehtoisia niittotyössä
Kaksi ihmistä selin kameraan, taustalla useita telttoja pystytetty nurmelle

Glücksburgin leirillä oli näin korona-aikana turvallista majoittua omissa teltoissa. Toissa kesänä saimme nauttia aurinkoisesta & lämpimästä säästä, mutta tänä vuonna sateli lähes päivittäin – siitä huolimatta teltat pysyivät kuivina, ja mielialamme korkealla. Työtehtävämme olivat moninaisia. Viime vuonna poistimme haitallisia vieraskasveja, kartoitimme & korjailimme aurinkopaneeleja, korjasimme afrikkalaistyyppisen käsivesipumpun ja isompana projektina rakensimme yhdistettyä hyönteishotellia / meluseinää.

Tänä vuonna tehtäviimme kuului mm. haitallisten kasvien poistaminen, viherkattojen hoitaminen, puuhakkeen talikointi ulkovarastossa peräkärryyn ja sieltä lopuksi talikointi toiseen varastoon tulevaa lämmitystä varte, maakaapelin kaivaminen, energiapuiston pienten puukatosten alimmaisten puuosien suojaaminen maakosketukselta, vesialtaan tyhjennys ja uudelleen vuoraus, tuulimylly / vesiallas / vesisäiliö -konstruktion kehittäminen & osittainen uudelleen rakentaminen.

Iltaisin ja vapaa-ajalla nautimme mm. uimisesta Itämeressä ja pyöräilystä, sekä erilaisista kehittävistä työpajoista. Leirillä oli pääasiassa vegaaniruokavalio. Saimme nauttia samalla eri maiden erikoisuuksista. Itselläni oli molempina vuosina ilo valmistaa (muiden avustamina) karjalanpiirakoita. Meillä oli kaasukeittimen & pienen sähkölevyn lisäksi käytössämme ulkona puulämmitteinen uuni. Tänä vuonna päivittäinen keittiötiimi muodostettiin kahdesta henkilöstä (kokeneempi & kokemattomampi), jotka huolehtivat päivän kolmen eri aterian valmistuksesta.

Suihkut lämpenivät aurinkoenergialla – tänä vuonna lämmintä vettä ei – sateisen pilvisistä säistä johtuen – riittänyt joka päivä kaikille halukkaille. WC:t olivat meille suomalaisille tuttuja perinteisiä ulkohuusseja.

Leirin osallistujilta edellytettiin leirille saapuessa negatiivista koronatestitulosta. Papereita ei erikseen kysytty, vaan asiaa kysyttiin suullisesti. Eräs kaksi rokotusta saanut leiriläinen kärsi leirin alkuvaiheessa flunssan oireista. Hänelle tehtiin kaksi peräkkäistä pikatestiä, jotka molemmat osoittautuivat negatiivisiksi. Teimme tämän vuoden leirillä viikonloppuretken pyöräillen telttailemaan Tanskan puolelle. Pyöräilyn aluksi kävimme koko porukalla Glücksburgissa ilmaisessa antigeenitestissä. Tanskan puolelle siirtyminen tapahtui pientä kävelysiltaa pitkin, jossa ei näkynyt yhtään viranomaista.

Laavu, polkupyöriä ja vapaaehtoisia makuupusseineen metsässä

Korona-aika on aiheuttanut monia haasteita ja ongelmia meille kaikille, eikä kansainvälinen vapaaehtoisleiri -toiminta muodosta tästä poikkeusta. Suomeen ei ole juuri päässyt ulkomaisia vapaaehtoisia, eikä täältä ole ollut helppoa leireille ulkomaille. Artefactissa on normaalisti järjestetty kesäisin  kaksi vapaaehtoisleiriä, mutta nyt kahtena vuonna peräkkäin on pystytty järjestämään vain yhdet leirit. Itse koen, että näiden kahden vuotuisen leirin onnistunut toteutuminen on erittäin merkityksellistä. Artefactissa on kärsitty siitä, että koronarajoitusten vuoksi esim. koululaisryhmien vierailut olivat pitkään tauolla, eikä kokouksia tai seminaareja järjestetty. Nyt tilanne näyttää jo valoisammalta. Meidän kahden viikon työskentelymme oli molempina vuosina todella antoisa ja mieleenpainuva kokemus – monipuolisten työtehtävien, ja antoisan vapaa-ajan, sekä mahtavan yhteishengen ansiosta. Aikaansaannoksiamme tärkeämmäksi asiaksi koin sen, että meidän kansainvälinen vapaaehtoisporukkamme toi toivoa, intoa ja vaihtelua paikallisille isännille & pitkäaikaisvapaaehtoisille heidän työssään Artefactin kestävän kehityksen energia- ja ilmastotyössä.

