Järjestä vapaaehtoistyöleiri vuonna 2023

Tiedätkö työn, joka kaipaa tekijöitä? KVT tuo vuosittain kymmeniä kansainvälisiä vapaaehtoisia Suomeeen vapaaehtoistyöleireille. Etsimme nyt leirikesän mahdollistajia eli leirinjärjestäjiä vuodelle 2023! Onko sinulla kohennusta kaipaava kylätalo, kitkemistä tarvitseva luomupelto tai paikallistapahtuma ilman apukäsiä ja visionäärejä? Järjestä kansainvälinen vapaaehtoistyöleiri tai vinkkaa asiasta tutuille.

Mikä vapaaehtoistyöleiri?

  • Leirille osallistuu 8 – 14 vapaaehtoista sekä Suomesta että ulkomailta ja 2 suomalaista leirinvetäjää. 
  • Leiri kestää kymmenestä päivästä kolmeen viikkoon.
  • Leirillä tehdään käytännönläheistä työtä, joka ei vaadi erityistä ammattitaitoa.
  • Leirin voi järjestää yleishyödyllinen yhteisö kuten yhdistys, oppilaitos, kunnallinen nuorisotoimi, osuuskunta tai seurakunta.
  • Leirin järjestävä yhteisö tarjoaa talkooperiaatteen mukaisesti vapaaehtoisille ylläpidon sekä työnohjauksen.
  • Useimmat leirit järjestetään kesällä, mutta leirin järjestäminen myös muuhun vuodenaikaan tai jopa verkossa on mahdollista.
  • KVT rekrytoi vapaaehtoiset sekä auttaa käytännön asioiden hoitamisessa.

Miksi järjestäisin leirin?

Leiri on hyvä tapa saada hoidettua tehtävä, jolle ei tunnu löytyvän aikaa tai tekijöitä. Leirin avulla saatte myös näkyvyyttä yhdistyksenne toiminnalle ja kotipaikallenne, levitettyä osaamistanne sekä innostettua uusia ihmisiä leirin teeman pariin.

Parhaimmillaan leirit elävöittävät paikallisyhteisöjä ja luovat monikulttuurisia kohtaamisia pienille paikkakunnille. Jos yhdistyksesi tai yhteisösi on vailla reipasta talkooapua, älä epäröi ottaa yhteyttä!

Mitä leirin järjestäminen maksaa?

Leirin järjestäjät maksavat KVT:n yhteisöjäsenmaksun, joka on 200 euroa vuonna 2023. Lisäksi perinteisillä leireillä leirinjärjestäjä vastaa leiriläisten majoitus- ja ruokakuluista leirin aikana. Ruokabudjetti on useimmilla leireillä noin 1500 euroa, kun leiri kestää 10 päivää ja osallistujia on 10. KVT:n kautta voit järjestää myös virtuaalileirin, jolloin ruoka- ja majoituskuluja ei tule.

Kuvassa on Food Not Bombs kyltillä varustettu ruuanjakelukoju, jossa kaksi ihmistä jakaa ruokaa.
Kuva: Pauli Putkiranta, 2022

Millaisia leirejä on aiemmin ollut?

Ylen tekemä videopätkä Äijälän perhekodin leiristä

Video Mankilan leiristä 2017

Videokoonti kesän 2016 leireistä

Video Tavastkengän leiristä

KVT:n vapaaehtoisten tarinoista löydät myös kokemuksia aiemmilta leirijärjestäjiltä (mm. Porvoo, Mäntsälä, Veneskoski, Forssa). Kesällä 2022 järjestettiin leirejä viisi ympäri Suomen pohjoisimpana paikkana Kaukosen Vesihuolto-osuuskunta Kittilässä.

Kiinnostuitko? Täytä alustava kysely (virtuaalileiriä suunnitteleville on oma alustava kysely) tai lue lisää leirinjärjestämisestä nettisivuiltamme. Leirijärjestäjän oppaasta saat paljon lisätietoa. Meihin voit myös olla yhteydessä kaikkien leireihin liittyvien kysymysten kanssa:

Kuinkas sitten kävikään? Kokemuksia lasten leiriltä Puolasta

Olen kuuttakymppiä lähestyvä turkulainen sosiaalityöntekijä, kolmen lapsen äiti. Menneenä kesänä havahduin siihen, että kolmella tyttärelläni oli kaikilla tiivis kesäohjelma, matkoja, kesätöitä ja opintoja ulkomailla. Totesin, että nyt ei auta haikailla itsenäistyvän nuorison perään, vaan on aika kehitellä ihka omaa kesäohjelmaa. Ajatus kansainvälisestä työleiristä oli jo pitempään kutkuttanut mielessä, ja nyt jos koskaan oli mainio tilaisuus tarttua toimeen.

Lyhyellä varoitusajalla kesäkuun puolivälissä aloin tutkia, olisiko sopivaa leiriä tarjolla heinäkuussa. Eteeni osui Puolassa Kaliszin kaupungissa järjestettävä lasten leiri, johon näytti olevan vielä tilaa. Leiristä kerrottiin, että sen järjestää paikallinen Multi.Art -niminen kansalaisjärjestö, ja että leirille osallistuu sekä puolalaisia että ukrainalaisia lapsia. Kuulosti hyvältä! Pikaisesti kyhäsin hakemuksen kasaan, ja jäin jännittyneenä odottamaan vastausta.

Sain pian vihreää valoa, ja aloin järjestellä matkaa. Etukäteisinfoa sain ukrainalaiselta Svitlanalta ja italialaiselta Elviralta, jotka ovat Puolassa työskenteleviä paikallisen KVT:n pitkäaikaisvapaaehtoisia, ja joiden vastuulla oli leirille tulevien vapaaehtoisten vastaanotto. Saavuin junalla Keski-Puolaan Kalisziin 10. heinäkuuta. Kalisz on noin 100 000 asukkaan kaupunki kolmen tunnin junamatkan päässä Varsovasta. Majoittauduin paikallisen yliopiston opiskelija-asuntolaan. Iltaan mennessä saapuivat myös muut vapaaehtoiset, unkarilais-luxenburgilainen Greg ja belgialainen Margot, kumpikin alle kaksikymppisiä nuoria.

