Työleirien taipaleelta
Suomen viime sotien suurien menetysten joukossa oli myös perin pohjin tuhottu Lappi. Paljon ei apua Suomeen ulkomailta heti sodan jälkeen tullut. Yksi avun muoto oli kuitenkin amerikkalaisten kveekareiden avustustyö. Se alkoi heti kun asukkaat palasivat Rovaniemen raunioille. Jaettiin ruokaa, lääkkeitä, vaatteita, huopia, kenkiä, telttoja, siemenperunoita, maitopulveria kouluruokaloihin ym. Kaikkea sellaista ”katastrofiapua”, jota Suomi nykyään lähettää eri maihin maailmassa.
Teksti: J. Reinimaa
Avustustyön yhdeksi ja pitkäaikaiseksi muodoksi tuli kylissä pidetyt kansainväliset vapaaehtoiset työleirit. Niihin tuli ihmisiä Suomesta ja ulkomailta. Leireillä autettiin kyläläisiä heidän rakentaessaan uudelleen sodassa tuhotut talonsa. Toiminnan järjestämisessä oli mukana monta suomalaista kansalaisjärjestöä, esimerkiksi Suomen Huolto, Suomen Punainen Risti, Rovalan setlementti Rovaniemeltä, ja Suomen Setlementtiliitto ry, jonka nimi oli silloin Kristillis-yhteiskunnallinen Työkeskusliitto ry. Työleiritoiminnan jatkajaksi perustettiin suomalainen kansalaisjärjestö KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry. KVT jatkaa yhä toimintaansa. Nimi on nyt Kansainvälinen Vapaaehtoistyö. Lyhennys on yhä KVT.
Ensimmäiset työleirit järjestettiin 1946 Rovaniemen Autissa ja Sallan Hirvasvaarassa.
Leirikohteet valittiin yhteistyössä paikallisten jälleenrakennuslautakuntien ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Työ oli pääasiassa rakennustyötä. Muutakin työtä tehtiin. Seuraavana kesänä oli leirejä jo seitsemän, ja leirit jatkuivat seuraavina vuosina. Toimintaa hoitamaan perustettu KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry, toimii yhä. Työleiritoiminnan seurauksena syntyi myös Viittakiven Opisto, kansainvälinen kansanopisto, vuonna 1951.
Urriaavasta Afrikkaan
Itse olin työleirillä vuonna 1959 Sallan Urriaavassa. Urriaapa oli asumattomaan korpeen rakennettu rintamamieskylä. Suurin osa kyläläisistä oli muuttanut sinne 1957. Talot olivat keskeneräisiä. Niissä kuitenkin jo asuttiin. Navetat olivat vielä keskeneräisiä eikä monia ollut edes aloitettukaan. Pellot olivat enimmäkseen raivaamatta. Kylän taloissa leiriläiset auttoivat kaikessa, missä tarvittiin. Rakennettiin navettoja, maalattiin ja kunnostettiin taloja, raivattiin peltoa, tehtiin heinää ja kaikkea muuta. Leiri kesti puolitoista kuukautta ja 37 leiriläistä oli noin 10 eri maasta. Kahdeksan tuntia tehtiin työtä päivässä, usein enemmänkin.
Minulle tuo leiri oli merkittävä kokemus. Kymmeniä vuosia myöhemmin se johti minut pohtimaan työleirien järjestämistä Afrikassa. Monien mutkien ja monien henkilöiden yhteistyön tuloksena alkoi vuonna 1990 kymmenen suomalaista leiriläistä rakentamaan yhdessä kyläläisten kanssa terveysasemaa tiettömän taipaleen takana olevaan Hombozan kylään Uluguru-vuorilla Tansaniassa. Äetsän seudun kehitysmaaseura antoi leiriläisille rakennuskassaan 3000 markkaa ja leiriläiset sijoittivat kukin omia rahojaan 300 markkaa. Näillä 6000 markalla ostettiin rakennustarvikkeita, sementtiä, puutavaraa, kattopeltiä sekä ovat ja ikkunat. Rakennus saatiin kolmessa viikossa vesikattoon. Kylässä ei ollut savea, joten tiiliä ei voitu tehdä ja polttaa, vaan rakennus muurattiin luonnonkivistä. Se olikin työleiriläisille uusi kokemus. Kaikki kyläläiset olivat innolla työssä.
