Maitse Kosovoon

Ympäristön kunnioittaminen on yksi SCI:n arvoista. Olen itse pyrkinyt toteuttamaan sitä välttämällä lentämistä vapaaehtoistyöhön matkustaessani. Poikkeuksen muodosti pitkäaikaisvapaaehtoisuuteni Balkan Sunflowers Kosova -järjestössä vuosina 2011–2012 – tuolloin koko vuoden tarvikkeiden kuljettaminen maitse tuntui liian työläältä. Viime kesänä matkustin kuitenkin järjestön 20-vuotisjuhliin ilman lentokonetta.

Teksti: K. Hämeenniemi. Kuvat: K. Hämeenniemi ja M. Milovic

Tiesin jo etukäteen suurin piirtein, mitä reittejä minun kannattaisi etsiä, sillä muutamia vuosia sitten matkustin leirille Kroatiaan pitkälti samoja polkuja pitkin. Mielestäni kätevin reitti Helsingistä Balkanille kulkee Tallinnan ja Varsovan kautta. 

Varsovaan saakka on matkustettava bussilla, ja sieltä matka jatkuu junalla. Euroopan junayhteyksien etsimiseen hyvä sivusto on Deutsche Bahnin https://reiseauskunft.bahn.de/. Tallinnasta Varsovaan liikennöi monikin bussiyhtiö, mutta itse päädyin LuxExpressiin. Vuoroja on suht runsaasti, ja tiesin ennestään bussin mukavaksi ja henkilökohtaisella näytöllä saatavissa olevan elokuvavalikoiman kohtuulliseksi. Kukapa ei joskus olisi halunnut viettää lomapäivän nojatuolissa istuen ja elokuvia katsellen! 

Bussiyhtiön tarjoamien elokuvien lisäksi matkalle voi luonnollisesti itsekin ottaa mukaan viihdettä (ja ehdottomasti kuulokkeet, jos aikoo tehdä puhelimella jotain ääntä tuottavaa!). Minusta kannattaa kuitenkin myös varautua viettämään aikaa omien ajatustensa kanssa. Vihko ja kynä ovat minulle tärkeitä varusteita. Lisäksi hyvät eväät lisäävät matkustusmukavuutta ainakin busseissa, joissa ei ole ravintolavaunua. Otin itse mukaan pari kaappiini jäänyttä retkiruoka-annosta, joihin lisätään vain vesi. Sitä on tasokkaimmissa busseissa saatavilla automaatista. Kahvilat ja ravintolat suostuvat myös täyttämään termospullon kiehuvalla vedellä teen hinnalla tai jopa maksutta. Tosin huomasin, että retkiruoka-annos, jonka vaelluksella syö hujauksessa, on bussissa päivän viettäneelle aivan liian suuri! Liikaa ei myöskään pidä syödä eikä juoda, sillä esimerkiksi Balkanilla busseissa ei yleensä ole vessaa. Sen sijaan parin tunnin välein pysähdytään huoltoasemille tai vastaaville levähdyspaikoille, joilla on käymälän lisäksi saatavilla myös eväitä tai ruoka-annoksiakin.

Eri reittivaihtoehtojen selvittely vaatii hiukan vaivannäköä. Verkkosivusto, jolta voisi varata edes koko Euroopan junaliput, olisi erittäin tervetullut! Itse menin heti Varsovaan saavuttuani asemalle ostamaan junaliput Belgradiin saakka etukäteen selvittämälleni reitille. Kauhistuin yli 300 euron hintaa – Interrail-lipun ostaminen tuli lopulta edullisemmaksi, ja se olisi kannattanut ostaa jo Suomesta, niin olisi välttynyt valuutanvaihtomaksuilta. Myöhemmin kuulin muilta matkustajilta, että lippujen ostaminen pätkä kerrallaan olisi ollut selkeästi edullisempaa. Toisaalta Interrail-lippu toi tiettyä huolettomuutta.

Matkojen lisäksi pitää suunnitella, missä haluaa mahdollisesti pysähtyä, ja varata yöpymispaikat. Itse päädyin menomatkalla viettämään hostelliyöt Varsovassa ja Belgradissa. Molemmissa kaupungeissa on paljon katseltavaa, enkä myöskään halunnut saapua perille Kosovoon uupuneena pelkissä liikennevälineissä vietettyjen öiden jäljiltä.

Näin matkani eteni:

Sunnuntai

  • Iltapäivälautta Tallinnaan, illallinen Tallinnassa.
  • LuxExpressin bussit Tallinnasta Vilnan kautta Varsovaan kello 22.30. Lipun olin ostanut etukäteen netistä. Olosuhteisiin nähden sikeät unet – pään sitominen kiinni bussin selkänojaan otsan ja silmien yli vedettävällä huivilla toimii yllättävän hyvin!

Maanantai

  • Puolen tunnin pysähdys ja hampaiden harjaus Vilnan Panorama-ostoskeskuksen edessä puoli seitsemän aikaan.
  • Jatkoyhteys Vilna–Varsova: elokuvia ja shakkitehtäviä henkilökohtaiselta kosketusnäyttöruudulta.
  • Saapuminen Varsovaan kello 14.20. Majoittuminen hostelliin, ilta Varsovassa. 

Tiistai

  • Juna Varsova–Wien kello 6.23. 
  • Wienissä vähän ennen kahta, parin tunnin pysähdys: teetä ja sacherkakkua.
  • Junat Wienistä Zagrebiin ja Zagrebista Belgradiin. Jälkimmäisessä junassa vastakkain liukuvat penkit, joilla sain hyvin unen päästä kiinni. Junassa tutustuin myös mukavaan saksalaistyttöön, jonka kanssa seuraavana aamuna etsin hostellini ja kävin aamiaisella. 

