Avainsana: vapaaehtoistyö ulkomailla

Olen Sini ja lähdin elokuun 2025 lopussa pitkäaikaisen haaveeni perässä kohti Livingstonen kaupunkia Sambiassa, jossa vietin kuukauden vapaaehtoistyössä Kansainvälisen vapaaehtoistyö ry:n (KVT) kautta. Vapaaehtoistyöpaikaksi valikoitui Sambian Livingstonessa toimiva, pienehkö ruohonjuuritason järjestö New Hope Waves, joka voimaannuttaa paikallisten haavoittuvien yhteisöjen lapsia sekä nuoria muun muassa koulutuksen kautta. Minulle oli alusta asti selvää, että haluan tehdä vapaaehtoistyötä Sambiassa, koska aikoinani ensimmäinen reissuni Afrikan mantereelle suuntautui naapurimaa Malawiin ja se jätti sydämeeni palon palata takaisin lähes samoille seuduille. Vapaaehtoistyöreissu jännitti hieman etukäteen, mutta samaan aikaan minulla oli odottava fiilis tulevasta. Olin etukäteen suunnitellut reissua todella paljon ja se auttoi, viime hetken matkastressi ei päässyt yllättämään.

Saapuessani Livingstoneen minua oli vastassa lentokentällä järjestön johtaja vaimonsa kanssa ja lähdimme samantien vapaaehtoisten talolle, joka sijaitsee Livingstonen kaupungin keskustassa. Vapaaehtoisten talolla minua auttoi asettumaan taloksi kolme muuta vapaaehtoista Italiasta. Vapaaehtoisten talon puitteet olivat vaatimattomat, mutta kaikki tarpeellinen löytyi asumiseen. Ensimmäisen viikon aika asetuin taloksi, orientoiduin käytännön asioihin sekä pääsin tutustumaan muun muassa Malotan yhteisön kouluun, joka on yksi New Hope Waves- järjestön avustamista kouluista. Koululla pääsin auttamaan muita vapaaehtoisia ensimmäisen viikon aikana muun muassa terveystiedon sekä maantiedon oppituntien pitämisen kanssa.

Ensimmäisen viikon aikana pidin myös palaverin järjestön johtajan kanssa liittyen työtehtäviini, koska koin, että opetusalan tehtävät eivät olleet ainoa asia mitä lähdin vapaaehtoistyökokemukseltani hakemaan. Kerroin kaikista tiedoista sekä taidoistani, joita minulla on järjestöalan tehtävien suhteen. Oli hienoa, että pääsin ensimmäisen viikon aikana tuomaan esiin kiinnostukseni ja osaamiseni, koska yhteistuumin päätimme, että pääsen avustamaan järjestön koordinaattoria kenttätyössä liittyen nuorten yrittäjien ryhmätapaamisten monitorointiin. New Hope Waves- järjestö tekee myös työtä nuorten yrittäjien, 15-20-vuotiaiden parissa Ngwenyan ja Namataman alueilla Livingstonessa. Osallistuin kolme kertaa viikossa yhteensä seitsemän eri nuorten yrittäjien ryhmätapaamisiin ja pääsin myös fasilitoimaan työpajoja nuorille, joka oli upea sekä opettavainen kokemus. Työpajat pidin englannin kielellä ja välillä paikallinen järjestökoordinaattori tulkkasi puhettani paikallisella nyanjan kielellä.Rohkaisin nuoria keskustelemaan sekä tuomaan ajatuksiaan esiin liittyen yritystoiminnan ympäristövaikutuksiin, rahan säästämiseen ja yrityksen markkinoinnin tarpeellisuuteen. Nuoret saivat myös itse tuoda esiin minulle aiheita, joista halusivat keskustella. Teimme myös useita pienimuotoisia ryhmätehtäviä sekä pääsimme jopa pelaamaan aiheisiin liittyviä pelejä. Yksi peleistä oli itse kehittämäni Alias-tyyppinen sanojen selityspeli, joka herätti nuorissa hilpeyttä ja toi paljon iloa sekä naurua. Nähdessäni vaikeista olosuhteista tulleiden nuorten hymyt, niin koin tehneeni jotain hyvää ja onnistuneeni tehtävässäni. Vapaaehtoistyötehtäviä oli riittämiin arkipäivisin ja välillä työpäivät kentällä venyivät pitkiksi. Arki-iltaisin ja viikonloppuisin meille vapaaehtoisille jäi myös hyvin aikaa tutustua kaupungin nähtävyyksiin, käydä ostoksilla sekä tehdä pieniä viikonloppureissuja Livingstonen lähikohteisiin.