Seuraavana aamuna lähdimme Elviran ja Svitlanan johdolla työmaallemme, Multi.Art -järjestön naapurustotalolle. Multi.Artin ylläpitämä naapurustotalo tarjoaa runsaasti yhteisöllistä toimintaa alueen asukkaille. Lasten kesäleiri on yksi Multi.Artin jo perinteeksi muodostuneita toimintamuotoja. Leiri on kaksiviikkoinen päiväleiri ja suunnattu 7-14-vuotiaille lapsille. Kuluneena kesänä tervetulleiksi toivotettiin myös kaupunkiin saapuneiden ukrainalaisperheiden lapsia. Heitä oli leirin runsaasta kahdestakymmenestä osallistujasta vajaa puolet. Puola on kuten tunnettua merkittävä ukrainalaispakolaisten vastaanottaja Euroopassa. Solidaarisuus Ukrainaa kohtaan näkyy Puolassa vahvasti katukuvassa. Ukrainalainen pitkäaikaisvapaaehtoinen Svitlana totesikin, ettei hän ole omassa kotimaassaan nähnyt koskaan niin paljon Ukrainan lippuja kuin Puolassa.

Retkellä Kaliszin historiallisen kaupungin keskustassa

Lastenleirin vetäjät olivat Multi.Artin aktiiveja, nuoria aikuisia –  kaikki suurella sydämellä mukana. Leirin teemana oli teatteri, ja Kaliszin kaupunginteatteri oli vahvasti mukana leirin toteutuksesta. Joka iltapäivä kaupunginteatterin näyttelijä veti lapsille teatterityöpajoja, mm. improvisaatioharjoituksia. Leiriohjelma oli muutenkin monipuolinen, ulkoilimme paljon lasten kanssa Kaliszin vehreissä puistoissa, pelasimme pallopelejä, teimme katuliiduilla taidetta eri puolilla kaupunkia ja kävimme taidenäyttelyssä.

Naapurustotalon vieressä oli ”salainen puutarha”, pieni vihreä keidas, jonka portista pääsi sisään vain avaimella. Vietimme paljon aikaa lasten kanssa salaisessa puutarhassa. Rakensimme sinne lasten kanssa majoja, teimme puutarhatöitä ja leikimme. Leirillä vieraili myös kuvanveistäjä, jonka opastamana lapset pääsivät tekemään puutöitä, mm. käyttämään sahaa ja poraa. Lapset rakensivat kuvanveistäjän kanssa puisen ”tilateoksen” puutarhaan.  

Minä järjestin leirillä Muumi-työpajan. Mukanani oli Tove Janssonin Kuinkas sitten kävikään -kirja. Luin sen englanniksi ja yksi leirin vetäjistä tulkkasi kertomuksen puolaksi ja Svitlana ukrainaksi. Kuinkas sitten kävikään -kirjassa muumipeikko, Pikku Myy ja Mymmeli päätyvät hurjien seikkailujen jälkeen turvaan Muumimamman luo. Annoin lapsille tehtäväksi pohtia mikä olisi heidän turvapaikkansa, paikka, jossa on hyvä ja turvallinen olla. Lapset piirsivät hienoja kuvia turvapaikoistaan. Monessa kuvassa oli oma koti ja rakkaat ihmiset, monella myös lemmikit, kissat ja koirat mukana. Ukrainalaislapsien kuvissa oli tyypillisesti myös Ukrainan lipun värit.

Lasten piirroksia aiheena oma lempi-/turvapaikka.

Entä, kuinkas sitten kävikään minulle, turkulaiselle kolmen lapsen äidille, joka oli Muumipeikon tavoin lähtenyt seikkailemaan. Sain ikimuistoisen kokemuksen, kohtaamisia lasten kanssa, vaikka yhteinen kieli puuttui, seikkailuja salaisessa puutarhassa, yhteiskunnallisia keskusteluita puolalaisten Multi.Art -kansalaisaktiivien kanssa sekä mieleenpainuvia hetkiä kansainvälisessä vapaaehtoisryhmässämme.

Kansainvälinen työleiri on sukellus omasta arjesta toisenlaiseen todellisuuteen; kohtaamisia, kuuntelua ja oppimista. Matkaan vaan – ja kuinkas sitten kävikään…?

Teksti ja kuvat: Terhikki Mäkelä

Voit lukea lisää tarinoita vapaaehtoistyöstä sivuiltamme täältä.

Kiinnostaisiko kansainvälisen vapaaehtoistyöleirin järjestäminen? Tule kuulemaan lisää ti 29.11.

Kerromme lisää leirinjärjestämisestä kahdessa infotilaisuudessa. Infot järjestetään iltatilaisuutena torstaina 24.11. kello 18 ja tiistaina 29.11. kello 10.30 eteenpäin. Infot toteutetaan verkossa, kestävät puolisentuntia ja ovat sisällöltään samat. Leirinjärjestäjän infoon voivat osallistua kaikki vapaaehtoistyöleirin järjestämisestä kiinnostuneet olit sitten jo suunnittelemassa leiriä tai haluat vasta tutustua kansainvälisen vapaaehtoistyöleirin konseptiin. Tilaisuudessa käymme läpi leirin järjestämisen perusteet ja osallistujat saavat myös esittää kysymyksiä.

Voit ilmoittautua mukaan iltatilaisuuteen täältä ja päivätilaisuuteen täältä. Ilmoittauduttuasi saat automaattisesti osallistumislinkin varsinaiseen Zoom-tapahtumaan.

Mikä on vapaaehtoistyöleiri?

KVT tuo vuosittain kymmeniä kansainvälisiä vapaaehtoisia Suomeeen vapaaehtoistyöleireille. Onko sinulla kohennusta kaipaava kylätalo, kitkemistä tarvitseva luomupelto tai paikallistapahtuma ilman apukäsiä ja visionäärejä? Leiri on hyvä tapa saada hoidettua tehtävä, jolle ei tunnu löytyvän aikaa tai tekijöitä. Parhaimmillaan leirit elävöittävät paikallisyhteisöjä ja luovat monikulttuurisia kohtaamisia yhteisöihin, järjestötoimintaan tai pienille paikkakunnille.

ihmisiä pukemassa linnunpelättejä

Kiinnostuitko? 