Keskiviikko

  • Saapuminen Belgradiin hiukan kuuden jälkeen aamulla. Päivällä mielenkiintoinen opastettu kaupunkikävely ja ateria hyvässä kasvisravintolassa – sen jälkeen uni hostellissa maittoi. Hostellin työntekijä innostui kuullessaan, että olen Suomesta. Hänen suosikkiurheilijansa on 80- ja 90-luvuilla menestynyt suomalaismäkihyppääjä, jonka sukunimi on sama kuin hänen etunimensä. Arvaatteko, mikä työntekijä oli nimeltään? Vastaus tekstin lopussa.

Torstai

  • Bussi Belgrad–Pristina kello 12.00.
  • Pristinasta paikallisbussi Fushë Kosovaan. Perillä isäntäperheessä noin kello 18.30.
paljon ihmisiä juhlasalissa

Vietin Kosovossa viikon. Tähän mahtui niin juhliin saapuneille vapaaehtoisille järjestettyä ohjelmaa, vierailu entisessä työpaikassani Balkan Sunflowers Kosovan oppimiskeskuksessa kuin oleilua vanhan isäntäperheeni kanssa. Olin etukäteen ajatellut mahdollisesti suuntaavani Kosovon jälkeen vielä Albaniaan rantalomalle, mutta Kosovon vierailuni oli niin tunnetäysi, etten lopulta kaivannut enempää kokemuksia. Tämäkin on yksi maitse matkailun hyvistä puolista: matkasuunnitelmia on helppo muuttaa. 

Paluumatka sujui alle kolmessa päivässä, sillä tulin sen lähes yhtä soittoa:

Torstai

  • Bussi Pristina–Belgrad: lähtö aamupäivällä. Hampurilaista Belgradissa.
  • Juna Belgrad–Dobova kello 21.00. Jälleen samanlaiset taittuvat penkit, mutta ei hyttitoveria, mikä sai olon tuntumaan turvattomalta ja teki unesta levotonta.

Perjantai

  • Saapuminen Dobovaan viiden jälkeen aamulla. Juna oli hiukan myöhässä, ja kuikuilin levottomana, etten vain ajaisi aseman ohi. Sitä vaaraa ei lopulta ollut: Dobovaan saapuminen alkoi rajatarkastuksella. Aamukävely ja eväsaamiainen Dobovassa.
  • Juna Dobova–Wien kello 7.57. Kulinaristiselta arvoltaan keskinkertainen mutta maisema-arvoltaan erinomainen lounas ravintolavaunussa. 
  • Wienissä tiukka vaihto Varsovan-junaan. Varsovassa kello 21.16, iltapala aseman kahvilassa.
  • Lähtö LuxExpressin busseilla Varsovasta Vilnan ja Riian kautta Tallinnaan. 

Lauantai

  • Aamupesu Vilnan Panorama-ostoskeskuksen siistissä vessassa, Riiassa lounas ja jäätelöä sekä pieni kierros torilla ja vanhassa kaupungissa. 
  • Saapuminen Tallinnaan myöhään iltapäivällä. 
  • Lauttamatka Helsinkiin. 

Matkat sujuivat hyvin. Kauhistelin junalippujen hintaa, mutta loppujen lopuksi – eikö se ole ihan kohtuullinen? Matkustamiseni vaati laajamittaista infrastruktuuria, paljon luonnonvaroja ja kymmenien ihmisten työtä. Totta kai sellainen maksaa. Pikemminkin voisin kauhistella lentoyhtiöiden hintoja, jotka houkuttelevat ihmisiä pyrähtämään minilomille päästöistä piittaamatta.

Kauhistelun sijaan omistan kuitenkin tekstini loppuosan maitse matkaamisen ylistämiseen. Vaikka juna- ja bussiaikataulujen selvittely vaatii vaivannäköä, maitse matkaaminen on ainakin Euroopan sisällä aika helppoa! Kulkuvälineet ovat pääosin mukavia ja aikataulussa ja maisemat kauniit ja mielenkiintoiset. Tuntemattomien kylien ja kaupunkien läpi porhaltaminen sai minut ajattelemaan niitä kaikkia elämäntilanteita ja -tapoja, joita tässäkin maanosassa on, ja joista en enimmäkseen tiedä yhtään mitään. Aikataulusta riippuen maitse matkaaminen sallii myös pidemmät tai lyhyemmät seisahdukset matkan varrella. Aiemmilla matkoillani olen myös tutustunut ihmisiin, joihin olen pitänyt yhteyttä jälkeenpäinkin.

Ennen kaikkea maitse matkaaminen on juuri sopivan nopeatempoista. Euroopan kohteisiin pääsee muutamassa päivässä, mutta matkalla on kuitenkin aikaa miettiä, minne oikeastaan onkaan menossa ja mistä tulossa. 

***

Ai niin, sen belgradilaisen hostellityöntekijän nimi. Nikola.

Tilaa KVT:n uudistunut uutiskirje

KVT:n uutiskirjeellä saat tiiviissä muodossa tiedon tulevista tapahtumista ja ajankohtaisista asioista kerran kuussa. Uutiskirje on siirtynyt syksyllä eri palveluun, joten nyt se kannattaa myös tilata uudelleen, jos et ole saanut uutiskirjettä tänä talvena.

KVT:n uutiskirjeen tilaamalla pysyt perillä KVT:n toiminnasta ja tarjoamistamme mahdollisuuksista kansainväliseen toimintaan ja ruohonjuuritason rauhantyöhön. Uutiskirje lähetetään noin kerran kuukaudessa ja sitä kautta saat tiedon tulevista KVT:n tapahtumista, eri työryhmien ja paikallisryhmien tapaamisista, muista ajankohtaisista asioista sekä osallistumismahdollisuuksista näihin kaikkiin.