Osa paikallista yhteisöä – vapaaehtoisena Keniassa

Kun vuosi vaihtui vuoden 2018 puolelle, kävelin tasan klo 00.00 Dohan lentokentällä kohti lentokonetta, joka vei minut Kenian pääkaupunkiin Nairobiin. Siellä minua odotti Julius, joka vei minut matatulla (kenialainen pikkubussi), bussilla, pikipikillä (moottoripyörätaksi), taas matatulla ja lopuksi autolla maaseudulle Kiman kylään. Siitä alkoi minun unohtumaton kolmen kuukauden aikani pienessä paikallisessa Kipepeo Community Empowerment Program -organisaatiossa vapaaehtoistyössä.

Teksti ja kuvat: H. Ilkanheimo

Tunnen pari ihmistä, jotka ovat olleet vapaaehtoistyössä eri Afrikan maissa ja halusin päästä itsekin kokemaan sen. Halusin päästä näkemään paikallisten elämää oikeasti, eikä vain turistina hotelleissa asuen ja ravintoloissa syöden. Minulla oli sopiva aika lähteä, kun opiskelin terveyskasvatusta Jyväskylän yliopistossa ja pääsin samalla suorittamaan harjoittelun opintojani varten. Löysin netistä Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n ja sain sieltä hyvin tietoa mahdollisuuksista ja nopeasti minulla olikin jo selvät sävelet lähdön suhteen. Kenia oli Afrikan maista hyvä valinta, sillä siellä on koulukielenä englanti.

Tärkein neuvo ennen lähtöäni oli, että älä odota mitään. Se auttoi esimerkiksi siinä, kun viikkoa ennen lähtöäni projekti, johon menin, vaihtui. Se oli itse asiassa hyvä asia, sillä minulla ei ollut aikaa muodostaa ennakko-odotuksia, vaan sain mennä täysin avoimin mielin. Paikan päällä minua odotti perhe, jonka luona asuin kolme kuukautta. Perheeseen kuului vanhemmat ja kaksi lasta, jotka opiskelivat sisäoppilaitoksessa ja siten olivat kotona vain satunnaisesti. Niin ja perheellä oli pihapiirissä koiria, mikä oli ihanaa. Minulla oli oma huone, missä sain halutessani viettää omaa aikaa.

Kipepeo on vapaaehtoistyöllä toimiva paikallisorganisaatio, jonka tarkoituksena on paikallisten nuorten voimaannuttaminen, työllisyyden edistäminen ja syrjäytymisen ehkäisy. Kipepeosta vastaa kolme paikallista miestä, Julius, Jethron ja Moses. Työskentelin heidän kauttaan heidän omassa koulussaan sekä paikallisessa pienessä sairaalassa HIV:n hoitoon erikoistuneessa yksikössä. Koulussa avustin opettajia etenkin matematiikan, englannin ja kuvaamataidon tunneilla ja pääsin itse osallistumaan swahilin kielen tunneille. Pienimmät oppilaat olivat parin vuoden ikäisiä, joten he puhuivat vain swahilia tai paikalliskieltä. Heidän kanssaan kommunikointi tapahtui elekielellä. Sairaalassa avustin työntekijöitä potilaiden punnitsemisessa, pituuden mittaamisessa sekä painoindeksin laskemisessa. Pääsin myös tutustumaan sairaalan muihin osastoihin. Oli kiinnostavaa päästä näkemään raskaana olevia tai äitejä pienten vauvojen kanssa menossa tarkastuksiin. Näin myös juuri tuntia aiemmin syntyneen pienen vauvan äitinsä sylissä synnytysosastolla.