Tästä artikkelistä sekä Leirinjärjestäjän oppaasta saat paljon lisätietoa. Meihin voit olla myös yhteydessä kaikkien leireihin liittyvien kysymysten kanssa sähköpostitse osoitteeseen Pohdimme mielellämme kanssasi erilaisia vaihtoehtoja leirien mahdollistamiseksi.

ihmisiä hiomassa Rauhanaseman tuoleja

Ikimuistoinen matka Mongoliaan ja kymmenes vapaaehtoistyöleiri maailmalla

Lapsuuteni haave Mongoliasta toteutui vihdoin. Vietin mahtavan vapaaehtoistyöleirin Mongoliassa 23.7. – 5.8.2022. 

Lennot sinne ja takaisin kestivät kolme vuorokautta, sillä oli matkustettava Amsterdamin ja Soulin kautta Ulaanbaatariin. Vapaaehtoistyöleiri oli noin 50 kilometrin päässä pääkaupungista länteen, Tuvin maakunnassa, keskellä ei mitään. Tiet puuttuivat osittain tai olivat savivellin peitossa. Mongolia sijaitsee 1200 metrin korkeudessa meren pinnasta. Päivän lämpötila oli + 30, kun taas yöt olivat tuntuvasti viileämpiä. Vaikka maan pääuskonto on islam, siellä ei ollut havaittavissa mitään ulkoista islamiin viittaavaa, ei edes naisten pukeutumisessa.

Nukuimme kivestä rakennetussa talossa, jossa oli huone useine kerrossängyin. Siellä oli järkyttävän kylmä. WC oli ulkona kävelymatkan päässä. Jos tarvitsi lämpimän suihkun, siitä oli sovittava etukäteen veden lämmityksen vuoksi. Netti toimi hyvin. Leirinvetäjänä toimi Padre (en koskaan saanut selville hänen oikeata nimeänsä.) Hän oli monitoimimies ja aina menossa tai tulossa ja aina töissä. Meitä oli vain kaksi leiriläistä, minä ja nuori farmaseuttiopiskelija Liu Etelä- Koreasta. Työpaikkana oli orpokotipoikien kesäpaikka. Eurooppalaiset vapaaehtoiset ovat harvinaisuus. Pääosin vaparit tulevat Aasiasta.

Ensimmäisen viikon vietimme talomme taakse istutettujen puiden oksien leikkaamisessa. Leikattu kohta tuli peittää maalilla. Puun kuoret olivat hauraita ja puut sisälsivät runsaasti nestettä, joten näin estettiin nesteen poistuminen. Puita ei Mongoliassa kasva, vaan ne kasvatetaan eli ovat harvinaisia. Toisella viikolla rakennettiin katettu ulkokeittiö pojille. Neljä metallipilaria maalattiin ja metallilevyistä tehtiin katto. Heillä oli hieno keittiö talossa, mutta jatkuva kuumuus valmistaa ruokaa sisätiloissa ei ole hyväksi. Pojat hoitivat ateriansa ryhmissä. Maan tapaan kuului kolme ateriaa päivässä, eikä mitään välipaloja. Jokainen ateria sisälsi lihaa, ei possua. Kaikki ruoka-aineet pilkottiin noin puolensentin kokoisiksi kuutioiksi. Sen jälkeen kaikki sekoitettiin keskenään, riisi tai perunat mukaan myös eli kaikki yhteen pataan. Kalaa ei syödä lainkaan. Juomana oli tee tai vesi, joka puhdistetaan keittämällä ja suodattamalla.

Ihmisiä istumassa pöydän ääressä ja katsomassa puhelimiaan. Taustalla eri maiden lippuja seinällä.

Iltapäivällä kello 16 oli niin kutsuttua toimistotyötä eli suurimmaksi osaksi englannin kielen opettamista eri tavoin sekä pientä käsillä tekemistä ja tietysti pallopelejä. Me vaparit saimme tilaisuuden kertoa omasta maastamme. Paikan päällä olikin jo Suomen lippu seinällä. Otin mukaan myös suuren kirjan, jossa oli tietoa Suomesta, tavoista, kulttuurista ja kuvia. Pojat olivat tosi kiinnostuneita. Jätin kirjan sinne sekä kilon suklaakarkkeja.

Viikonloppuna Padre vei meidät 300 kilometrin päähän Kansallispuistoon ja Cobin autiomaahan. Asuimme jurtassa, jossa oli lämmin ja hyvä levätä. Joku kävi sulkemassa jurtan katon illalla ja aamulla se avattiin, merkkinä nousta ylös. Aivan mahtava paikka – luonto uskomatonta!

Teksti ja kuvat: Leena Juth

Voit lukea lisää tarinoita vapaaehtoistyöstä sivuiltamme täältä.

Tervetuloa KVT:n Vapaaehtoispäiville la 1.10.!

Tule kokemaan vapaaehtoistyön tunnelmaa ja tutustumaan muihin Suomessa ja maailmalla vapaaehtoistyössä olleisiin! Vapaaehtoispäivät on tarkoitettu kaikille KVT:n toiminnassa mukana olleille ja kaikille uusille KVT:n toiminnasta kiinnostuneille vapaaehtoisille. Vapaaehtoispäivät järjestetään Rauhanasemalla Helsingin Pasilassa (Veturitori 3).

OHJELMA: Vapaaehtoispäivät alkavat lauantaina 1.10. klo 12:00 ja kestävät noin klo 17:30 asti. Klo 12–15 on varattu KVT:n kautta vapaaehtoistyötä tehneille ja leirinjärjestäjille. Jaetaan kokemuksia ja pidetään palautetyöpajat. Klo 15 alkaen on avoimien ovien aika ja aivan kaikki KVT:n toiminnassa olleet sekä toiminnasta kiinnostuneet ovat tervetulleita mukaan! Kuulet KVT:n toiminnasta, tutustut muihin kansainvälisestä vapaaehtoistyöstä kiinnostuneisiin ja pääset tutustumaan käynnissä olevaan Green Diversity? -hankkeeseen, joissa käsitellään ilmasto-oikeudenmukaisuutta. Päivän päätteeksi on mahdollista jäädä viettämään saunailtaa Rauhanasemalla. KVT tarjoaa klo 12 tuleville lounaan.

ILMOITTAUTUMINEN: Pyydämme kaikkia, myös avointen ovien osuuteen tulevia, ilmoittautumaan etukäteen tarjoilun ja ohjelman suunnittelua varten. Ilmoittautuminen on auki ke 28.9. asti. Ilmoittaudu mukaan tästä linkistä: https://forms.gle/VtuYz2qYCNQqvdNq9 

Lämpimästi tervetuloa!