Uutiskirjeessä on asiaa niin uusille kuin vanhoille vapaaehtoisille sekä niin kansainvälisistä mahdollisuuksista kuin Suomessa tapahtuvasta toiminnasta kiinnostuneille. Tiedotamme uutiskirjeessä myös leirin järjestämisestä kiinnostuneita koskevia ajankohtaisia asioita.

KVT:n uutiskirje siirrettiin syksyllä 2019 Mailchimp-palveluun, koska vanha pohja ei enää toiminut. Mikäli olet huomannut, ettei aiemmin tilaamaasi KVT:n uutiskirjettä ole sinulle enää tullut, niin sivuston alapalkista löydät uuden uutiskirjeen tilauslomakkeen. Valitettavasti emme voi kaikkia vanhoja tilaajia siirtää automaattisesti uuden uutiskirjeen tilaajiksi. Uutiskirjeen tilauksen voit myös lopettaa koska vain. Jokaisen uutiskirjeen lopusta löytyy linkki, jolla voit perua tilauksen.

Tervetuloa KVT:n uutiskirjeen lukijaksi!

Leirielämää Vorobyevkassa Venäjällä

Aloitin toimintani KVT:ssä nuorena opiskelijana. Vuosien ajan osallistuin säännöllisen epäsäännöllisesti Turun paikallisryhmän toimintaan, mutten koskaan osallistunut työleireille tai ollut muutenkaan ulkomailla KVT:n kautta. Ajatus leirille osallistumisesta jäi kuitenkin kytemään, ja viime kesänä aika oli viimein kypsä sen toteuttamiseen. 

Teksti: M. Tolvanen. Kuvat: S. Egorov.

Ennen leirille lähtöä minun oli luonnollisesti löydettävä sopiva projekti. Etsin erityisesti leirejä, joilla voisin toimia taiteen, kulttuurin tai kansanperinteen parissa. Aluksi suuntasin katseeni Etelä-Eurooppaan; Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän sopivia leirejä, joten laajensin hakualuettani. Yllätyksekseni mielenkiintoisimmat leirit löytyivät Venäjältä. Innostuin erityisesti leiristä, jolla vapaaehtoiset avustaisivat kansanperinnefestivaalin järjestämisessä pienessä Vorobyevkan kylässä Etelä-Venäjällä. En googlaamisesta huolimatta löytänyt kylää Venäjän kartalta, mutta tämä ei haitannut, sillä tapaisin KVT:n paikallisen yhteistyöjärjestön vapaaehtoiskoordinaattorin Voronežin kaupungissa, josta suuntaisimme yhdessä Vorobyevkaan. 

Leiriläisiä Venäjällä

Kun hain leirille, sen kuvauksessa luki, että kyseessä olisi kansainvälinen vapaaehtoisleiri, jonka kielet olisivat englanti ja venäjä. Leirin lähestyessä sain kuitenkin tiedon, että kaikkien muiden ulkomaisten vapaaehtoisten osallistuminen oli eri syistä peruuntunut. Pohdin hetken aikaa, lähtisinkö minulle vaihtoehdoksi tarjotulle toiselle leirille, mutta alun perin valitsemani leiri vaikutti sen verran kiinnostavalta, että päätin pitäytyä valinnassani.

Heinäkuun puolivälissä lähdin matkaan. Muutaman Moskovassa vietetyn päivän jälkeen matkasin junalla 500 kilometriä etelään Voronežiin. Siellä tapasin vapaaehtoiskoordinaattori Milanan ja leirin muut osanottajat. Pakkauduimme paikallisliikenteen minibusseihin ja aloitimme pitkän ja hikisen matkan kohti määränpäätämme.

Heinäntekoa

Päivä oli jo hämärtynyt myöhäisillaksi, kun saavuimme perille. Emme kuitenkaan menneet suoraan nukkumaan: meitä olivat vastassa festivaalin puuhamies Vasily ja naapurikylän paikallispoliitikko, jotka ohjasivat meidät pimeässä niityn poikki jälkimmäisen miehen omistamalle kalastusmajalle, jonne oli katettu rapuillallinen. Miehet patistivat meitä syömään, pitivät puheita – joista en venäjää osaamattomana ymmärtänyt mitään – ja kohottelivat maljoja. Jokaisen puheen jälkeen otettiin vodkaryyppy. Yöllä kävelimme uuteen majapaikkaamme ehkä hiukkasen horjuen. Seikkailu oli alkanut. 

Seuraavina päivinä jouduimme heti tositoimiin. Minä, Milana ja muutama muu saimme ensimmäiseksi tehtäväksemme festivaalialueen haravoinnin. Osa vapaaehtoisista levitti hiekkaa festivaalialueen rantaan, ja yksi leiriläinen oli keittiövuorossa. Työpäivät olivat pitkiä: aloitimme työt yhdeksän-kymmenen maissa aamiaisen jälkeen, söimme lounasta kahdelta ja lopetimme työt seitsemältä illalla. Olinkin ensimmäisten, fyysisesti raskaiden haravointipäivien jälkeen hieman huolissani siitä, kuinka väsynyt olisin leirin päätteeksi. 