Työskentely uudessa ympäristössä antoi ja haastoi paljon. Sain kokemuksia, joista on varmasti hyötyä työelämässä ja elämässä yleensä. Yllättävin tilanne oli, kun sairaalassa koulutus peruuntui ja minua pyydettiin viiden minuutin varoitusajalla pitämään koulutus sairaalan työntekijöille haluamastani aiheesta. Kerroin heille suomalaisista liikuntasuosituksista ja ohjasin heille liikuntaohjelman, jota voi ohjata ikääntyneille, joilla on haasteita kävelemisessä. Jälkikäteen ajateltuna se oli vähän hassu aihe, sillä kenialaisilla tulee niin paljon liikuntaa arkiliikuntana. Mutta mitä muutakaan olisin keksinyt niin lyhyessä ajassa? Pääsin tekemään töitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja oppimaan entistä paremmaksi ihmisten kohtaamisessa. Koulussa opetustyö haki aluksi muotoaan, sillä opettajat olettivat minun pitävän tunteja itsenäisesti, ennen kuin olin edes nähnyt paikallista koulumaailmaa. En ole opettaja, enkä ole koskaan ollut opettajana, joten tarvitsin aluksi heidän tukeaan ja esimerkkiään. Koulumaailma on muutenkin Keniassa erilainen Suomeen verrattuna. Opettaja on selkeä auktoriteetti luokassa ja häntä aina tervehditään seisten hänen saapuessaan luokkaan. Vähitellen opin koulun toimintaa ja lopussa saatoin pitää itse oppilaille joitain oppitunteja. Sairaalassa haasteita toi etenkin kielitaito. Suurin osa HIV-yksikön potilaista puhui vain paikalliskieltä ja swahilia, sillä monet sairastuneet eivät olleet käyneet kouluja. Osallistuin siten niihin töihin, mitä pystyin tekemään vain muutaman swahilin kielen lauseen avulla. Työpäivät olivat vaihtelevan pituisia. Usein työpäivä saattoi loppua jo puolenpäivän aikaan. Sen jälkeen saatoin mennä tutustumaan toisen yksikön toimintaan tai menin Kipepeon toimistolle.

Olin muutamaa viimeistä viikkoa lukuun ottamatta ainoa vapaaehtoinen, joten vietin sekä töissä että vapaa-ajalla kaiken aikani paikallisten kanssa. Siinä oli paljon positiivisia asioita ja tietenkin myös haasteita. Paikalliset ystäväni veivät minut paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten löytänyt. Pääsin vierailemaan usean ystäväni kotona. Sain juuri sitä, mitä olin matkaltani toivonut: pääsin tutustumaan paikallisten elämään ja olemaan osa sitä. Välillä kaipasin juttukaveria, joka olisi ymmärtänyt, mitä käyn läpi. Alussa kaikki oli uutta ja ihmeellistä, joten päivät ja viikot kuluivat nopeasti ja hyvillä mielin. Puolen välin paikkeilla, kun alkuhuuma alkoi hiipua, minua ärsytti helposti ja olin todella väsynyt. Ärsytti, kun missään en saanut kävellä rauhassa, vaan kaikkialla minut huomioitiin. Ärsytti asua perheessä, kun olin asunut jo yli kymmenen vuotta poissa vanhempieni nurkista. Yhtäkkiä siinä olikin joku, joka oli kiinnostunut menemisistäni ja tekemisistäni. Olisin välillä halunnut mennä nukkumaan jo yhdeksän aikaan, mutta ruokailu saattoi olla vasta lähempänä kymmentä. Ärsytti, kun sai aina muutenkin odottaa. Kun Suomessa kaikki ovat paikalla viimeistään sovittuna aikana, Keniassa tunnin tai kahden odottaminen on ihan normaalia. Kipepeon miehet olivat onneksi tukenani ja minulla oli aina Suomessa läheiseni puhelinsoiton päässä. Vähitellen taas olo helpotti ja aloin tottumaan paikalliseen elämään.

Kenia maana ja siellä asuvat ihmiset veivät minun sydämeni. Saavuin sinne kuivan kauden aikaan ja oletin, että siellä olisi silloin oikeasti kuivaa. Matkalla lentokentältä Länsi-Keniaan katsoin bussin ikkunasta ihmetellen vihreitä teeplantaaseja ja puita. Näin myös ensimmäiset seeprat ja paviaanit. Olin aivan myyty. Myöhemmin pääsin ihastelemaan kenialaista luontoa muutenkin. Kuten kun näin auringon nousevan Kakamegan sademetsän takaa tai kun näin villieläimiä Maasai Marassa ja Nairobi National Parkissa. Oli ihmeellistä nähdä luonnossa asioita, joita oli aiemmin nähnyt vain kotisohvalta Avarassa luonnossa. Kenialaiset ihmiset olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. He olivat kiinnostuneita muualta tulleista. Aina, kun vastaantulijoita tervehti swahilin kielellä, sai iloisen, hymyilevän vastauksen. Monet halusivat jutella, kun näimme kadulla. Sain aina apua, kun sitä tarvitsin.

