Leirielämää Vorobyevkassa Venäjällä
Aloitin toimintani KVT:ssä nuorena opiskelijana. Vuosien ajan osallistuin säännöllisen epäsäännöllisesti Turun paikallisryhmän toimintaan, mutten koskaan osallistunut työleireille tai ollut muutenkaan ulkomailla KVT:n kautta. Ajatus leirille osallistumisesta jäi kuitenkin kytemään, ja viime kesänä aika oli viimein kypsä sen toteuttamiseen.
Teksti: M. Tolvanen. Kuvat: S. Egorov.
Ennen leirille lähtöä minun oli luonnollisesti löydettävä sopiva projekti. Etsin erityisesti leirejä, joilla voisin toimia taiteen, kulttuurin tai kansanperinteen parissa. Aluksi suuntasin katseeni Etelä-Eurooppaan; Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän sopivia leirejä, joten laajensin hakualuettani. Yllätyksekseni mielenkiintoisimmat leirit löytyivät Venäjältä. Innostuin erityisesti leiristä, jolla vapaaehtoiset avustaisivat kansanperinnefestivaalin järjestämisessä pienessä Vorobyevkan kylässä Etelä-Venäjällä. En googlaamisesta huolimatta löytänyt kylää Venäjän kartalta, mutta tämä ei haitannut, sillä tapaisin KVT:n paikallisen yhteistyöjärjestön vapaaehtoiskoordinaattorin Voronežin kaupungissa, josta suuntaisimme yhdessä Vorobyevkaan.
Kun hain leirille, sen kuvauksessa luki, että kyseessä olisi kansainvälinen vapaaehtoisleiri, jonka kielet olisivat englanti ja venäjä. Leirin lähestyessä sain kuitenkin tiedon, että kaikkien muiden ulkomaisten vapaaehtoisten osallistuminen oli eri syistä peruuntunut. Pohdin hetken aikaa, lähtisinkö minulle vaihtoehdoksi tarjotulle toiselle leirille, mutta alun perin valitsemani leiri vaikutti sen verran kiinnostavalta, että päätin pitäytyä valinnassani.
Heinäkuun puolivälissä lähdin matkaan. Muutaman Moskovassa vietetyn päivän jälkeen matkasin junalla 500 kilometriä etelään Voronežiin. Siellä tapasin vapaaehtoiskoordinaattori Milanan ja leirin muut osanottajat. Pakkauduimme paikallisliikenteen minibusseihin ja aloitimme pitkän ja hikisen matkan kohti määränpäätämme.
Päivä oli jo hämärtynyt myöhäisillaksi, kun saavuimme perille. Emme kuitenkaan menneet suoraan nukkumaan: meitä olivat vastassa festivaalin puuhamies Vasily ja naapurikylän paikallispoliitikko, jotka ohjasivat meidät pimeässä niityn poikki jälkimmäisen miehen omistamalle kalastusmajalle, jonne oli katettu rapuillallinen. Miehet patistivat meitä syömään, pitivät puheita – joista en venäjää osaamattomana ymmärtänyt mitään – ja kohottelivat maljoja. Jokaisen puheen jälkeen otettiin vodkaryyppy. Yöllä kävelimme uuteen majapaikkaamme ehkä hiukkasen horjuen. Seikkailu oli alkanut.
Seuraavina päivinä jouduimme heti tositoimiin. Minä, Milana ja muutama muu saimme ensimmäiseksi tehtäväksemme festivaalialueen haravoinnin. Osa vapaaehtoisista levitti hiekkaa festivaalialueen rantaan, ja yksi leiriläinen oli keittiövuorossa. Työpäivät olivat pitkiä: aloitimme työt yhdeksän-kymmenen maissa aamiaisen jälkeen, söimme lounasta kahdelta ja lopetimme työt seitsemältä illalla. Olinkin ensimmäisten, fyysisesti raskaiden haravointipäivien jälkeen hieman huolissani siitä, kuinka väsynyt olisin leirin päätteeksi.