Penkkejä

Ihmisiä haravoimassa

Perinnefestareiden järjestämispaikka oli Lomy Park, joka koostui “vanhan ajan maatilasta” härkineen, lehmineen, vuohineen ja hanhineen, suuresta päärakennuksesta ja pienen järven ympärille rakennetuista festivaalialueesta, rakennuksista ja installaatioista. Vieressä olevaan metsään oli myös rakennettu viehättävä polku riippusiltoineen, puuveistoksineen ja mehiläistarhoineen. Majoituimme päärakennuksen hostellissa; huoneinamme olivat vanhat junan makuuvaunut, jotka muodostivat osan päärakennuksesta. Meitä majoittui 2-3 joka hytissä. Hostellisiivessä asui vapaaehtoisten lisäksi festareiden ajaksi palkattuja paikallisia kausityöntekijöitä, joten tunnelma oli tiivis. Tämä ei haitannut muuten kuin öisin, kun vapaaehtoiset ja muu työporukka palasivat hytteihinsä erilaisista illanistujaisista – vaunujen äänieristys oli nimittäin puutteellinen, ellei olematon. Nukkumista vaikeutti myös se, että junapedeissä oli vain nimelliset pehmusteet. Oman mausteensa hostellielämään toivat lukuisat kovakuoriaiset, joita seikkaili lattioilla ja päätyi välillä peteihinkin. Pienistä puutteista huolimatta junahostelli oli kodikas majapaikka, josta lähteminen tuntui kahden viikon mentyä vähän haikealtakin. 

Ihmisiä junanvaunussa

Leirin edetessä työtehtäväni monipuolistuivat ja kevenivät. Haravoinnin jälkeen pääsin maalaamaan festarilavana toimivan laiturin kaiteita ja siistimään nuotiopaikkaa. Yhtenä päivänä olin silitysvuorossa, ja vähän ennen festivaalin alkua pääsin valmistelemaan esiintyjien makuuhyttejä (he nukkuivat myös junahostellissa, mutta eri “vaunussa” kuin me työntekijät). Suurimman osan ajasta rakensimme olkikattoja Voronežissa syyskesällä pidetyille perinnepäiville. Se oli rentoa, mutta yksitoikkoista hommaa: istuimme heinä- ja olkikasoissa auringossa ja järjestimme kattomateriaalia samansuuntaisiin nippuihin. Olin myös pari kertaa keittiövuorossa, mutta keittiötyö osoittautui hieman hankalaksi, sillä minulla ei ollut yhteistä kieltä keittiöhenkilökunnan kanssa. Lisäksi leiritoverini eivät aina ymmärtäneet ruuanlaiton kulttuurisidonnaisuutta – esimerkiksi se, mitä “salaatti” tarkoittaa tai minkä kokoisia ovat pienet tomaatinpalat, nimittäin vaihtelee kulttuureittain.

Ihmisiä saunan edessäTapasin kaikki viisi muuta leiriläistä Voronežiin saavuttuani. Pieni jännitys siitä, millaisia ihmisiä muut leirille osallistujat olisivat, hävisi nopeasti, sillä porukka osoittautui ystävälliseksi ja huomaavaiseksi. Kaikki eivät tosin osanneet englantia juuri ollenkaan, ja englantia puhuvienkin kielitaidon taso oli varsin vaihteleva. Rupattelu muiden leiriläisten kanssa ei aina käynytkään aivan helposti, vaan sanomisiaan joutui selventämään ja avaamaan jatkuvasti. Vielä vaikeampaa oli kommunikoida Lomy Parkin työntekijöiden ja festivaalin järjestäjien kanssa, sillä he puhuivat käytännössä vain venäjää. Paikalliset olivat kuitenkin hämmentävänkin vieraanvaraisia ja kiinnostuneita suomalaisvieraasta. Jos satuin päärakennuksen patiolle oikeaan aikaan illasta, minut istutettiin aina pöytään vodkasnapsin ääreen muiden kanssa. Ihmiset myös yrittivät keskustella kanssani venäjäksi – myöhemmin kävi ilmi, että useampi henkilö oli kertonut Milanalle minun osaavan venäjää, joten ilmeisesti näytin ymmärtävän, mitä minulle puhuttiin. 

Meistä leiriläisistä ja muutamasta festivaalityöntekijästä muodostui nopeasti tiivis porukka, joka työskenteli ja vietti lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tähän vaikutti varmasti sekin, että Lomy Park oli kaukana kaikesta – lähimpään kyläkauppaankin oli kilometrien matka. Toisaalta ulkopuolisten aktiviteettien puute loi leirille yhteisöllisen tunnelman. Päivät olivat helteisiä, joten lounastauolla menimme usein uimaan järvelle; iltaisin taas istuskelimme hostellilla, järven rantaan ankkuroidulla kelluvalla lauttamökillä tai Lomy Parkissa aiemmin asuneen taiteilijan rakentamassa “maanalaisessa talossa” (joka tosiaan oli puolittain maan alla). Vaikka saatoin harvoin osallistua keskusteluun, minut otettiin aina mukaan yhteisiin puuhiin ja illanviettoihin suorastaan koskettavalla tavalla. Leirin päättyessä mietinkin, etten ollut koskaan kokenut vastaavaa ryhmähenkeä ja solidaarisuutta. 

Ihmisiä laiturilla

Ulkoisten aktiviteettien puuttuessa me leiriläiset järjestimme itse itsellemme tekemistä. Yleensä pelasimme tai juttelimme makuuhyteissämme; kerran hiivimme yöksi keskuksen pihapiirissä olleeseen vanhaan auringonkukkaöljytehtaaseen, ja toisen kerran olimme porukalla yökylässä Lomyssä työskentelevän nuoren puusepän kotona, vanhassa talossa, jota hän oli remontoinut. Toisinaan lähdimme soutelemaan järvelle kiikkerällä pienellä ruuhella, ja joskus poimimme hedelmiä festivaalialueen rajalla kasvavista villeistä aprikoosipuista. Yksi niistä asioista, jotka yllättivät minut Lomyssä, oli se, miten pienet asiat voivat tuottaa suuria elämyksiä. Minusta oli hauskaa ja jännittävää matkustaa kuorma-auton lavalla, pomppia lavalla heinäkasassa, ylittää huojuva riippusilta tai kivuta heinävarastoon loikoilemaan. En voinut olla vertaamatta venäläistä rämäpäistä hauskanpitoa suomalaiseen elämänmenoon, joka yleensä on turvallista ja ennalta-arvattavaa.