KVT:n johtokunta


My camp leader/ job shadower experience

As part of the Grassroots change -project, KVT Finland took part in a camp leader exchange with Zimbabwe. This exchange is part of the project’s work towards improving the quality of volunteer projects through capacity building, mentoring and sharing knowledge. Here are the greetings from Stella, our visiting campleader!

I attended a work camp between 12 august and 22 august, together with 8 volunteers from different countries. I was coordinating the camp with Kikka from KVT, Finland.

Being in such a diverse group gave me a lot of insight into different cultures. The group dynamic was great, it was so easy to get along and share each other’s experiences. 

Our work was mainly at the local water facility, and our duties included clearing  and cutting down trees, repairing and putting in a new fence, chopping up firewood, berry and mushroom picking, to mention just a few. The locals were very welcoming and it was a wonderful gesture having to interact together and getting to know their way of living and the importance of the work we were taking part in. This gave me a  sense of belonging and a feeling that our services were being appreciated. The host of the work camp was an amazing person, salute to you Mattie. He took us everywhere and took us in as family.

 The highlight of the camp for me was the food, experiencing the Finnish sauna, the free time activities,  the long days and the games especially the couch game, courtesy of Luka. I am so glad I got to participate in such a project. My expectations for the camp were getting experience as a leader and getting to know new people, I ended up getting more, new friends, new skills and a more flexible view.

Voit lukea lisää tarinoita vapaaehtoistyöstä sivuiltamme täältä.

Lähde kansainväliselle vapaaehtoistyöleirille!

Haluatko saada kansainvälistä työkokemusta ja toimia rauhan
sekä kulttuurienvälisen ymmärryksen puolesta?

Tule KVT:n leirille 9.8. – 18.8.2022 Keiteleelle!

Tällä leirillä pääset osaksi kansainvälistä vapaaehtoisporukkaa, joka tulee edistämään kunnan ja sen yhteisöjen rakennusten ylläpitoa. Luvassa on myös osallistumista paikallisiin tapahtumiin. Lisäksi leiriläisillä on mahdollisuus luoda omia luovia projekteja leirin aikana – mukaan voit ottaa esimerkiksi itsellesi tuttuja soittimia. Majoitus on kauniiden järvimaisemien läheisyydessä, Keitele-talolla. Leirille osallistuminen Suomesta on nyt alennettu hintaan 60 euroa (norm. 100 euroa). Lisäksi osallistujan tulee maksaa KVT:n jäsenyysmaksu 10 tai 20 euroa ja omat matkansa – ruoka ja majoitus ovat osallistujalle ilmaisia.

Lue lisää leiristä täältä

Kiinnostuitko? Ota yhteyttä: Mukavaa elokuista tekemistä luvassa!

Eväitä vapaaehtoistyöleirille: etäinfo leirille lähtijöille 6.6.2022

Oletko osallistumassa vapaaehtoistyöleirille alkavana kesänä joko Suomessa tai ulkomailla? Tule KVT:n infoiltaan kuulemaan aikaisemmin leirillä olleiden vapaaehtoisten vinkkejä ja jakamaan ajatuksia muiden leireille lähtevien kanssa!

Järjestämme maanantaina 6.6. klo 18-19.30 etäinfoillan KVT:n kautta vapaaehtoistyöleireille lähtijöille. Oli tuleva leirisi sitten Suomessa tai ulkomailla, olet tervetullut liittymään seuraan kuulemaan kokeneiden vapaaehtoisten vinkkejä ja kokemuksia leireille osallistumisesta ja jakamaan odotuksia ja mahdollisia askarruttavia kysymyksiä muiden leirille lähtijöiden kanssa. Voit osallistua infoiltaan myös siinä tapauksessa, jos olet vasta harkitsemassa leirille hakemista.

Infoiltaan osallistuminen ei edellytä erityistä valmistautumista. Halutessasi voit kuitenkin tutustua jo etukäteen KVT:n leirille lähtijän oppaaseen ja listata valmiiksi mieleesi tulevia kysymyksiä leirille osallistumiseen liittyen.

Infoilta järjestetään Zoom-alustalla, ja voit ilmoittautua siihen etukäteen tämän rekisteröitymislinkin kautta. Saat ilmoittautumisesta sähköpostiisi vahvistusviestin, josta löydät linkin itse Zoom-tapahtumaan.

Tervetuloa mukaan!

Työleirien taipaleelta

Suomen viime sotien suurien menetysten joukossa oli myös perin pohjin tuhottu Lappi.  Paljon ei apua Suomeen ulkomailta heti sodan jälkeen tullut. Yksi avun muoto oli kuitenkin amerikkalaisten kveekareiden avustustyö.  Se alkoi heti kun asukkaat palasivat Rovaniemen raunioille. Jaettiin ruokaa, lääkkeitä, vaatteita, huopia, kenkiä, telttoja, siemenperunoita, maitopulveria kouluruokaloihin ym. Kaikkea sellaista ”katastrofiapua”, jota Suomi nykyään lähettää eri maihin maailmassa.

Teksti: J. Reinimaa

Avustustyön yhdeksi ja pitkäaikaiseksi muodoksi tuli kylissä pidetyt kansainväliset vapaaehtoiset työleirit. Niihin tuli ihmisiä Suomesta ja ulkomailta. Leireillä autettiin kyläläisiä heidän rakentaessaan uudelleen sodassa tuhotut talonsa.  Toiminnan järjestämisessä oli mukana monta suomalaista kansalaisjärjestöä, esimerkiksi Suomen Huolto, Suomen Punainen Risti, Rovalan setlementti Rovaniemeltä, ja Suomen Setlementtiliitto ry, jonka nimi oli silloin Kristillis-yhteiskunnallinen Työkeskusliitto ry. Työleiritoiminnan jatkajaksi perustettiin suomalainen kansalaisjärjestö KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry. KVT jatkaa yhä toimintaansa. Nimi on nyt Kansainvälinen Vapaaehtoistyö. Lyhennys on yhä KVT.

Ensimmäiset työleirit järjestettiin 1946 Rovaniemen Autissa ja Sallan Hirvasvaarassa.

Inarin työleiri 1947. Kuva H. Lutz.

