Kuulumisia Tansaniasta #2: Uuteen kulttuuriin sopeutumisesta
Jutan vapaaehtoistyöjakso Tansaniassa jatkuu – millaista on on ollut sopeutua uuteen kulttuuriin ja paikalliseen elämänmenoon?
Teksti ja kuvat: Jutta Metsola
Ennen saapumista Tansaniaan olin saanut hyvin tietoa tulevasta vapaaehtoistyöstä oman organisaationi KVT:n kautta, mutta paikallisen organisaation yhteydenpito oli ollut katkonaista. En esimerkiksi tiennyt tulevasta host-perheestäni mitään, sähköposteihini vastattiin hitaasti ja luvattua infokirjettä ei tullut ollenkaan. Vasta muutama tunti ennen lentoa sain viestin, että kuski on minua lentokentällä vastassa ja vie minut perheeni luo.
Uuteen kulttuuriin sopeutuminen alkoi siis jo ennen matkustusta. Kaikkea tietoa ei saavuta täällä heti, asiat tapahtuvat hitaasti, ja suunniteltu aikataulu pitää harvoin paikkaansa. Se vaatii paljon kärsivällisyyttä ja joustavuutta. Minuun uskoa loi se, että olin kuullut kokemuksia muilta samassa paikassa ennen minua olleilta vapaaehtoisilta; tiesin, että heidän kokemuksensa olivat olleet positiivisia. Lisäksi Uvikiuta oli ollut KVT:n pitkäaikainen yhteistyökumppani. Päätin siis luottaa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.
Saavuin Dar es Salaamin lentokentälle kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen valmiina seikkailuun, mutta väsyneenä ja pelon sekaisin tuntein. Tuntui kuin olisin hypännyt uudelle planeetalle, jossa en osannut toimia. Lentokentältä muistan, että jonotus maahantulotarkastukseen kesti melkein kaksi tuntia. Jonossa juttelin saksalaisen naisen kanssa, joka oli tullut Tansaniaan lomalle kahdeksi viikoksi. Silloin ajattelin, olisiko sittenkin itsekin pitänyt tulla vain lomalle turistikohteita kiertelemään. Jonotuksen lopuksi tullivirkailija kysyi kysymyksiä ja toivotti minut tervetulleeksi Tansaniaan. Olisin halunnut hoitaa lentokentällä sim-kortin oston, mutta kuljettajani näytti hyvin kyllästyneeltä odotettuaan minua kentällä jo pari tuntia. En siis tohtinut pyytää muuta kuin että saisin vaihtaa valuuttaa. Valuutanvaihtopisteellä en tullut ajatelleeksi kurssieroa (10 000 paikallista shillinkiä on 3 euroa): vaihdoin 200 euroa, joten kaikki saamani setelit eivät mahtuneet edes lompakkooni. Siinä kohelsin seteleiden kanssa samalla kun kuljettaja katsoi minua närkästyneenä.
Matkalla pääsin heti näkemään vilkkaan kaupungin menoa. Täällä liikenne on hyvin erilaista, kuin mihin olen tottunut. Auton tööttiä käytetään niin tervehtimiseen, tiedottamiseen ja ihan muuten vain. Liikennesääntöjä ei sen enempää ole, ja ajo on hidasta ruuhkista ja huonoista teistä johtuen. Jos mietit kuoppaista hiekkatietä Suomessa, se tuntuu tasaiselta täkäläisiin pienempiin sivuteihin verrattuna. Minulle on tullut muutamia mustelmia lyödessäni kyynärpäätä tai polvea kulkuneuvon reunoihin ison kuopan sattuessa kohdalle. Yleisiä kulkuneuvoja täällä ovat moottoripyörätaksit (”bodaboda”), tuktukit (”bajaji”) ja bussit (”daladala”). Moottoripyörällä pääsee autojen välistä ohittaen nopeimmin perille. Hyvin yleistä on, että moottoripyörällä matkustaa kolme ihmistä ja kypäriä käytetään harvoin.
Saavuttuani host-perheen luo olin jo täysin matkasta ylikierroksilla ja pää sekaisin. Jaksoin kuitenkin ponnistella iloisen hymyn tervehtiessäni uutta perhettäni. Host-perheeseeni kuuluu aivan ihana host-äiti ja hänen kaksi vanhempaa siskoa, joista host-äitini pitää huolta. Lisäksi perheessä on 17-vuotias aputyttö ”dada”, joka avustaa arjen askareissa. Talossa oli siis naisvalta, mikä sopi minulle oikein hyvin. Lisäksi perheessä on hyvin rauhallista, sillä lapsia ei ole ja siskokset ovat kaikki yli 60 vuotiaita.