Vaikka leirillämme oli lämmin ja yhteisöllinen tunnelma, en voinut välttyä erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta. Leirin lähestyessä loppuaan oma mykkyyteni ja se, kuinka vähän ymmärsin ympärilläni käydyistä keskusteluista, alkoi tuntua aina vain oudommalta ja rajoittavammalta. Kielitaidon puutteeni hankaloitti myös kulttuurin ymmärtämistä. Paitsi leiriporukan keskusteluista, olin syrjässä myös keskuksen työntekijöiden jutuista. Tästä syystä se, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, jäi minulle usein hämärän peittoon. Yhteisen kielen puuttuessa en voinut myöskään kysyä keneltäkään mieltäni askarruttavista kulttuurikysymyksistä. 

Ihmisiä pellolla

Ihmisiä pellolla

Vaikka en täysin hahmottanutkaan venäläisen kulttuurin erityispiirteitä, huomasin, että eroja oli paljon. En juuri aiemmin ollut ollut tekemisissä venäläisen kulttuurin kanssa ja hämmästyin siitä, kuinka paljon se poikkesi suomalaisesta. Ihmiset vaikuttivat juroilta, mutta saattoivat hetken päästä yltyä vilkkaiksi. Yhdessäolo oli porukkaan tutustuttuani huomattavasti välittömämpää kuin Suomessa, eivätkä ihmiset vaikuttaneet tarvitsevan ympärilleen samanlaista omaa tilaa. Olin liikuttunut leirikavereideni yhteisöllisyydestä ja kaiken jakamisesta, joka todella poikkesi suomalaisesta individualistisesta tyylistä. 

Jotkut suurimmista kulttuurieroista, jotka havaitsin, liittyivät sukupuolirooleihin. Miespuoliset leirikaverini kohtelivat minua aivan toisenlaisella huomaavaisuudella kuin suomalaismiehet – sain apua aina tarvitessani ja myös silloin, kun en sitä tarvinnut, eikä minun tarvinnut kantaa itse edes puolen litran vesipulloa. Monet paikalliset miehet olivat myös aika machoja – ensimmäisinä päivinä minua hämmensi ja huvittikin paidattomien, päivettyneiden, lihaksikkaiden miesten määrä joka puolella. 

Festarit

Puolentoista viikon valmistelujen jälkeen koitti viimein itse festivaalin aika. Me vapaaehtoiset saimme festaripäivän vapaaksi, mutta menin leirinvetäjämme (jonka kanssa minusta oli tullut hyvä kaveri) avuksi tekemään järjestelyjä ohjelmaa varten. Yhden osan festivaalista muodosti moniosainen “kuvaelma”, johon sisältyi muun muassa miehen ja hevosen uinti järven poikki festarialueen rantaan, perinteisiin asuihin pukeutuneen ihmisjoukon kierros festarialueen ympäri härkien kanssa ja nuoren miehen ja naisen romanttinen soutelu järvellä. Lisäksi aiemmin mainittu kelluva lauttamökki tuotiin festarialueen rantaan ja sen ikkunasta vapautettiin järvelle hanhia ja ankkoja tietyssä vaiheessa iltaa. 

Naisia kansallispuvuissa

Ihmisiä perinneasuissa

Minä ja Seva hoidimme viimeksi mainittua tehtävää. Kuljetimme räpiköivät linnut verkkopusseissa lauttamökille, jossa niille oli tehty tuoleista oma karsina. Sitten seilasimme mökkilautalla festivaalialueen lähelle saunarantaan. Ja sitten odotimme. Ja odotimme. Festivaalialue oli minusta äärimmäisen kiehtova myyntikojuineen, kansallispukuisine ihmisineen ja kansanmusiikkiyhtyeineen, mutta en juuri ehtinyt tutkia sitä, sillä meidän piti odottaa saunarannassa hetkeä, jolloin lähtisimme toteuttamaan tehtäväämme. Tunnin-parin odotuksen jälkeen purjehdimme kelluvan lavan taakse. Sitten odotimme taas. Kun linnut oli määrä vapauttaa, minä sain kuvaajan toimen, mikä osoittautuikin ainoaksi minulle sopivaksi tehtäväksi – en nimittäin mitenkään olisi uskaltanut koskea isoihin, vastusteleviin lintuihin. Emme kuitenkaan edelleenkään päässeet vapaiksi; koska mökkimme oli lavan takana, koko yleisö olisi nähnyt poistumisemme, jos olisimme lähteneet lautalta. 

Ohjelma päättyi viimein kymmeneltä illalla, ja puikahdimme ulos mökistä. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä tutustua festareihin: myyjät ja esiintyjät olivat pakkaamassa tavaroitaan. Vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että Lomy Parkin festivaali olikin vain yksipäiväinen ja toinen konserttipäivä olisi Vorobyevkan keskustassa. Pääsin onneksi seuraavana päivänä Vorobyevkaan, joten näin lopulta konsertitkin muutenkin kuin mökin pienestä ikkunasta kurkkien. 

Viimeiset leiripäivät siivosimme festarialuetta, rakensimme olkikattoja ja otimme rennosti. Olimme jo melko uupuneita – meillä ei ollut ollut yhtään kokonaista vapaapäivää leirin aikana – joten työmoraalimme ei ollut paras mahdollinen. Viimeisinä leiripäivinä sain myös vihdoin tietää, missä olimme. Kaverini näytti minulle Vorobyevkan sijainnin kartalla, ja osoittautui, että se sijaitsi Etelä-Venäjällä lähellä Ukrainan rajaa.