Leirikohteet valittiin yhteistyössä paikallisten jälleenrakennuslautakuntien ja sosiaaliviranomaisten kanssa. Työ oli pääasiassa rakennustyötä. Muutakin työtä tehtiin. Seuraavana kesänä oli leirejä jo seitsemän, ja leirit jatkuivat seuraavina vuosina. Toimintaa hoitamaan perustettu KVT, Kansainvälinen Vapaaehtoinen Työleirijärjestö ry, toimii yhä. Työleiritoiminnan seurauksena syntyi myös Viittakiven Opisto, kansainvälinen kansanopisto, vuonna 1951.

Urriaavasta Afrikkaan

Itse olin työleirillä vuonna 1959 Sallan Urriaavassa. Urriaapa oli asumattomaan korpeen rakennettu rintamamieskylä.  Suurin osa kyläläisistä oli muuttanut sinne 1957. Talot olivat keskeneräisiä. Niissä kuitenkin jo asuttiin. Navetat olivat vielä keskeneräisiä eikä monia ollut edes aloitettukaan. Pellot olivat enimmäkseen raivaamatta. Kylän taloissa leiriläiset auttoivat kaikessa, missä tarvittiin. Rakennettiin navettoja, maalattiin ja kunnostettiin taloja, raivattiin peltoa, tehtiin heinää ja kaikkea muuta. Leiri kesti puolitoista kuukautta ja 37 leiriläistä oli noin 10 eri maasta. Kahdeksan tuntia tehtiin työtä päivässä, usein enemmänkin.

Nuori mies vasaran kanssa keskeneräisen rakennuksen vieressä
Vanhan isäntä Kalliaisenahon navetan työmaalla tein kirvesmiehen töitä. Niitä en ennen ollut tehnyt. Mutta tarve oli nyt suuri, joten oli pakko osata. Kuva R. Toivainen.

Minulle tuo leiri oli merkittävä kokemus. Kymmeniä vuosia myöhemmin se johti minut pohtimaan työleirien järjestämistä Afrikassa. Monien mutkien ja monien henkilöiden yhteistyön tuloksena alkoi vuonna 1990 kymmenen suomalaista leiriläistä rakentamaan yhdessä kyläläisten kanssa terveysasemaa tiettömän taipaleen takana olevaan Hombozan kylään Uluguru-vuorilla Tansaniassa. Äetsän seudun kehitysmaaseura antoi leiriläisille rakennuskassaan 3000 markkaa ja leiriläiset sijoittivat kukin omia rahojaan 300 markkaa. Näillä 6000 markalla ostettiin rakennustarvikkeita, sementtiä, puutavaraa, kattopeltiä sekä ovat ja ikkunat. Rakennus saatiin kolmessa viikossa vesikattoon. Kylässä ei ollut savea, joten tiiliä ei voitu tehdä ja polttaa, vaan rakennus muurattiin luonnonkivistä. Se olikin työleiriläisille uusi kokemus. Kaikki kyläläiset olivat innolla työssä.

Suomelaiset ja tansanialaiset vapaaehtoiset kantavat rakennuskiviä
Hombozan kylän terveyskeskuksen rakennustyössä 1990.  Luonnonkivistä terveysasema muurattiin.  Tällainen rakentaminen oli minulle uutta ja outoa. Kuva J. Reinimaa.

Samaan aikaan aloitettiin lähistöllä kaksi muuta työleiriä, Tangenin ja Changarawen kylissä, niissä molemmissa oli kymmenen suomalaista vapaaehtoista. Toisessa kylässä rakennettiin kyläterveysasemaa, toisessa kansakoulua. Mukana olivat Harjavallan Kehitysmaakauppayhdistys ja Tushikamane ry.

Toimintamalli

Kehittyi toimintamalli, jossa oli mukana neljä tahoa: Kyläläiset, jotka halusivat osallistua kylänsä kehittämiseen ja tehdä tämän saavuttamiseksi palkatonta talkootyötä. Paikallisviranomaiset, jotka auttavat ja neuvovat rakentamisvaiheessa sekä toimittavat tarvittavan henkilökunnan ja huolehtivat valmistuneen rakennuksen toiminnasta.  Suomalainen kansalaisjärjestö, joka omillaan sekä ulkoministeriön myöntämillä varoilla hankkii rakennustarvikkeet paikallisesti Tansaniasta. Suomesta tulleet vapaaehtoiset leiriläiset, jotka kustantavat itse omat matkansa ja ylläpitonsa kylässä ja tekevät työtä palkatta. Hankkeet olivat kyläläisten vastuulla ja heidän johdossaan. Työleiriläiset tekivät työtä yhdessä kyläläisten kanssa.

Leireille lähtijöitä on ollut aina tarpeeksi, vaikka mitään varsinaista tiedotustoimintaa ei ole harjoitettukaan. Kyläläiset ovat olleet innostuneita ja hankkeet on aina rakennettu valmiiksi. Ulkoministeriö on aina myöntänyt rakennustarvikkeisiin haetut avustukset. Tansanialaisten paikallisviranomaisten kanssa ei ole ollut ongelmia, vaan paikallisviranomaiset ovat suhtautuneet hankkeisiin erittäin myönteisesti.  Viittakiven tuki ry aloitti kyläterveysasemien sarjan vuonna 1991 Ruahan kylässä. Terveysasemia rakennettiin vuosien mittaan viisi.

Tiilistä rakennettu peltikattoinen yksikerroksinen koulu.
Msingin kylän ensimmäinen työleirillä rakennettu kansakoulu valmistuttuaan 1992. Tehtiin sementtitiilistä. Sementtitiilet tehtiin työleirin aikana, samoin perustus. Kyläläiset jatkoivat työn loppuun. Kuva J. Reinimaa.

Vuonna 1991 alkoi Msingin ystävyysseura ry:n ensimmäinen työleiri pienessä Msingin kunnassa kaukana Tansanian sisäosissa. Työleirillä aloitettiin Msingin kylän uuden kansakoulun rakentaminen. Msingi on Hauhon ja Janakkalan kuntien ystävyyskunta. Yhteistyö Msingin kunnan kanssa on aloitettu 1985 ja se on jatkunut jo yli 30 vuotta ja saanut monia muotoja. Kunnan kaikkiin kolmeen kylään on työleireillä rakennettu uudet kansakoulut. Kunnan kolmen kylän yhteinen terveysasema on myös rakennettu. Paljon muuta toimintaa on ollut ja ystävyyskuntatoiminta jatkuu yhä.