On kummallista, miten kolmessa kuukaudessa jostain paikasta voi tulla koti. Olen ollut aina varma, että tulen asumaan koko elämäni Suomessa, haluan omakotitalon ja perheen ja kahdeksasta neljään työn. Vapaaehtoistyö ja paikalliseen elämään kotiutuminen avasivat kuitenkin minulle täysin uusia mahdollisuuksia. Palattuani kyseenalaistin kaiken, mitä kohti olin elämässäni kulkenut. Yllätyin siitä, että voin rakentaa elämäni missä vain. Vaikka nyt minulla on Suomessa perhe ja omakotitalo, tiedän, että maailma on meille avoin. Suurin vapaaehtoistyön oppi minulle oli, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Olen aina tiennyt sen ajatuksen tasolla, mutta siellä näin sen konkreettisesti. Siellä sain itselleni ystäviä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Siellä sain itselleni kenialaisen perheen. He kutsuvat vuoden ikäistä tytärtäni heidän lapsenlapsekseen. Joku päivä he tulevat vielä tapaamaan toisensa.

Työleirien taipaleelta

Suomen viime sotien suurien menetysten joukossa oli myös perin pohjin tuhottu Lappi.  Paljon ei apua Suomeen ulkomailta heti sodan jälkeen tullut. Yksi avun muoto oli kuitenkin amerikkalaisten kveekareiden avustustyö.  Se alkoi heti kun asukkaat palasivat Rovaniemen raunioille. Jaettiin ruokaa, lääkkeitä, vaatteita, huopia, kenkiä, telttoja, siemenperunoita, maitopulveria kouluruokaloihin ym. Kaikkea sellaista ”katastrofiapua”, jota Suomi nykyään lähettää eri maihin maailmassa.

Teksti: J. Reinimaa

Avustustyön yhdeksi ja pitkäaikaiseksi muodoksi tuli kylissä pidetyt kansainväliset vapaaehtoiset työleirit. Niihin tuli ihmisiä Suomesta ja ulkomailta. Leireillä autettiin kyläläisiä heidän rakentaessaan uudelleen sodassa tuhotut talonsa.  Toiminnan järjestämisessä oli mukana monta suomalaista kansalaisjärjestöä, esimerkiksi Suomen Huolto, Suomen Punainen Risti, Rovalan setlementti Rovaniemeltä, ja Suomen Setlementtiliitto ry, jonka nimi oli silloin Kristillis-yhteiskunnallinen Työkeskusliitto ry. Työleiritoiminnan jatkajaksi perustettiin suomalainen kansalaisjärjestö KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry. KVT jatkaa yhä toimintaansa. Nimi on nyt Kansainvälinen Vapaaehtoistyö. Lyhennys on yhä KVT.

Ensimmäiset työleirit järjestettiin 1946 Rovaniemen Autissa ja Sallan Hirvasvaarassa.

Inarin työleiri 1947. Kuva H. Lutz.

Leirikohteet valittiin yhteistyössä paikallisten jälleenrakennuslautakuntien ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Työ oli pääasiassa rakennustyötä. Muutakin työtä tehtiin. Seuraavana kesänä oli leirejä jo seitsemän, ja leirit jatkuivat seuraavina vuosina. Toimintaa hoitamaan perustettu KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry, toimii yhä. Työleiritoiminnan seurauksena syntyi myös Viittakiven Opisto, kansainvälinen kansanopisto, vuonna 1951.

Urriaavasta Afrikkaan

Itse olin työleirillä vuonna 1959 Sallan Urriaavassa. Urriaapa oli asumattomaan korpeen rakennettu rintamamieskylä.  Suurin osa kyläläisistä oli muuttanut sinne 1957. Talot olivat keskeneräisiä. Niissä kuitenkin jo asuttiin. Navetat olivat vielä keskeneräisiä eikä monia ollut edes aloitettukaan. Pellot olivat enimmäkseen raivaamatta. Kylän taloissa leiriläiset auttoivat kaikessa, missä tarvittiin. Rakennettiin navettoja, maalattiin ja kunnostettiin taloja, raivattiin peltoa, tehtiin heinää ja kaikkea muuta. Leiri kesti puolitoista kuukautta ja 37 leiriläistä oli noin 10 eri maasta. Kahdeksan tuntia tehtiin työtä päivässä, usein enemmänkin.