Vanhat kyläkeinut

Lopulta koitti lähdön aika. Oli vaikea jättää kaunis leiripaikkamme mielikuvituksellisine rakennuksineen ja omaperäisine ihmisineen, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Me leiriläiset pakkauduimme taas kuumaan minibussiin ja matkasimme Voronežiin, jossa vietimme vielä päivän yhdessä Milanan seurassa. Seuraavana päivänä jätin jäähyväiset leirikavereillenikin ja aloitin paluumatkan kotiin. 

Vaikka en viettänyt Venäjällä pitkää aikaa, minun oli kotona kauan vaikea sopeutua Suomeen paluuseen. En ymmärtänyt tai hyväksynyt läheskään kaikkea leirillä näkemääni, mutta Venäjä ja venäläiset jäivät pysyvästi sydämeeni. Olenkin matkani jälkeen kiinnostunut venäläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta ja suunnitellut venäjän opiskelua. Aika näyttää, miten suunnitelmieni käy. Olen kuitenkin varma, että tulen palaamaan Venäjälle jo sinne jääneiden uusien ystävieni vuoksi. 

Ryhmäkuva

Ideasta leiriksi – uuden leiri-isännän näkökulmia vapaaehtoistyöleirin järjestämiseen

Miten ajatus vapaaehtoisprojektista lähtee liikkeelle ja jalostuu lopulta leiriksi? Forssan seudulla toimiva Kulttuuriyhdistys Kuvio ry järjesti viime kesänä ensimmäistä kertaa kansainvälisen vapaaehtoistyöleirin yhteistyössä KVT:n kanssa. Kahdentoista hengen vapaaehtoisryhmä pääsi käyttämään luovuuttaan avustamalla Jokioisilla elokuussa järjestetyn Avantgarde Fashion Show’n toteuttamisessa. Kyselimme Kuvion vastaavalta kulttuurituottajalta Minna Lehtolalta kokemuksia vapaaehtoistyöleirin järjestämisestä.

Kuvat: Minna Lehtola & leirin vapaaehtoiset

ihmisiä pukemassa linnunpelättejä

Miten idea kansainvälisen vapaaehtoistyöleirin järjestämisestä syntyi?

Kulttuuriyhdistys Kuvio ry oli Creative Connection -hankkeen osana järjestämässä Kuvio Nexus 17-viikkoa ja sen päätapahtumaa Avantgarde Fashion Showta. Vieraita oli tulossa kansainvälisesti ja sen myötä ajattelimme, että paikalle olisi kiva saada myös tapahtumaa luomaan ja suunnittelemaan kansainvälinen ryhmä. Yhdelle hallituksemme jäsenellemme Eliisa Lintukorvelle KVT:n toiminta oli tuttu, ja hän ehdotti yhteistyötä. Yhdistyksen toimijat innostuivat ajatuksesta ja niin lähdimme etenemään asian kanssa.

maalattujen aidanseipäiden pystytys

Mitä kautta tutustuitte KVT:hen?

Saimme idean heittäjältä Eliisa Lintukorvelta henkilökohtaisia kokemuksia, koska hän oli osallistunut KVT:n toimintaan. Tämän jälkeen tutustuimme informaatioon nettisivuilla ja otimme yhteyttä toimistoon.

Millaista työtä leirillä tehtiin ja millainen vapaaehtoisryhmä leirillä oli?

Leirillä työ oli taidepainotteista, eli koristeltiin aluetta luovilla informaatiokylteillä ja taiteella.

Leiriläiset saivat olla mukana luomassa tapahtumaympäristöä ja osallistua Kuvio Nexus 17-viikon työpajoihin. Lisäksi he olivat apuna ohjaamassa lasten ja nuorten työpajoja.
Meillä oli 12 hengen monikulttuurinen ryhmä, jossa oli eri-ikäisiä ihmisiä.
Itselle jäi sellainen mielikuva, että ryhmästä tuli puolentoista viikon aikana perhe. Oli koskettava hetki, kun ihmiset kyynelehtivät erotessaan viikon päätteeksi.

Mikä onnistui leirillä hyvin? Entä mikä oli haastavaa?

Ryhmän ryhmäytyminen onnistui hyvin. Haastavaa oli ryhmän liikkuttaminen paikasta toiseen, sen koon vuoksi. Tapahtuma onnistui hyvin ja itselleni jäi käsitys, että leiriläiset olivat tyytyväisiä aikaansa meidän luonamme.

Syntyikö leirillä kontaktia kansainvälisten vapaaehtoisten ja paikallisten välille?

Meillä oli järjestetty tilaisuuksia ja illanviettoja, joihin kutsuttiin paikallisia kuin myös muita tapahtumavieraitamme. Olimme tyytyväisiä osallistujamääriin.

Mitä odotuksia yhdistyksellänne oli leiriltä, ja miten ne toteutuivat?

Odotimme iloista ja monikulttuurista sekä luovaa työvoimaa ja sitä saimme. Odotimme kontakteja ja monikulttuurista vuorovaikutusta, loimme uusia verkostoja ja kontakteja.

Terveisiä tai vinkkejä vapaaehtoistyöleirin järjestämistä harkitsevalle?

Valmistelkaa asiat hyvin ennen leiriä, niin viikko tulee olemaan antoisa. Olkaa avoimia ja saatte uusia ystävyyksiä.

afvalttiin liidulla piirrettyjä sydämiä

Mäntsälän jokivarren raivausta – leirijärjestäjän kokemuksia

Yksi KVT:n vuoden 2016 kansainvälisistä vapaaehtoisleireistä oli yhteistyössä ammattiopisto KEUDAn ja Mäntsälän kunnan kanssa järjestetty jokivarren raivausprojekti. KEUDAn osalta leiriä koordinoinut Esa Pyökäri kertoo kokemuksia leiriviikoista!