Setlementtinuorten liitto ry liittyi toimintaan mukaan vuonna 1994, jolloin työleirillä alettiin kyläläisten kanssa rakentaa kansakoulua Lubungon kylään Morogoron läänissä. Edellisenä vuonna oli käyty neuvottelemassa kouluviranomaisten kanssa aloitettavista hankkeista ja laadittu kolmivuotinen suunnitelma kyläkansakoulujen rakentamisesta. Se on jatkunut alustavan kolmivuotiskauden jälkeen monet vuodet.

Työleirejä on Tansaniassa (kolme Zimbabwessa) ollut tähän mennessä 64. Niihin on osallistunut noin 450 vapaaehtoista työleiriläistä, enimmäkseen suomalaisia. Tansanialaisia vapaaehtoisia kyläläisiä on ollut jokaisessa kylässä satoja, varmaankin yli 10 000 yhteensä. He kaikki ovat kokeneet, että omaa elinympäristöä voi parantaa omalla työllä yhteisvoimin.

Suomalaiset ovat saaneet oikeamman käsityksen afrikkalaisten kyläläisten elämästä. Erilaisen ja todemman kuvan, kuin kuva, jonka turistimatkalla saa. Molemmat osapuolet ovat oppineet toisistaan paljon.

Urriaapa ei ole unohtunut

Soitin kymmenkunta vuotta sitten Urriaapaan. Umpimähkään yhteen kylän taloista ja kysyin puhelimeen vastanneelta isännältä, mahtaako kylässä kukaan muistaa työleiriä, joka siellä oli viitisenkymmentä vuotta sitten. ”Totta kai”, sanoi nykyinen isäntä Erkki Jokelainen, ”minäkin muistan, olin silloin yhdeksänvuotias ja meidän talossamme oli töissä Mike ja Gitta”. Porvoolaistyttö Gitta ja irlantilainen Mike menivät sittemmin naimisiin ja asuivat Helsingissä. ”Ja muistaa täällä moni muukin sen työleirin ja leiriläiset”, sanoi Erkki. 

Vuonna 2009 sain yllättäen puhelun Urriaavan kylästä. Soittaja ilmoitti, että tänä vuonna tulee 50 vuotta Urriaavan kylän työleiristä ja olisi syy pitää täällä kylässä juhlat. Valitettavasti en silloin tavoittanut entisiä työleiriläisiä, jotka olisivat voineet lähteä juhliin.

Tärkein työleirien saavutus on tietenkin kylän hankkeen toteuttaminen kyläläisten kanssa.  Työleireillä tehdään työtä kyläläisten kanssa, ja se yhteistyö nimenomaan on tärkeää. Mutta leirillä ja kylässä tapahtuu muutakin kuin työnteko. Se on myös tärkeää. Se jää myös ihmisten mieleen, siis tuo mahdollisuus kohdata samalla tasolla, yhteisen työn puitteissa. Siinä eivät kieliongelmat ole esteenä. Tämä on ollut merkityksellistä sekä työleiriläisille että kyläläisille.

Skotti James Pringle päätti Urriaavan työleirin vuonna 1959 leirikertomuksen sanoihin: ”Me, jotka tänä vuonna tulimme Urriaapaan, uskoimme me sitten Jumalaan tai ihmisyyteen, saimme kokea, että uskoamme vahvistivat ja täydensivät ne siteet, jotka leiriläisten ja Urriaavan kyläläisten keskuudessa syntyivät.”

Pari kuukautta sitten sain kirjeen Minnesotasta, USA:sta. Sen oli lähettänyt Richard. Dickiksi me häntä silloin Urriaavan työleirillä sanoimme. Pitkä poika Tanskasta, myöhemmin muuttanut Yhdysvaltoihin. Urriaavan työleirin jälkeen emme ole missään yhteydessä olleet, kuuteenkymmeneen vuoteen. Kirjeen hän oli lähettänyt osoitteeseen, jossa en ole kolmeenkymmeneen vuoteen asunut. Postilla oli kestänyt pari kuukautta, ennen kuin löysivät nykyisen osoitteeni.

Vuonna 2019 heinäkuussa kävin Urriaavassa. Siis toisen kerran vuoden 1959 jälkeen. ”Sallan sota-ajan ja jälleenrakennuksen ajan museo” ei ollut työleiristä mitään kuullut mutta toivoivat kokoelmiinsa Urriaavan työleirin valokuvani. Löysin puhelimeen myös Urriaavan kylässä asuneen miehen. Työleirin aikana hän oli 20-vuotias ja muistaa työleirin hyvin. Koko ikänsä hän oli asunut Urriaavan kylässä. Vasta nyt iäkkäänä hän on muuttanut kirkonkylään. Talo on yhä paikallaan Urriaavassa ja kunnossa. On ollut kuusikymmentä vuotta. Kesät asuvat vaimonsa kanssa Urriaavassa. Talvet kirkonkylässä.

Erkki Jokelainen vaimoineen asuu yhä Urriaavassa. Tuossa talossa, jota rakentamassa minäkin olin silloin kuusikymmentä vuotta sitten kun hänen isänsä Edvard Jokelainen oli isäntänä.  Erkki oli silloin 12-vuotias. Nyt on ikävuosia tullut kuusikymmentä lisää. Työleirin hän muistaa yhä hyvin, minutkin. Minä en häntä, kun lapsia oli niin paljon. Talo on hienossa kunnossa. Navetta rakennettiin silloin myös ja se seisoo vielä paikallaan, vaikka lehmiä ei enää ole. Kahvipöydässä Erkin ja hänen vaimonsa kanssa syötiin leipäjuustoa ja lakkahilloa sekä kampanisuja, täsmälleen samoin kuin kuusikymmentävuotta sitten. Niitä syödessäni katselin hyvätuulista Erkkiä ja ajattelin noita Tansanian syrjäkylien työleirejä. Täältä Sallan Urriaavasta ne oikeastaan alkoivat.   Kuusikymmentä vuotta sitten.  

Alla kuva Jokelaisten talosta nyt vuonna 2019. Kuusikymmentä vuotta vanha talo on erinomaisessa kunnossa, ympärillä hyvin hoidetut nurmikot ja puutarha. Silloin, vuonna 1959, rakennettu sauna on yhä käytössä.

Punainen puutalo, pihanurmi edessä ja puita takana.
60 vuotta aiemmin rakennettu talo, jota oltiin myös työleirin voimin tekemässä. Kuva J. Reinimaa.