Kaiken kaikkiaan vapaaehtoistyökokemukseni New Hope Waves-järjestössä oli onnistunut ja sain sen mitä olin vapaaehtoistyökokemukseltani lähtenytkin hakemaan: kokemusta järjestöalan kenttätöistä, näkemystä vapaaehtoistyön konkretiasta, mielenkiintoista vuoropuhelua kulttuurien välillä sekä uusia verkostoja. Toki kokemukselle mahtui myös haasteita sekä asioita, jotka vaativat vakavampaa keskustelua; muun muassa vuorovaikutus toisten vapaaehtoisten kanssa ja erinäiset pienet haasteet vapaaehtoisten talon turvallisuuden suhteen. Hyvän yhteishengen ja keskusteluyhteyden avulla kaikesta kuitenkin selvittiin ja vapaaehtoisten kesken vallitsi loppupeleissä hyvä yhteishenki. Oli  myös upeaa huomata se, miten järjestö itsessään koki työpanokseni todella hyödylliseksi ja kertoivat, että aikovat jatkaa luomiani aktiviteetteja nuorten parissa kenttätyöpäivinä. Tämä tieto lämmitti mieltäni ja sai tuntemaan, että olen todella saanut pienillä teoilla aikaiseksi jotain merkityksellistä vaikka en sitä itse edes täysin ymmärtänyt.

Vapaaehtoistyökokemukseni sai minut myös oivaltamaan, että emme ole yksin tässä maailmassa vaan aina on muita ihmisiä, jotka voivat osaltaan auttaa ja tukea sinua pääsemään eteenpäin, olitpa millaisissa olosuhteissa tahansa. Ymmärsin myös sen, että miten tärkeä merkitys kansainvälisellä dialogilla ja vuorovaikutuksella on ruohonjuuritason toimijoiden kanssa sekä miten pienetkin järjestöt osaltaan edistävät oikeudenmukaisempaa ja rauhanomaisempaa yhteiskuntaa tekojensa kautta. Tämä vapaaehtoistyökokemus KVT:n kautta oli mielestäni hyvin onnistunut ja en pois lue sitä ettenkö lähtisi tulevaisuudessa uudestaan vapaaehtoistyöhön samaan tai ihan eri kohteeseen. Suosittelen kaikille vähänkään asiaa epäröiville tarttumaan rohkeasti tuumasta toimeen ja lähtemään kokemaan, katsomaan sekä ennen kaikkea oppimaan vapaaehtoistyöstä maailmalle tai Suomessa 🙂

Teksti ja kuvat: Sini

Jutan vapaaehtoistyöjakso Tansaniassa jatkuu – millaista on on ollut sopeutua uuteen kulttuuriin ja paikalliseen elämänmenoon?

Teksti ja kuvat: Jutta Metsola

Ennen saapumista Tansaniaan olin saanut hyvin tietoa tulevasta vapaaehtoistyöstä oman organisaationi KVT:n kautta, mutta paikallisen organisaation yhteydenpito oli ollut katkonaista. En esimerkiksi tiennyt tulevasta host-perheestäni mitään, sähköposteihini vastattiin hitaasti ja luvattua infokirjettä ei tullut ollenkaan. Vasta muutama tunti ennen lentoa sain viestin, että kuski on minua lentokentällä vastassa ja vie minut perheeni luo. 