Teksti: E. Pyökäri. Kuvat: E. Pyökäri ja K. Elomaa.

ihmisiä KEUDAn kyltin edessä

KEUDAn ammattiopisto järjesti yhteistyössä Mäntsälän kunnan sekä KVT ry:n kanssa kansainvälisen työleirin, joka koski Mäntsäläjoen rantakasvillisuuden harvennusta ja raivausta jokivarren siistimiseksi. Ajankohta leirille oli elo- syyskuun vaihe kestäen kaksi viikkoa.

Mäntsälässä KEUDA vastasi leiriläisten muonituksesta ja kuljetuksista. Kunta antoi käyttöön majoituspaikkana ns. seurojentalon taajaman keskustassa. Leiriläisten vapaa-ajanohjelman suunnittelivat kunnan vapaa-aikapalvelut yhteistyössä KEUDAn opiskelijoiden kanssa.

ihmisiä tiellä

Leiriläisiä oli useista maista iältään 18 – 25 vuotiaita nuoria. Puhekielenä heillä oli englanti, joskin mukana oli useita leirejä kokenut, suomea puhuva ja ymmärtävä ryhmän vetäjä Kimmo sekä kaukomailta Patrick.

Leirin tavoitteena oli kaunistaa Mäntsäläjoen maisemaa ja siten tuottaa iloa asukkaille. Samalla luotiin kansainvälisiä yhteyksiä nuorten välille sekä tietoisuutta eri kulttuureista. Tärkeää oli myös, että KEUDAN opiskelijat pääsivät näyttämään taitojaan ja osaamistaan eri tehtävissä leirin ylläpitoon ja toimintaan liittyen.

Miten leiri syntyi?

Loppukeväällä 2015 oli paikallislehdessä uutinen kunnan suunnitelmista jokiympäristön kehittämiseksi. Avoinna kuitenkin oli milloin suunnitelmat toteutuvat eli miten rahoitus ja käytännön toteutus hoidetaan. Tältä pohjalta mieleeni nousi ajatus luoda vapaaehtoisuuteen pohjautuva työleiri, joka saisi todella jotain näkyvää aikaan heti. Ajatusta vauhditti oma kokemukseni Intiassa vuoden 1986 joulukuussa. Tuolloin työkohteena oli Bihar’in osavaltiossa Ranchin kaupungin lähellä Jagriti Vihara-niminen kansankorkeakoulu – noin 500 km Kalkutasta länteen.

Joulukuun alussa 2015 tuli tieto, että KVT oli hyväksynyt hankkeen yhdeksi Suomen kohteista – jippii. Kevään 2016 kuluessa pidimme neuvonpitoa Keudan yksiköissä sopivista tehtäväjaoista ja Mäntsälän kunnan osuudesta hankkeessa.

.. ja näin se eteni

Leiriläiset saapuivat tiistaina 30.8. ja lähtivät kahden viikon kuluttua. Keskiviikkona 31.8. mentiin jokivarteen, tartuttiin sahoihin, oksasaksiin ja kirveeseen – raivaustyö alkoi ja hiki virtasi! Turvallisuussyistä leirillä ei käytetty konetyökaluja.

Sää oli uskomattoman hyvä koko leirin ajan – ei käytännössä sateita lainkaan vaan auringonpaistetta ja lämpöä.

ihmisiä metsässä

Leiriläisiä oli kaikkiaan kahdeksan henkilöä, joista kaksi naispuolista, Iva Tsekin tasavallasta ja Miriam Espanjasta. Miehistä Maik oli Saksasta, Yusuf lähtöisin Jemenistä, Gabar ja Abdulrahman olivat kurdistanilaisia, Patrick puolestaan tuli Tanskasta (lähtöisin Uudesta-Seelannista). Suomalainen Kimmo sekä Patrick toimivat leirivetäjinä eli vastasivat leirin arkitoiminnasta ja yhteydenpidosta muihin osapuoliin. Itselläni oli mahdollisuus osallistua raivaustyöhön keskiviikkoisin, aamupäivisin. Ja hyvä niin, sillä vaikka työ oli rentouttavaa ja osallistuminen nautittavaa, veivät nuo aamuiset tunnit jo energian tehokkaasti.

mies raahaa puunrunkoa rannassa

Raivattava puusto oli pääosin kooltaan sormenpaksuisesta ranteenpaksuiseen, mutta saha tuntui sekä pureutuvan että myös jumittuvan tuskaisen tehokkaasti tuoreeseen puuhun – huh. Raivattu puusto kasattiin isoihin röykkiöihin, jotka kunta kuljetti muualle.

Paikallisia asukkaita kulki työmaiden ohi ja osa heistä pysähtyi juttelemaan ja kiittämään toiminnasta – jotakin näkyvää tapahtuu maisemassa.

Leiriläisille oli järjestetty monimuotoista vapaa-ajanohjelmaa. Sauvakävelyä, paikallisen liikuntayrityksen erilaisia liikuntamuotoja, soutua järvellä, nokipannukahvit, letunpaistoa, saunomista, käynti Helsingissä sekä Porvoossa. Raskas työ vaati vastaavat kevennykset! Käytössä oli myös kunnalta polkupyöriä, joilla osa osanottajista liikkui pitkiäkin matkoja.

kaksi venettä järvellä

Ruokailu toimi siten, että aamiaisen ja iltapalan leiriläiset tekivät itse seurojentalon keittiössä Lukkarinpolun toimittaessa ainekset heille. Lounas syötiin koululla ja päivällinen saatiin Lukkarinpolulta valmisannoksina myöhemmin syötäväksi. Osallistujat olivat hyvin tyytyväisiä ruokiin ja leirijärjestelyihin yleensäkin ja tästä annettiin paljon kiitosta Keudalle sekä Mäntsälän kunnalle.