Perinnefestareiden järjestämispaikka oli Lomy Park, joka koostui “vanhan ajan maatilasta” härkineen, lehmineen, vuohineen ja hanhineen, suuresta päärakennuksesta ja pienen järven ympärille rakennetuista festivaalialueesta, rakennuksista ja installaatioista. Vieressä olevaan metsään oli myös rakennettu viehättävä polku riippusiltoineen, puuveistoksineen ja mehiläistarhoineen. Majoituimme päärakennuksen hostellissa; huoneinamme olivat vanhat junan makuuvaunut, jotka muodostivat osan päärakennuksesta. Meitä majoittui 2-3 joka hytissä. Hostellisiivessä asui vapaaehtoisten lisäksi festareiden ajaksi palkattuja paikallisia kausityöntekijöitä, joten tunnelma oli tiivis. Tämä ei haitannut muuten kuin öisin, kun vapaaehtoiset ja muu työporukka palasivat hytteihinsä erilaisista illanistujaisista – vaunujen äänieristys oli nimittäin puutteellinen, ellei olematon. Nukkumista vaikeutti myös se, että junapedeissä oli vain nimelliset pehmusteet. Oman mausteensa hostellielämään toivat lukuisat kovakuoriaiset, joita seikkaili lattioilla ja päätyi välillä peteihinkin. Pienistä puutteista huolimatta junahostelli oli kodikas majapaikka, josta lähteminen tuntui kahden viikon mentyä vähän haikealtakin.
Leirin edetessä työtehtäväni monipuolistuivat ja kevenivät. Haravoinnin jälkeen pääsin maalaamaan festarilavana toimivan laiturin kaiteita ja siistimään nuotiopaikkaa. Yhtenä päivänä olin silitysvuorossa, ja vähän ennen festivaalin alkua pääsin valmistelemaan esiintyjien makuuhyttejä (he nukkuivat myös junahostellissa, mutta eri “vaunussa” kuin me työntekijät). Suurimman osan ajasta rakensimme olkikattoja Voronežissa syyskesällä pidetyille perinnepäiville. Se oli rentoa, mutta yksitoikkoista hommaa: istuimme heinä- ja olkikasoissa auringossa ja järjestimme kattomateriaalia samansuuntaisiin nippuihin. Olin myös pari kertaa keittiövuorossa, mutta keittiötyö osoittautui hieman hankalaksi, sillä minulla ei ollut yhteistä kieltä keittiöhenkilökunnan kanssa. Lisäksi leiritoverini eivät aina ymmärtäneet ruuanlaiton kulttuurisidonnaisuutta – esimerkiksi se, mitä “salaatti” tarkoittaa tai minkä kokoisia ovat pienet tomaatinpalat, nimittäin vaihtelee kulttuureittain.
Tapasin kaikki viisi muuta leiriläistä Voronežiin saavuttuani. Pieni jännitys siitä, millaisia ihmisiä muut leirille osallistujat olisivat, hävisi nopeasti, sillä porukka osoittautui ystävälliseksi ja huomaavaiseksi. Kaikki eivät tosin osanneet englantia juuri ollenkaan, ja englantia puhuvienkin kielitaidon taso oli varsin vaihteleva. Rupattelu muiden leiriläisten kanssa ei aina käynytkään aivan helposti, vaan sanomisiaan joutui selventämään ja avaamaan jatkuvasti. Vielä vaikeampaa oli kommunikoida Lomy Parkin työntekijöiden ja festivaalin järjestäjien kanssa, sillä he puhuivat käytännössä vain venäjää. Paikalliset olivat kuitenkin hämmentävänkin vieraanvaraisia ja kiinnostuneita suomalaisvieraasta. Jos satuin päärakennuksen patiolle oikeaan aikaan illasta, minut istutettiin aina pöytään vodkasnapsin ääreen muiden kanssa. Ihmiset myös yrittivät keskustella kanssani venäjäksi – myöhemmin kävi ilmi, että useampi henkilö oli kertonut Milanalle minun osaavan venäjää, joten ilmeisesti näytin ymmärtävän, mitä minulle puhuttiin.