Nuori mies vasaran kanssa keskeneräisen rakennuksen vieressä
Vanhan isäntä Kalliaisenahon navetan työmaalla tein kirvesmiehen töitä. Niitä en ennen ollut tehnyt. Mutta tarve oli nyt suuri, joten oli pakko osata. Kuva R. Toivainen.

Minulle tuo leiri oli merkittävä kokemus. Kymmeniä vuosia myöhemmin se johti minut pohtimaan työleirien järjestämistä Afrikassa. Monien mutkien ja monien henkilöiden yhteistyön tuloksena alkoi vuonna 1990 kymmenen suomalaista leiriläistä rakentamaan yhdessä kyläläisten kanssa terveysasemaa tiettömän taipaleen takana olevaan Hombozan kylään Uluguru-vuorilla Tansaniassa. Äetsän seudun kehitysmaaseura antoi leiriläisille rakennuskassaan 3000 markkaa ja leiriläiset sijoittivat kukin omia rahojaan 300 markkaa. Näillä 6000 markalla ostettiin rakennustarvikkeita, sementtiä, puutavaraa, kattopeltiä sekä ovat ja ikkunat. Rakennus saatiin kolmessa viikossa vesikattoon. Kylässä ei ollut savea, joten tiiliä ei voitu tehdä ja polttaa, vaan rakennus muurattiin luonnonkivistä. Se olikin työleiriläisille uusi kokemus. Kaikki kyläläiset olivat innolla työssä.

Suomelaiset ja tansanialaiset vapaaehtoiset kantavat rakennuskiviä
Hombozan kylän terveyskeskuksen rakennustyössä 1990.  Luonnonkivistä terveysasema muurattiin.  Tällainen rakentaminen oli minulle uutta ja outoa. Kuva J. Reinimaa.

Samaan aikaan aloitettiin lähistöllä kaksi muuta työleiriä, Tangenin ja Changarawen kylissä, niissä molemmissa oli kymmenen suomalaista vapaaehtoista. Toisessa kylässä rakennettiin kyläterveysasemaa, toisessa kansakoulua. Mukana olivat Harjavallan Kehitysmaakauppayhdistys ja Tushikamane ry.

Toimintamalli

Kehittyi toimintamalli, jossa oli mukana neljä tahoa: Kyläläiset, jotka halusivat osallistua kylänsä kehittämiseen ja tehdä tämän saavuttamiseksi palkatonta talkootyötä. Paikallisviranomaiset, jotka auttavat ja neuvovat rakentamisvaiheessa sekä toimittavat tarvittavan henkilökunnan ja huolehtivat valmistuneen rakennuksen toiminnasta.  Suomalainen kansalaisjärjestö, joka omillaan sekä ulkoministeriön myöntämillä varoilla hankkii rakennustarvikkeet paikallisesti Tansaniasta. Suomesta tulleet vapaaehtoiset leiriläiset, jotka kustantavat itse omat matkansa ja ylläpitonsa kylässä ja tekevät työtä palkatta. Hankkeet olivat kyläläisten vastuulla ja heidän johdossaan. Työleiriläiset tekivät työtä yhdessä kyläläisten kanssa.

Leireille lähtijöitä on ollut aina tarpeeksi, vaikka mitään varsinaista tiedotustoimintaa ei ole harjoitettukaan. Kyläläiset ovat olleet innostuneita ja hankkeet on aina rakennettu valmiiksi. Ulkoministeriö on aina myöntänyt rakennustarvikkeisiin haetut avustukset. Tansanialaisten paikallisviranomaisten kanssa ei ole ollut ongelmia, vaan paikallisviranomaiset ovat suhtautuneet hankkeisiin erittäin myönteisesti.  Viittakiven tuki ry aloitti kyläterveysasemien sarjan vuonna 1991 Ruahan kylässä. Terveysasemia rakennettiin vuosien mittaan viisi.