Samaan aikaan aloitettiin lähistöllä kaksi muuta työleiriä, Tangenin ja Changarawen kylissä, niissä molemmissa oli kymmenen suomalaista vapaaehtoista. Toisessa kylässä rakennettiin kyläterveysasemaa, toisessa kansakoulua. Mukana olivat Harjavallan Kehitysmaakauppayhdistys ja Tushikamane ry.
Toimintamalli
Kehittyi toimintamalli, jossa oli mukana neljä tahoa: Kyläläiset, jotka halusivat osallistua kylänsä kehittämiseen ja tehdä tämän saavuttamiseksi palkatonta talkootyötä. Paikallisviranomaiset, jotka auttavat ja neuvovat rakentamisvaiheessa sekä toimittavat tarvittavan henkilökunnan ja huolehtivat valmistuneen rakennuksen toiminnasta. Suomalainen kansalaisjärjestö, joka omillaan sekä ulkoministeriön myöntämillä varoilla hankkii rakennustarvikkeet paikallisesti Tansaniasta. Suomesta tulleet vapaaehtoiset leiriläiset, jotka kustantavat itse omat matkansa ja ylläpitonsa kylässä ja tekevät työtä palkatta. Hankkeet olivat kyläläisten vastuulla ja heidän johdossaan. Työleiriläiset tekivät työtä yhdessä kyläläisten kanssa.
Leireille lähtijöitä on ollut aina tarpeeksi, vaikka mitään varsinaista tiedotustoimintaa ei ole harjoitettukaan. Kyläläiset ovat olleet innostuneita ja hankkeet on aina rakennettu valmiiksi. Ulkoministeriö on aina myöntänyt rakennustarvikkeisiin haetut avustukset. Tansanialaisten paikallisviranomaisten kanssa ei ole ollut ongelmia, vaan paikallisviranomaiset ovat suhtautuneet hankkeisiin erittäin myönteisesti. Viittakiven tuki ry aloitti kyläterveysasemien sarjan vuonna 1991 Ruahan kylässä. Terveysasemia rakennettiin vuosien mittaan viisi.
Vuonna 1991 alkoi Msingin ystävyysseura ry:n ensimmäinen työleiri pienessä Msingin kunnassa kaukana Tansanian sisäosissa. Työleirillä aloitettiin Msingin kylän uuden kansakoulun rakentaminen. Msingi on Hauhon ja Janakkalan kuntien ystävyyskunta. Yhteistyö Msingin kunnan kanssa on aloitettu 1985 ja se on jatkunut jo yli 30 vuotta ja saanut monia muotoja. Kunnan kaikkiin kolmeen kylään on työleireillä rakennettu uudet kansakoulut. Kunnan kolmen kylän yhteinen terveysasema on myös rakennettu. Paljon muuta toimintaa on ollut ja ystävyyskuntatoiminta jatkuu yhä.
Setlementtinuorten liitto ry liittyi toimintaan mukaan vuonna 1994, jolloin työleirillä alettiin kyläläisten kanssa rakentaa kansakoulua Lubungon kylään Morogoron läänissä. Edellisenä vuonna oli käyty neuvottelemassa kouluviranomaisten kanssa aloitettavista hankkeista ja laadittu kolmivuotinen suunnitelma kyläkansakoulujen rakentamisesta. Se on jatkunut alustavan kolmivuotiskauden jälkeen monet vuodet.
Työleirejä on Tansaniassa (kolme Zimbabwessa) ollut tähän mennessä 64. Niihin on osallistunut noin 450 vapaaehtoista työleiriläistä, enimmäkseen suomalaisia. Tansanialaisia vapaaehtoisia kyläläisiä on ollut jokaisessa kylässä satoja, varmaankin yli 10 000 yhteensä. He kaikki ovat kokeneet, että omaa elinympäristöä voi parantaa omalla työllä yhteisvoimin.
Suomalaiset ovat saaneet oikeamman käsityksen afrikkalaisten kyläläisten elämästä. Erilaisen ja todemman kuvan, kuin kuva, jonka turistimatkalla saa. Molemmat osapuolet ovat oppineet toisistaan paljon.
Urriaapa ei ole unohtunut
Soitin kymmenkunta vuotta sitten Urriaapaan. Umpimähkään yhteen kylän taloista ja kysyin puhelimeen vastanneelta isännältä, mahtaako kylässä kukaan muistaa työleiriä, joka siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten. ”Totta kai”, sanoi nykyinen isäntä Erkki Jokelainen, ”minäkin muistan, olin silloin yhdeksänvuotias ja meidän talossamme oli töissä Mike ja Gitta”. Porvoolaistyttö Gitta ja irlantilainen Mike menivät sittemmin naimisiin ja asuivat Helsingissä. ”Ja muistaa täällä moni muukin sen työleirin ja leiriläiset”, sanoi Erkki.