Meistä leiriläisistä ja muutamasta festivaalityöntekijästä muodostui nopeasti tiivis porukka, joka työskenteli ja vietti lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tähän vaikutti varmasti sekin, että Lomy Park oli kaukana kaikesta – lähimpään kyläkauppaankin oli kilometrien matka. Toisaalta ulkopuolisten aktiviteettien puute loi leirille yhteisöllisen tunnelman. Päivät olivat helteisiä, joten lounastauolla menimme usein uimaan järvelle; iltaisin taas istuskelimme hostellilla, järven rantaan ankkuroidulla kelluvalla lauttamökillä tai Lomy Parkissa aiemmin asuneen taiteilijan rakentamassa “maanalaisessa talossa” (joka tosiaan oli puolittain maan alla). Vaikka saatoin harvoin osallistua keskusteluun, minut otettiin aina mukaan yhteisiin puuhiin ja illanviettoihin suorastaan koskettavalla tavalla. Leirin päättyessä mietinkin, etten ollut koskaan kokenut vastaavaa ryhmähenkeä ja solidaarisuutta.
Ulkoisten aktiviteettien puuttuessa me leiriläiset järjestimme itse itsellemme tekemistä. Yleensä pelasimme tai juttelimme makuuhyteissämme; kerran hiivimme yöksi keskuksen pihapiirissä olleeseen vanhaan auringonkukkaöljytehtaaseen, ja toisen kerran olimme porukalla yökylässä Lomyssä työskentelevän nuoren puusepän kotona, vanhassa talossa, jota hän oli remontoinut. Toisinaan lähdimme soutelemaan järvelle kiikkerällä pienellä ruuhella, ja joskus poimimme hedelmiä festivaalialueen rajalla kasvavista villeistä aprikoosipuista. Yksi niistä asioista, jotka yllättivät minut Lomyssä, oli se, miten pienet asiat voivat tuottaa suuria elämyksiä. Minusta oli hauskaa ja jännittävää matkustaa kuorma-auton lavalla, pomppia lavalla heinäkasassa, ylittää huojuva riippusilta tai kivuta heinävarastoon loikoilemaan. En voinut olla vertaamatta venäläistä rämäpäistä hauskanpitoa suomalaiseen elämänmenoon, joka yleensä on turvallista ja ennalta-arvattavaa.
Vaikka leirillämme oli lämmin ja yhteisöllinen tunnelma, en voinut välttyä erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta. Leirin lähestyessä loppuaan oma mykkyyteni ja se, kuinka vähän ymmärsin ympärilläni käydyistä keskusteluista, alkoi tuntua aina vain oudommalta ja rajoittavammalta. Kielitaidon puutteeni hankaloitti myös kulttuurin ymmärtämistä. Paitsi leiriporukan keskusteluista, olin syrjässä myös keskuksen työntekijöiden jutuista. Tästä syystä se, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, jäi minulle usein hämärän peittoon. Yhteisen kielen puuttuessa en voinut myöskään kysyä keneltäkään mieltäni askarruttavista kulttuurikysymyksistä.
Vaikka en täysin hahmottanutkaan venäläisen kulttuurin erityispiirteitä, huomasin, että eroja oli paljon. En juuri aiemmin ollut ollut tekemisissä venäläisen kulttuurin kanssa ja hämmästyin siitä, kuinka paljon se poikkesi suomalaisesta. Ihmiset vaikuttivat juroilta, mutta saattoivat hetken päästä yltyä vilkkaiksi. Yhdessäolo oli porukkaan tutustuttuani huomattavasti välittömämpää kuin Suomessa, eivätkä ihmiset vaikuttaneet tarvitsevan ympärilleen samanlaista omaa tilaa. Olin liikuttunut leirikavereideni yhteisöllisyydestä ja kaiken jakamisesta, joka todella poikkesi suomalaisesta individualistisesta tyylistä.
Jotkut suurimmista kulttuurieroista, jotka havaitsin, liittyivät sukupuolirooleihin. Miespuoliset leirikaverini kohtelivat minua aivan toisenlaisella huomaavaisuudella kuin suomalaismiehet – sain apua aina tarvitessani ja myös silloin, kun en sitä tarvinnut, eikä minun tarvinnut kantaa itse edes puolen litran vesipulloa. Monet paikalliset miehet olivat myös aika machoja – ensimmäisinä päivinä minua hämmensi ja huvittikin paidattomien, päivettyneiden, lihaksikkaiden miesten määrä joka puolella.