Host-äitini on majoittanut vapaaehtoisia jo vuosia ja ollut myös mukana Uvikiutan perustamisessa. Tuntui, että hän on kokemuksesta tottunut vastaanottamaan silmät pyörällään olevia vapaaehtoisia. Minulle vaikeaa oli myös se, etten saanut heti yhteyttä perheeseeni, koska en ollut saanut sim-korttia vaihdettua. Host-äitini puhelimella sain laitettua viestin isälleni, että kaikki on kunnossa. Siinä kaikki kommunikointi kotiin ensimmäisen kahden päivän aikana. Tuntui todella, että olen yksin täysin vieraassa ympäristössä ja koti-ikävä iski kovaa. Herkkänä ihmisenä itkin paljon ensimmäisinä päivinä. Itkin koti-ikävää, itkin uupumusta matkustamisesta ja itkin vierasta ympäristöä. Se oli minun tapani purkaa alkushokkia.
Minua auttoi alkushokkiin aika, muut vapaaehtoiset (vertaistuki) ja rutiinit. Tapasin orientaatiopäivänä Saksalainen tytön Alman, joka oli ollut Tansaniassa jo yhdeksän kuukautta. Häneltä saamani vertaistuki oli korvaamatonta. Hän ymmärsi, miltä minusta tuntui. Hän osasi myös auttaa käytännön asioissa, kuten sim-kortin hankkimisessa, ja hän osasi vastata tyhmiinkin kysymyksiin. Lisäksi tapasin paikallisen tansanialaisen pojan, joka oli myös vapaaehtoisena. Hän oli hyvin ystävällinen ja opetti minulle paljon paikallisia tapoja ja paikallista kieltä Swahilia, jotta pystyin kommunikoimaan host-äitini siskojen kanssa, jotka eivät puhuneet Englantia. Olin todella kiitollinen, etten ollut paikan ainut vapaaehtoinen ja sain tehdä yhteistyötä näiden mukavien ihmisten kanssa.
Päivät kuluivat ja arkeni alkoi muodostua. Aamulla heräsin yleensä innokkaana uuteen päivään ja söin aamupalaksi Tansanialaista maissipuuroa ja leipää. Lähdin töihin naapuritaloon. Lounastauolla tulin kotiin syömään ja otin päiväunet. Levon ja ravinnon merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa etenkin haastavissa tilanteissa. Töistä palattua, autoin host-äitiäni ruuanlaitossa ja tiskauksessa. Tansanialaisia ruokia, joita olen päässyt täällä maistamaan ovat mm. ugali, sapati, vitumbua ja makande. Lisäksi vapaa-ajalla luin kirjaa, soittelin perheelle ja ystäville, tein joogaa, kävin kävelyllä tai hengasin muiden vapaaehtoisten kanssa.
Muistan ensimmäiseltä viikolta hyvin sen, kun Alma vei minut kaupungin keskustaan tanssitunnille ja sen jälkeen tanssitapahtumaan. Siellä ajattelin ensimmäistä kertaa, miten upeaa on olla täällä Tansaniassa. Päätin ottaa kaiken vastaan, mitä tulee. Ymmärsin, että vaikka olen peloissani, se ei tarkoita, ettenkö pystyisi täällä olemaan. Mietin myös, että olen tullut tänne vapaaehtoisesti, joten lähteminen on myös vapaaehtoista jos siltä tuntuu. Päivä päivältä alkoi kuitenkin konkretisoitua se, että minä pärjään täällä uudessa ympäristössä. Selvisin alkushokista ja vaikka edelleen toisina päivinä ikävöin enemmän kotia, pystyn nauttimaan hetkistä täällä ja päällimmäisin tunne on kiitollisuus.
Kun kuukausi vapaaehtoistyötä oli kulunut, sain mahdollisuuden lähteä Kilimanjaron alueelle eli ihan toiselle puolella Tansaniaa. Siellä pääsisin osallistumaan Uvikiutan järjestämiin kahden viikon työleireihin, jotka ovat lyhytaikaisen vapaaehtoistyön muoto. Tarkoitukseni oli ollut alun alkaenkin matkustaa ja nähdä Tansanian eri puolia ja nyt siihen tarjoutui mahdollisuus työn kautta. Innoissani lähdin kohti Afrikan kuuluisimpaa maamerkkiä.
Seuraavassa postauksessa kerron, millaisista työleireistä on kyse ja mitä olen niillä kokenut.