Leirielämää Vorobyevkassa Venäjällä

Aloitin toimintani KVT:ssä nuorena opiskelijana. Vuosien ajan osallistuin säännöllisen epäsäännöllisesti Turun paikallisryhmän toimintaan, mutten koskaan osallistunut työleireille tai ollut muutenkaan ulkomailla KVT:n kautta. Ajatus leirille osallistumisesta jäi kuitenkin kytemään, ja viime kesänä aika oli viimein kypsä sen toteuttamiseen. 

Teksti: M. Tolvanen. Kuvat: S. Egorov.

Ennen leirille lähtöä minun oli luonnollisesti löydettävä sopiva projekti. Etsin erityisesti leirejä, joilla voisin toimia taiteen, kulttuurin tai kansanperinteen parissa. Aluksi suuntasin katseeni Etelä-Eurooppaan; Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän sopivia leirejä, joten laajensin hakualuettani. Yllätyksekseni mielenkiintoisimmat leirit löytyivät Venäjältä. Innostuin erityisesti leiristä, jolla vapaaehtoiset avustaisivat kansanperinnefestivaalin järjestämisessä pienessä Vorobyevkan kylässä Etelä-Venäjällä. En googlaamisesta huolimatta löytänyt kylää Venäjän kartalta, mutta tämä ei haitannut, sillä tapaisin KVT:n paikallisen yhteistyöjärjestön vapaaehtoiskoordinaattorin Voronežin kaupungissa, josta suuntaisimme yhdessä Vorobyevkaan. 

Leiriläisiä Venäjällä

Kun hain leirille, sen kuvauksessa luki, että kyseessä olisi kansainvälinen vapaaehtoisleiri, jonka kielet olisivat englanti ja venäjä. Leirin lähestyessä sain kuitenkin tiedon, että kaikkien muiden ulkomaisten vapaaehtoisten osallistuminen oli eri syistä peruuntunut. Pohdin hetken aikaa, lähtisinkö minulle vaihtoehdoksi tarjotulle toiselle leirille, mutta alun perin valitsemani leiri vaikutti sen verran kiinnostavalta, että päätin pitäytyä valinnassani.

Heinäkuun puolivälissä lähdin matkaan. Muutaman Moskovassa vietetyn päivän jälkeen matkasin junalla 500 kilometriä etelään Voronežiin. Siellä tapasin vapaaehtoiskoordinaattori Milanan ja leirin muut osanottajat. Pakkauduimme paikallisliikenteen minibusseihin ja aloitimme pitkän ja hikisen matkan kohti määränpäätämme.

Heinäntekoa

Päivä oli jo hämärtynyt myöhäisillaksi, kun saavuimme perille. Emme kuitenkaan menneet suoraan nukkumaan: meitä olivat vastassa festivaalin puuhamies Vasily ja naapurikylän paikallispoliitikko, jotka ohjasivat meidät pimeässä niityn poikki jälkimmäisen miehen omistamalle kalastusmajalle, jonne oli katettu rapuillallinen. Miehet patistivat meitä syömään, pitivät puheita – joista en venäjää osaamattomana ymmärtänyt mitään – ja kohottelivat maljoja. Jokaisen puheen jälkeen otettiin vodkaryyppy. Yöllä kävelimme uuteen majapaikkaamme ehkä hiukkasen horjuen. Seikkailu oli alkanut. 

Seuraavina päivinä jouduimme heti tositoimiin. Minä, Milana ja muutama muu saimme ensimmäiseksi tehtäväksemme festivaalialueen haravoinnin. Osa vapaaehtoisista levitti hiekkaa festivaalialueen rantaan, ja yksi leiriläinen oli keittiövuorossa. Työpäivät olivat pitkiä: aloitimme työt yhdeksän-kymmenen maissa aamiaisen jälkeen, söimme lounasta kahdelta ja lopetimme työt seitsemältä illalla. Olinkin ensimmäisten, fyysisesti raskaiden haravointipäivien jälkeen hieman huolissani siitä, kuinka väsynyt olisin leirin päätteeksi. 

Penkkejä

Ihmisiä haravoimassa

Perinnefestareiden järjestämispaikka oli Lomy Park, joka koostui “vanhan ajan maatilasta” härkineen, lehmineen, vuohineen ja hanhineen, suuresta päärakennuksesta ja pienen järven ympärille rakennetuista festivaalialueesta, rakennuksista ja installaatioista. Vieressä olevaan metsään oli myös rakennettu viehättävä polku riippusiltoineen, puuveistoksineen ja mehiläistarhoineen. Majoituimme päärakennuksen hostellissa; huoneinamme olivat vanhat junan makuuvaunut, jotka muodostivat osan päärakennuksesta. Meitä majoittui 2-3 joka hytissä. Hostellisiivessä asui vapaaehtoisten lisäksi festareiden ajaksi palkattuja paikallisia kausityöntekijöitä, joten tunnelma oli tiivis. Tämä ei haitannut muuten kuin öisin, kun vapaaehtoiset ja muu työporukka palasivat hytteihinsä erilaisista illanistujaisista – vaunujen äänieristys oli nimittäin puutteellinen, ellei olematon. Nukkumista vaikeutti myös se, että junapedeissä oli vain nimelliset pehmusteet. Oman mausteensa hostellielämään toivat lukuisat kovakuoriaiset, joita seikkaili lattioilla ja päätyi välillä peteihinkin. Pienistä puutteista huolimatta junahostelli oli kodikas majapaikka, josta lähteminen tuntui kahden viikon mentyä vähän haikealtakin. 

Ihmisiä junanvaunussa

Leirin edetessä työtehtäväni monipuolistuivat ja kevenivät. Haravoinnin jälkeen pääsin maalaamaan festarilavana toimivan laiturin kaiteita ja siistimään nuotiopaikkaa. Yhtenä päivänä olin silitysvuorossa, ja vähän ennen festivaalin alkua pääsin valmistelemaan esiintyjien makuuhyttejä (he nukkuivat myös junahostellissa, mutta eri “vaunussa” kuin me työntekijät). Suurimman osan ajasta rakensimme olkikattoja Voronežissa syyskesällä pidetyille perinnepäiville. Se oli rentoa, mutta yksitoikkoista hommaa: istuimme heinä- ja olkikasoissa auringossa ja järjestimme kattomateriaalia samansuuntaisiin nippuihin. Olin myös pari kertaa keittiövuorossa, mutta keittiötyö osoittautui hieman hankalaksi, sillä minulla ei ollut yhteistä kieltä keittiöhenkilökunnan kanssa. Lisäksi leiritoverini eivät aina ymmärtäneet ruuanlaiton kulttuurisidonnaisuutta – esimerkiksi se, mitä “salaatti” tarkoittaa tai minkä kokoisia ovat pienet tomaatinpalat, nimittäin vaihtelee kulttuureittain.