Uuteen kulttuuriin sopeutuminen alkoi siis jo ennen matkustusta. Kaikkea tietoa ei saavuta täällä heti, asiat tapahtuvat hitaasti, ja suunniteltu aikataulu pitää harvoin paikkaansa. Se vaatii paljon kärsivällisyyttä ja joustavuutta. Minuun uskoa loi se, että olin kuullut kokemuksia muilta samassa paikassa ennen minua olleilta vapaaehtoisilta; tiesin, että heidän kokemuksensa olivat olleet positiivisia. Lisäksi Uvikiuta oli ollut KVT:n pitkäaikainen yhteistyökumppani. Päätin siis luottaa siihen, että kaikki kyllä järjestyy.

Saavuin Dar es Salaamin lentokentälle kymmenen tunnin matkustamisen jälkeen valmiina seikkailuun, mutta väsyneenä ja pelon sekaisin tuntein. Tuntui kuin olisin hypännyt uudelle planeetalle, jossa en osannut toimia. Lentokentältä muistan, että jonotus maahantulotarkastukseen kesti melkein kaksi tuntia. Jonossa juttelin saksalaisen naisen kanssa, joka oli tullut Tansaniaan lomalle kahdeksi viikoksi. Silloin ajattelin, olisiko sittenkin itsekin pitänyt tulla vain lomalle turistikohteita kiertelemään. Jonotuksen lopuksi tullivirkailija kysyi kysymyksiä ja toivotti minut tervetulleeksi Tansaniaan. Olisin halunnut hoitaa lentokentällä sim-kortin oston, mutta kuljettajani näytti hyvin kyllästyneeltä odotettuaan minua kentällä jo pari tuntia. En siis tohtinut pyytää muuta kuin että saisin vaihtaa valuuttaa. Valuutanvaihtopisteellä en tullut ajatelleeksi kurssieroa (10 000 paikallista shillinkiä on 3 euroa): vaihdoin 200 euroa, joten kaikki saamani setelit eivät mahtuneet edes lompakkooni. Siinä kohelsin seteleiden kanssa samalla kun kuljettaja katsoi minua närkästyneenä.

Matkalla pääsin heti näkemään vilkkaan kaupungin menoa. Täällä liikenne on hyvin erilaista, kuin mihin olen tottunut. Auton tööttiä käytetään niin tervehtimiseen, tiedottamiseen ja ihan muuten vain. Liikennesääntöjä ei sen enempää ole, ja ajo on hidasta ruuhkista ja huonoista teistä johtuen. Jos mietit kuoppaista hiekkatietä Suomessa, se tuntuu tasaiselta täkäläisiin pienempiin sivuteihin verrattuna. Minulle on tullut muutamia mustelmia lyödessäni kyynärpäätä tai polvea kulkuneuvon reunoihin ison kuopan sattuessa kohdalle. Yleisiä kulkuneuvoja täällä ovat moottoripyörätaksit (”bodaboda”), tuktukit (”bajaji”) ja bussit (”daladala”). Moottoripyörällä pääsee autojen välistä ohittaen nopeimmin perille. Hyvin yleistä on, että moottoripyörällä matkustaa kolme ihmistä ja kypäriä käytetään harvoin.

Saavuttuani host-perheen luo olin jo täysin matkasta ylikierroksilla ja pää sekaisin. Jaksoin kuitenkin ponnistella iloisen hymyn tervehtiessäni uutta perhettäni. Host-perheeseeni kuuluu aivan ihana host-äiti ja hänen kaksi vanhempaa siskoa, joista host-äitini pitää huolta. Lisäksi perheessä on 17-vuotias aputyttö ”dada”, joka avustaa arjen askareissa. Talossa oli siis naisvalta, mikä sopi minulle oikein hyvin. Lisäksi perheessä on hyvin rauhallista, sillä lapsia ei ole ja siskokset ovat kaikki yli 60 vuotiaita. 