Puolentoista viikon valmistelujen jälkeen koitti viimein itse festivaalin aika. Me vapaaehtoiset saimme festaripäivän vapaaksi, mutta menin leirinvetäjämme (jonka kanssa minusta oli tullut hyvä kaveri) avuksi tekemään järjestelyjä ohjelmaa varten. Yhden osan festivaalista muodosti moniosainen “kuvaelma”, johon sisältyi muun muassa miehen ja hevosen uinti järven poikki festarialueen rantaan, perinteisiin asuihin pukeutuneen ihmisjoukon kierros festarialueen ympäri härkien kanssa ja nuoren miehen ja naisen romanttinen soutelu järvellä. Lisäksi aiemmin mainittu kelluva lauttamökki tuotiin festarialueen rantaan ja sen ikkunasta vapautettiin järvelle hanhia ja ankkoja tietyssä vaiheessa iltaa.
Minä ja Seva hoidimme viimeksi mainittua tehtävää. Kuljetimme räpiköivät linnut verkkopusseissa lauttamökille, jossa niille oli tehty tuoleista oma karsina. Sitten seilasimme mökkilautalla festivaalialueen lähelle saunarantaan. Ja sitten odotimme. Ja odotimme. Festivaalialue oli minusta äärimmäisen kiehtova myyntikojuineen, kansallispukuisine ihmisineen ja kansanmusiikkiyhtyeineen, mutta en juuri ehtinyt tutkia sitä, sillä meidän piti odottaa saunarannassa hetkeä, jolloin lähtisimme toteuttamaan tehtäväämme. Tunnin-parin odotuksen jälkeen purjehdimme kelluvan lavan taakse. Sitten odotimme taas. Kun linnut oli määrä vapauttaa, minä sain kuvaajan toimen, mikä osoittautuikin ainoaksi minulle sopivaksi tehtäväksi – en nimittäin mitenkään olisi uskaltanut koskea isoihin, vastusteleviin lintuihin. Emme kuitenkaan edelleenkään päässeet vapaiksi; koska mökkimme oli lavan takana, koko yleisö olisi nähnyt poistumisemme, jos olisimme lähteneet lautalta.
Ohjelma päättyi viimein kymmeneltä illalla, ja puikahdimme ulos mökistä. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä tutustua festareihin: myyjät ja esiintyjät olivat pakkaamassa tavaroitaan. Vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että Lomy Parkin festivaali olikin vain yksipäiväinen ja toinen konserttipäivä olisi Vorobyevkan keskustassa. Pääsin onneksi seuraavana päivänä Vorobyevkaan, joten näin lopulta konsertitkin muutenkin kuin mökin pienestä ikkunasta kurkkien.
Viimeiset leiripäivät siivosimme festarialuetta, rakensimme olkikattoja ja otimme rennosti. Olimme jo melko uupuneita – meillä ei ollut ollut yhtään kokonaista vapaapäivää leirin aikana – joten työmoraalimme ei ollut paras mahdollinen. Viimeisinä leiripäivinä sain myös vihdoin tietää, missä olimme. Kaverini näytti minulle Vorobyevkan sijainnin kartalla, ja osoittautui, että se sijaitsi Etelä-Venäjällä lähellä Ukrainan rajaa.
Lopulta koitti lähdön aika. Oli vaikea jättää kaunis leiripaikkamme mielikuvituksellisine rakennuksineen ja omaperäisine ihmisineen, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Me leiriläiset pakkauduimme taas kuumaan minibussiin ja matkasimme Voronežiin, jossa vietimme vielä päivän yhdessä Milanan seurassa. Seuraavana päivänä jätin jäähyväiset leirikavereillenikin ja aloitin paluumatkan kotiin.
Vaikka en viettänyt Venäjällä pitkää aikaa, minun oli kotona kauan vaikea sopeutua Suomeen paluuseen. En ymmärtänyt tai hyväksynyt läheskään kaikkea leirillä näkemääni, mutta Venäjä ja venäläiset jäivät pysyvästi sydämeeni. Olenkin matkani jälkeen kiinnostunut venäläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta ja suunnitellut venäjän opiskelua. Aika näyttää, miten suunnitelmieni käy. Olen kuitenkin varma, että tulen palaamaan Venäjälle jo sinne jääneiden uusien ystävieni vuoksi.