Tiilistä rakennettu peltikattoinen yksikerroksinen koulu.
Msingin kylän ensimmäinen työleirillä rakennettu kansakoulu valmistuttuaan 1992. Tehtiin sementtitiilistä. Sementtitiilet tehtiin työleirin aikana, samoin perustus. Kyläläiset jatkoivat työn loppuun. Kuva J. Reinimaa.

Vuonna 1991 alkoi Msingin ystävyysseura ry:n ensimmäinen työleiri pienessä Msingin kunnassa kaukana Tansanian sisäosissa. Työleirillä aloitettiin Msingin kylän uuden kansakoulun rakentaminen. Msingi on Hauhon ja Janakkalan kuntien ystävyyskunta. Yhteistyö Msingin kunnan kanssa on aloitettu 1985 ja se on jatkunut jo yli 30 vuotta ja saanut monia muotoja. Kunnan kaikkiin kolmeen kylään on työleireillä rakennettu uudet kansakoulut. Kunnan kolmen kylän yhteinen terveysasema on myös rakennettu. Paljon muuta toimintaa on ollut ja ystävyyskuntatoiminta jatkuu yhä.

Setlementtinuorten liitto ry liittyi toimintaan mukaan vuonna 1994, jolloin työleirillä alettiin kyläläisten kanssa rakentaa kansakoulua Lubungon kylään Morogoron läänissä. Edellisenä vuonna oli käyty neuvottelemassa kouluviranomaisten kanssa aloitettavista hankkeista ja laadittu kolmivuotinen suunnitelma kyläkansakoulujen rakentamisesta. Se on jatkunut alustavan kolmivuotiskauden jälkeen monet vuodet.

Työleirejä on Tansaniassa (kolme Zimbabwessa) ollut tähän mennessä 64. Niihin on osallistunut noin 450 vapaaehtoista työleiriläistä, enimmäkseen suomalaisia. Tansanialaisia vapaaehtoisia kyläläisiä on ollut jokaisessa kylässä satoja, varmaankin yli 10 000 yhteensä. He kaikki ovat kokeneet, että omaa elinympäristöä voi parantaa omalla työllä yhteisvoimin.

Suomalaiset ovat saaneet oikeamman käsityksen afrikkalaisten kyläläisten elämästä. Erilaisen ja todemman kuvan, kuin kuva, jonka turistimatkalla saa. Molemmat osapuolet ovat oppineet toisistaan paljon.

Urriaapa ei ole unohtunut

Soitin kymmenkunta vuotta sitten Urriaapaan. Umpimähkään yhteen kylän taloista ja kysyin puhelimeen vastanneelta isännältä, mahtaako kylässä kukaan muistaa työleiriä, joka siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten. ”Totta kai”, sanoi nykyinen isäntä Erkki Jokelainen, ”minäkin muistan, olin silloin yhdeksänvuotias ja meidän talossamme oli töissä Mike ja Gitta”. Porvoolaistyttö Gitta ja irlantilainen Mike menivät sittemmin naimisiin ja asuivat Helsingissä. ”Ja muistaa täällä moni muukin sen työleirin ja leiriläiset”, sanoi Erkki. 

Vuonna 2009 sain yllättäen puhelun Urriaavan kylästä. Soittaja ilmoitti, että tänä vuonna tulee 50 vuotta Urriaavan kylän työleiristä ja olisi syy pitää täällä kylässä juhlat. Valitettavasti en silloin tavoittanut entisiä työleiriläisiä, jotka olisivat voineet lähteä juhliin.

Tärkein työleirien saavutus on tietenkin kylän hankkeen toteuttaminen kyläläisten kanssa.  Työleireillä tehdään työtä kyläläisten kanssa, ja se yhteistyö nimenomaan on tärkeää. Mutta leirillä ja kylässä tapahtuu muutakin kuin työnteko. Se on myös tärkeää. Se jää myös ihmisten mieleen, siis tuo mahdollisuus kohdata samalla tasolla, yhteisen työn puitteissa. Siinä eivät kieliongelmat ole esteenä. Tämä on ollut merkityksellistä sekä työleiriläisille että kyläläisille.

Skotti James Pringle päätti Urriaavan työleirin vuonna 1959 leirikertomuksen sanoihin: ”Me, jotka tänä vuonna tulimme Urriaapaan, uskoimme me sitten Jumalaan tai ihmisyyteen, saimme kokea, että uskoamme vahvistivat ja täydensivät ne siteet, jotka leiriläisten ja Urriaavan kyläläisten keskuudessa syntyivät.”