Host-äitini on majoittanut vapaaehtoisia jo vuosia ja ollut myös mukana Uvikiutan perustamisessa. Tuntui, että hän on kokemuksesta tottunut vastaanottamaan silmät pyörällään olevia vapaaehtoisia. Minulle vaikeaa oli myös se, etten saanut heti yhteyttä perheeseeni, koska en ollut saanut sim-korttia vaihdettua. Host-äitini puhelimella sain laitettua viestin isälleni, että kaikki on kunnossa. Siinä kaikki kommunikointi kotiin ensimmäisen kahden päivän aikana. Tuntui todella, että olen yksin täysin vieraassa ympäristössä ja koti-ikävä iski kovaa. Herkkänä ihmisenä itkin paljon ensimmäisinä päivinä. Itkin koti-ikävää, itkin uupumusta matkustamisesta ja itkin vierasta ympäristöä. Se oli minun tapani purkaa alkushokkia.

Minua auttoi alkushokkiin aika, muut vapaaehtoiset (vertaistuki) ja rutiinit. Tapasin orientaatiopäivänä Saksalainen tytön Alman, joka oli ollut Tansaniassa jo yhdeksän kuukautta. Häneltä saamani vertaistuki oli korvaamatonta. Hän ymmärsi, miltä minusta tuntui. Hän osasi myös auttaa käytännön asioissa, kuten sim-kortin hankkimisessa, ja hän osasi vastata tyhmiinkin kysymyksiin. Lisäksi tapasin paikallisen tansanialaisen pojan, joka oli myös vapaaehtoisena. Hän oli hyvin ystävällinen ja opetti minulle paljon paikallisia tapoja ja paikallista kieltä Swahilia, jotta pystyin kommunikoimaan host-äitini siskojen kanssa, jotka eivät puhuneet Englantia. Olin todella kiitollinen, etten ollut paikan ainut vapaaehtoinen ja sain tehdä yhteistyötä näiden mukavien ihmisten kanssa.

Päivät kuluivat ja arkeni alkoi muodostua. Aamulla heräsin yleensä innokkaana uuteen päivään ja söin aamupalaksi Tansanialaista maissipuuroa ja leipää. Lähdin töihin naapuritaloon. Lounastauolla tulin kotiin syömään ja otin päiväunet. Levon ja ravinnon merkitystä ei voi tarpeeksi korostaa etenkin haastavissa tilanteissa. Töistä palattua, autoin host-äitiäni ruuanlaitossa ja tiskauksessa. Tansanialaisia ruokia, joita olen päässyt täällä maistamaan ovat mm. ugali, sapati, vitumbua ja makande. Lisäksi vapaa-ajalla luin kirjaa, soittelin perheelle ja ystäville, tein joogaa, kävin kävelyllä tai hengasin muiden vapaaehtoisten kanssa. 

Muistan ensimmäiseltä viikolta hyvin sen, kun Alma vei minut kaupungin keskustaan tanssitunnille ja sen jälkeen tanssitapahtumaan. Siellä ajattelin ensimmäistä kertaa, miten upeaa on olla täällä Tansaniassa. Päätin ottaa kaiken vastaan, mitä tulee. Ymmärsin, että vaikka olen peloissani, se ei tarkoita, ettenkö pystyisi täällä olemaan. Mietin myös, että olen tullut tänne vapaaehtoisesti, joten lähteminen on myös vapaaehtoista jos siltä tuntuu. Päivä päivältä alkoi kuitenkin konkretisoitua se, että minä pärjään täällä uudessa ympäristössä. Selvisin alkushokista ja vaikka edelleen toisina päivinä ikävöin enemmän kotia, pystyn nauttimaan hetkistä täällä ja päällimmäisin tunne on kiitollisuus.

Kun kuukausi vapaaehtoistyötä oli kulunut, sain mahdollisuuden lähteä Kilimanjaron alueelle eli ihan toiselle puolella Tansaniaa. Siellä pääsisin osallistumaan Uvikiutan järjestämiin kahden viikon työleireihin, jotka ovat lyhytaikaisen vapaaehtoistyön muoto. Tarkoitukseni oli ollut alun alkaenkin matkustaa ja nähdä Tansanian eri puolia ja nyt siihen tarjoutui mahdollisuus työn kautta. Innoissani lähdin kohti Afrikan kuuluisimpaa maamerkkiä. 

Seuraavassa postauksessa kerron, millaisista työleireistä on kyse ja mitä olen niillä kokenut.