Vuonna 2009 sain yllättäen puhelun Urriaavan kylästä. Soittaja ilmoitti, että tänä vuonna tulee 50 vuotta Urriaavan kylän työleiristä ja olisi syy pitää täällä kylässä juhlat. Valitettavasti en silloin tavoittanut entisiä työleiriläisiä, jotka olisivat voineet lähteä juhliin.
Tärkein työleirien saavutus on tietenkin kylän hankkeen toteuttaminen kyläläisten kanssa. Työleireillä tehdään työtä kyläläisten kanssa, ja se yhteistyö nimenomaan on tärkeää. Mutta leirillä ja kylässä tapahtuu muutakin kuin työnteko. Se on myös tärkeää. Se jää myös ihmisten mieleen, siis tuo mahdollisuus kohdata samalla tasolla, yhteisen työn puitteissa. Siinä eivät kieliongelmat ole esteenä. Tämä on ollut merkityksellistä sekä työleiriläisille että kyläläisille.
Skotti James Pringle päätti Urriaavan työleirin vuonna 1959 leirikertomuksen sanoihin: ”Me, jotka tänä vuonna tulimme Urriaapaan, uskoimme me sitten Jumalaan tai ihmisyyteen, saimme kokea, että uskoamme vahvistivat ja täydensivät ne siteet, jotka leiriläisten ja Urriaavan kyläläisten keskuudessa syntyivät.”
Pari kuukautta sitten sain kirjeen Minnesotasta, USA:sta. Sen oli lähettänyt Richard. Dickiksi me häntä silloin Urriaavan työleirillä sanoimme. Pitkä poika Tanskasta, myöhemmin muuttanut Yhdysvaltoihin. Urriaavan työleirin jälkeen emme ole missään yhteydessä olleet, kuuteenkymmeneen vuoteen. Kirjeen hän oli lähettänyt osoitteeseen, jossa en ole kolmeenkymmeneen vuoteen asunut. Postilla oli kestänyt pari kuukautta, ennen kuin löysivät nykyisen osoitteeni.
Vuonna 2019 heinäkuussa kävin Urriaavassa. Siis toisen kerran vuoden 1959 jälkeen. ”Sallan sota-ajan ja jälleenrakennuksen ajan museo” ei ollut työleiristä mitään kuullut mutta toivoivat kokoelmiinsa Urriaavan työleirin valokuvani. Löysin puhelimeen myös Urriaavan kylässä asuneen miehen. Työleirin aikana hän oli 20-vuotias ja muistaa työleirin hyvin. Koko ikänsä hän oli asunut Urriaavan kylässä. Vasta nyt iäkkäänä hän on muuttanut kirkonkylään. Talo on yhä paikallaan Urriaavassa ja kunnossa. On ollut kuusikymmentä vuotta. Kesät asuvat vaimonsa kanssa Urriaavassa. Talvet kirkonkylässä.
Erkki Jokelainen vaimoineen asuu yhä Urriaavassa. Tuossa talossa, jota rakentamassa minäkin olin silloin kuusikymmentä vuotta sitten kun hänen isänsä Edvard Jokelainen oli isäntänä. Erkki oli silloin 12-vuotias. Nyt on ikävuosia tullut kuusikymmentä lisää. Työleirin hän muistaa yhä hyvin, minutkin. Minä en häntä, kun lapsia oli niin paljon. Talo on hienossa kunnossa. Navetta rakennettiin silloin myös ja se seisoo vielä paikallaan, vaikka lehmiä ei enää ole. Kahvipöydässä Erkin ja hänen vaimonsa kanssa syötiin leipäjuustoa ja lakkahilloa sekä kampanisuja, täsmälleen samoin kuin kuusikymmentävuotta sitten. Niitä syödessäni katselin hyvätuulista Erkkiä ja ajattelin noita Tansanian syrjäkylien työleirejä. Täältä Sallan Urriaavasta ne oikeastaan alkoivat. Kuusikymmentä vuotta sitten.
Alla kuva Jokelaisten talosta nyt vuonna 2019. Kuusikymmentä vuotta vanha talo on erinomaisessa kunnossa, ympärillä hyvin hoidetut nurmikot ja puutarha. Silloin, vuonna 1959, rakennettu sauna on yhä käytössä.