Kaikkiaan voinen todeta leirin onnistuneen hyvin ja suunnitelmien mukaan. Yhteistyö eri osapuolien välillä toimi erinomaisesti. Paikallislehden uutiskynnyksen ylitimme pari kertaa ja saimme aikaan näkyvää muutosta jokivarren siltojen läheisyydessä. Loppupäivinä osa leiriläisistä kyseli minulta, milloin tullaan jatkamaan, sillä jokivartta riittää ja riittää ja … mutta pitää kysyä muidenkin osapuolien tuntemuksia, vaikka itselle ajatus tuntuisi kovin houkuttelevalta!

Vielä kerran suuri kiitos kaikille leirin toteutumiseen myötävaikuttaneille ja osallistuneille niin itseni kuin leiriläisten puolesta! Tähän sopinee myös liittää  afrikkalainen sanonta:

“If You want to go fast, go alone. If You want to go far, go together”.

Kyläkoulun kunnostusta ja resiina-ajeluja – leiri-isäntä kertoo kokemuksestaan!

“Lämpimät ajatukset tulvivat mieleeni kun muistelen viime kesänä pidettyä vapaaehtoistyöleiriä vanhan Veneskosken kyläkoulumme piirissä!”

Veneskosken leiri-isäntä Hannu Taipalus kertoo kokemuksestaan.

Kuinka päädyitte järjestämään kansainvälisen vapaaehtoistyöleirin?

Joku meidän kyläyhdistyksemme hallituksen jäsenistä huomasi netistä mahdollisuuden leirin järjestämiseen. Niinpä laitoimme hakemuksen KVT:lle ja siitä koko homma lähti eteenpäin. Hakemuksen kysymyksiin vastaaminen vaati joidenkin tuntien funtsailua, mutta se kannatti tehdä kunnolla. Päätös hakemuksen hyväksynnästä tuli nopeasti ja näin koko asia alkoi konkretisoitua. Oli myös jännää oli seurata mistä päin maailmaa osallistujia alkoi ilmaantua leirillemme. Osallistujalistaan tuli nimiä Ukrainasta, Venäjältä, Italiasta, Koreasta, Japanista ja jopa Afrikastakin. Kaiken kaikkiaan leirillä oli yhdeksän kansainvälistä vapaaehtoista ja suomalainen Anna leirin vetäjänä. Aloituspäivänä meitä kyläläisiä odotti koulun pihalla iloinen ja työintoa puhkuva joukko!

Ihmisiä rakennestelineillä maalaamassa taloa

Mitä leirin järjestäminen teiltä vaati?

Leirin pääasiasiallinen työkohde oli vanhan kyläkoulumme kunnostus ja maalaus. Esittäytymisten jälkeen kerroimme perustietoja kylästämme ja työkohteesta. Painotimme myös työturvallisuusasioita vahinkojen välttämiseksi. Leiriläiset aloittivat majoittumisen vanhan kyläkoulumme luokkasaliin, jonne kaikille leiriläisille oli varattu patjat ja tyynyt. Kylämme emännät olivat jakaneet ruoanlaittovuorot keskenään ja valmistivat kerran päivässä leiriläisille lämpimän aterian. Aamiaisen ja iltapalan vieraat valmistivat itse pääemännän hankkimista aineksista. Hyvin tuntui  suomalainen ruoka maistuvan vieraille – taisi olla jotain aika eksoottistakin heidän näkökulmastaan! Tarjottu työ tuntui kiinnostavan leiriläisiä ja se sujuikin mallikkaasti. He olivat ahkeria työntekijöitä ja aloittivat työnteon paneelauksen korjailulla ja vanhan maalin skrapauksella.  Siinä olikin yllättävän paljon tekemistä, sillä olihan koulu jo vanha ja maali jo ajan patinoima. Maalaaminen olikin sitten jo juhlaa, kun alkoi syntyä valmista.

Ihmisiä raiteilla resiinan kanssa

Millaista vapaa-ajan ohjelmaa leiriläisille on järjestetty?

Kaksi päivää viikossa oli pyhitetty vapaa-ajalle.  Järjestimme leiriläisille monenmoista ohjelmaa. Oli tutustumista paikalliseen maatilaan ja suomalaiseen mökkielämään saunomisineen ja uimisineen. Yksi iltapäivä oli varattu musiikille ja tanssille. Siinä mentiin kaikkien osallistujien kansallisia tanssikuvioita suomalaisesta letkajenkasta alkaen! Onkimiseen tutustuttiin yhdessä siten, että rakensimme ensin onget ihan alusta alkaen. Lopetetun rautatien läheisyydestä johtuen oli mahdollisuus tutustuttaa leiriläiset myös resiina-ajeluun.

Millainen henki leirillä oli?

Leiriläiset tarttuivat kaikkiin tarjottuihin töihin iloisen kiinnostuneesti.  Osallistujista hitsautui kolmen viikon aikana ”me-henkinen” yhteisö, johon myös paikalliset nuoret pääsivät osallisiksi. Tavoitteet toteutuivat sekä työnteon että viihtymisen suhteen erinomaisesti! Niinpä ajatus on kutsua seuraava leiriporukka heti kun sopivan leirityökohteen keksimme. Muistoksi leiriajasta saimme paljon valokuvia sekä monia kansainvälisiä ystäviä.

Terveisin, 

Leiri-isäntä Hannu Taipalus

ryhmä ihmisiä sillalla poseeraa kameralle