Pari kuukautta sitten sain kirjeen Minnesotasta, USA:sta. Sen oli lähettänyt Richard. Dickiksi me häntä silloin Urriaavan työleirillä sanoimme. Pitkä poika Tanskasta, myöhemmin muuttanut Yhdysvaltoihin. Urriaavan työleirin jälkeen emme ole missään yhteydessä olleet, kuuteenkymmeneen vuoteen. Kirjeen hän oli lähettänyt osoitteeseen, jossa en ole kolmeenkymmeneen vuoteen asunut. Postilla oli kestänyt pari kuukautta, ennen kuin löysivät nykyisen osoitteeni.

Vuonna 2019 heinäkuussa kävin Urriaavassa. Siis toisen kerran vuoden 1959 jälkeen. ”Sallan sota-ajan ja jälleenrakennuksen ajan museo” ei ollut työleiristä mitään kuullut mutta toivoivat kokoelmiinsa Urriaavan työleirin valokuvani. Löysin puhelimeen myös Urriaavan kylässä asuneen miehen. Työleirin aikana hän oli 20-vuotias ja muistaa työleirin hyvin. Koko ikänsä hän oli asunut Urriaavan kylässä. Vasta nyt iäkkäänä hän on muuttanut kirkonkylään. Talo on yhä paikallaan Urriaavassa ja kunnossa. On ollut kuusikymmentä vuotta. Kesät asuvat vaimonsa kanssa Urriaavassa. Talvet kirkonkylässä.

Erkki Jokelainen vaimoineen asuu yhä Urriaavassa. Tuossa talossa, jota rakentamassa minäkin olin silloin kuusikymmentä vuotta sitten kun hänen isänsä Edvard Jokelainen oli isäntänä.  Erkki oli silloin 12-vuotias. Nyt on ikävuosia tullut kuusikymmentä lisää. Työleirin hän muistaa yhä hyvin, minutkin. Minä en häntä, kun lapsia oli niin paljon. Talo on hienossa kunnossa. Navetta rakennettiin silloin myös ja se seisoo vielä paikallaan, vaikka lehmiä ei enää ole. Kahvipöydässä Erkin ja hänen vaimonsa kanssa syötiin leipäjuustoa ja lakkahilloa sekä kampanisuja, täsmälleen samoin kuin kuusikymmentävuotta sitten. Niitä syödessäni katselin hyvätuulista Erkkiä ja ajattelin noita Tansanian syrjäkylien työleirejä. Täältä Sallan Urriaavasta ne oikeastaan alkoivat.   Kuusikymmentä vuotta sitten.  

Alla kuva Jokelaisten talosta nyt vuonna 2019. Kuusikymmentä vuotta vanha talo on erinomaisessa kunnossa, ympärillä hyvin hoidetut nurmikot ja puutarha. Silloin, vuonna 1959, rakennettu sauna on yhä käytössä.

Punainen puutalo, pihanurmi edessä ja puita takana.
60 vuotta aiemmin rakennettu talo, jota oltiin myös työleirin voimin tekemässä. Kuva J. Reinimaa.

Vapaaehtoisena esikoulussa Tansaniassa

Kaksi kuukautta kuluu nopeasti vapaaehtoistyössä lasten parissa. Siihen mahtuu niin kieliopintoja kuin kirkkokäyntejä, laulua ja tanssia, paikallisia ihmisiä ja muita vapaaehtosia sekä itse työtä eri-ikäisten lasten kanssa.

Teksti ja kuvat: H. Louhimo

Kaksi aikuista lapsijoukon kanssa

Kaksi kuukautta Tansaniassa

Kotiuduin noin kuukausi sitten vapaaehtoisjaksoltani Tansaniasta, muutaman viikon etuajassa nykyisen epidemia-tilanteen takia. Onneksi maailman tilanne ei ehtinyt vaikuttaa kuin matkani viimeisiin viikkoihin, joten ehdin saada antoisan ja ihanan kokemuksen Tansaniasta ja vapaaehtoistöistä.

Olin kaksi kuukautta Tansaniassa, Dar Es Salaamin kaupungissa noin tunnin ajomatkan päässä keskustasta aika syrjäsellä seudulla, mutta asukkaita sielläkin oli silti runsaasti. Työskentelin esikoulussa, jossa oli alle 6-vuotiaita lapsia. Olin aina haaveillut pääseväni jonnekin päin Afrikkaa, ja lopulta valitsin Tansanian, sillä olin kuullut paljon hyvää maasta ja kuinka kaunis paikka se on, ja olikin.

Vapaaehtoinen lasten kanssa ulkona

Sain KVT:n valmennuspäivillä paljon tietoa ja eväitä reissuun lähtöön, ja minulla kävi myös hyvä tuuri, sillä moni vanha vapaaehtoinen oli nimenomaan ollut Afrikassa ja kertoivat kokemuksiaan ja tarinoitaan tästä uskomattomasta maanosasta, jotka vain inspiroivat minua lisää lähtemään tälle matkalle.
Minut sijoitettiin isäntä-perheeseen jossa minun lisäkseni asui myös toinen vapaaehtoinen. Asuimme paikassa jossa asui paikallisia perheitä, joissa lähes kaikissa asui vapaaehtoisia. Vapaaehtoisista sekä perheistä tuli minulle hyvin läheisiä ja vietimme lähes kaiken vapaa-aikamme yhdessä. Olen todella kiitollinen siitä että sain mahdollisuuden asua juuri paikallisessa perheessä. Opin Tansanian tavoista, kulttuurista, ruokakulttuurista ja tottumuksista sekä minulle opetettiin myös swahilia. Viihdyin todella hyvin, autoin monesti perheen äitiä kotiaskareissa kuten kokkaamisessa ja moppaamisessa sekä pesimme pyykkiä yhdessä pihalla.

Vapaaehtoinen talon terassilla

Oppia itselle ja lapsille

Olin vapaaehtoistöissä Harrieth Prince Day Care -nimisessä pienessä esikoulussa. Koulussa löysin nopeasti oman paikkani ja olin siellä todella tyytyväinen. Meillä oli n. 30 lasta ja pienimmät olivat alle 2-vuotiaita. Tekemistä siis riitti, sillä opettajia oli vain kaksi. Joten apuni oli hyvin tervetullutta ja tunsin että minua arvostettiin ja pidettiin kuin perheenjäsentä. 

Esikoulun rakennus
Oppitunti esikoulussa

Lapsille opetettiin swahilia, englantia, matematiikkaa ja taidetta. Luokkia oli kolme, baby class (1-2-vuotiaat), level one (3-4-vuotiaat) ja level two (5-6-vuotiaat). Teimme kotitehtävät käsin ja siihen meni monesti parikin tuntia. Lapset saivan kello kymmeneltä aamupuuron ja yhden aikaan oli lounas. Iltapäivällä lapset nukkuivat päiväunet vielä ennen kotiinlähtöä. Lähdin aina samaa aikaan koulusta kun lapset, ja saatoin muutaman lapsen kotiin jotka asuivat matkan varrella. Itse kävelin aina kouluun ja takaisin kotiin, noin kaksi kilometriä, ja pidin siitä todella. Tansaniassa on tapana tervehtiä ja keskustella myös vieraiden ihmisten kanssa, joten matkan varrella opin varmaan kahdeksan tapaa sanoa hei ja mitä kuuluu swahiliksi. Oli ihana tarkkailla ihmisten elämää ja arkea sekä jutella swahiliksi.

Viikonloppuisin teimme monesti jotain muiden vapaaehtoisten kanssa. Vierailimme Dar Es Salaamin keskustassa, rannoilla sekä yhtenä viikonloppuna esimerkiksi Zanzibarissa. Vietin myös aikaa isäntä-perheeni kanssa, yksi kokemus joka jäi vahvana mieleen oli kun perheeni äiti otti minut mukaan kirkkoon eräänä sunnuntaina. Kirkko kesti monta tuntia ja kaikki oli swahiliksi, mutta se oli silti ihana kokemus. Tunnelma oli niin erilainen kuin suomessa, laulettiin ja tanssittiin ja kaikki olivat pukeutuneet niin ihanan värikkäästi, niinkuin Tansaniassa oli muutenkin tapana.

Vapaaehtoisjaksoni oli hurjan opettavainen ja upea kokemus. Lähtisin koska vain uudestaan KVT:n kautta maailmalle, ja uskon että joku päivä vielä lähdenkin!