Ihmisiä saunan edessäTapasin kaikki viisi muuta leiriläistä Voronežiin saavuttuani. Pieni jännitys siitä, millaisia ihmisiä muut leirille osallistujat olisivat, hävisi nopeasti, sillä porukka osoittautui ystävälliseksi ja huomaavaiseksi. Kaikki eivät tosin osanneet englantia juuri ollenkaan, ja englantia puhuvienkin kielitaidon taso oli varsin vaihteleva. Rupattelu muiden leiriläisten kanssa ei aina käynytkään aivan helposti, vaan sanomisiaan joutui selventämään ja avaamaan jatkuvasti. Vielä vaikeampaa oli kommunikoida Lomy Parkin työntekijöiden ja festivaalin järjestäjien kanssa, sillä he puhuivat käytännössä vain venäjää. Paikalliset olivat kuitenkin hämmentävänkin vieraanvaraisia ja kiinnostuneita suomalaisvieraasta. Jos satuin päärakennuksen patiolle oikeaan aikaan illasta, minut istutettiin aina pöytään vodkasnapsin ääreen muiden kanssa. Ihmiset myös yrittivät keskustella kanssani venäjäksi – myöhemmin kävi ilmi, että useampi henkilö oli kertonut Milanalle minun osaavan venäjää, joten ilmeisesti näytin ymmärtävän, mitä minulle puhuttiin. 

Meistä leiriläisistä ja muutamasta festivaalityöntekijästä muodostui nopeasti tiivis porukka, joka työskenteli ja vietti lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tähän vaikutti varmasti sekin, että Lomy Park oli kaukana kaikesta – lähimpään kyläkauppaankin oli kilometrien matka. Toisaalta ulkopuolisten aktiviteettien puute loi leirille yhteisöllisen tunnelman. Päivät olivat helteisiä, joten lounastauolla menimme usein uimaan järvelle; iltaisin taas istuskelimme hostellilla, järven rantaan ankkuroidulla kelluvalla lauttamökillä tai Lomy Parkissa aiemmin asuneen taiteilijan rakentamassa “maanalaisessa talossa” (joka tosiaan oli puolittain maan alla). Vaikka saatoin harvoin osallistua keskusteluun, minut otettiin aina mukaan yhteisiin puuhiin ja illanviettoihin suorastaan koskettavalla tavalla. Leirin päättyessä mietinkin, etten ollut koskaan kokenut vastaavaa ryhmähenkeä ja solidaarisuutta. 

Ihmisiä laiturilla

Ulkoisten aktiviteettien puuttuessa me leiriläiset järjestimme itse itsellemme tekemistä. Yleensä pelasimme tai juttelimme makuuhyteissämme; kerran hiivimme yöksi keskuksen pihapiirissä olleeseen vanhaan auringonkukkaöljytehtaaseen, ja toisen kerran olimme porukalla yökylässä Lomyssä työskentelevän nuoren puusepän kotona, vanhassa talossa, jota hän oli remontoinut. Toisinaan lähdimme soutelemaan järvelle kiikkerällä pienellä ruuhella, ja joskus poimimme hedelmiä festivaalialueen rajalla kasvavista villeistä aprikoosipuista. Yksi niistä asioista, jotka yllättivät minut Lomyssä, oli se, miten pienet asiat voivat tuottaa suuria elämyksiä. Minusta oli hauskaa ja jännittävää matkustaa kuorma-auton lavalla, pomppia lavalla heinäkasassa, ylittää huojuva riippusilta tai kivuta heinävarastoon loikoilemaan. En voinut olla vertaamatta venäläistä rämäpäistä hauskanpitoa suomalaiseen elämänmenoon, joka yleensä on turvallista ja ennalta-arvattavaa.

Vaikka leirillämme oli lämmin ja yhteisöllinen tunnelma, en voinut välttyä erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta. Leirin lähestyessä loppuaan oma mykkyyteni ja se, kuinka vähän ymmärsin ympärilläni käydyistä keskusteluista, alkoi tuntua aina vain oudommalta ja rajoittavammalta. Kielitaidon puutteeni hankaloitti myös kulttuurin ymmärtämistä. Paitsi leiriporukan keskusteluista, olin syrjässä myös keskuksen työntekijöiden jutuista. Tästä syystä se, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, jäi minulle usein hämärän peittoon. Yhteisen kielen puuttuessa en voinut myöskään kysyä keneltäkään mieltäni askarruttavista kulttuurikysymyksistä. 

Ihmisiä pellolla

Ihmisiä pellolla

Vaikka en täysin hahmottanutkaan venäläisen kulttuurin erityispiirteitä, huomasin, että eroja oli paljon. En juuri aiemmin ollut ollut tekemisissä venäläisen kulttuurin kanssa ja hämmästyin siitä, kuinka paljon se poikkesi suomalaisesta. Ihmiset vaikuttivat juroilta, mutta saattoivat hetken päästä yltyä vilkkaiksi. Yhdessäolo oli porukkaan tutustuttuani huomattavasti välittömämpää kuin Suomessa, eivätkä ihmiset vaikuttaneet tarvitsevan ympärilleen samanlaista omaa tilaa. Olin liikuttunut leirikavereideni yhteisöllisyydestä ja kaiken jakamisesta, joka todella poikkesi suomalaisesta individualistisesta tyylistä. 

Jotkut suurimmista kulttuurieroista, jotka havaitsin, liittyivät sukupuolirooleihin. Miespuoliset leirikaverini kohtelivat minua aivan toisenlaisella huomaavaisuudella kuin suomalaismiehet – sain apua aina tarvitessani ja myös silloin, kun en sitä tarvinnut, eikä minun tarvinnut kantaa itse edes puolen litran vesipulloa. Monet paikalliset miehet olivat myös aika machoja – ensimmäisinä päivinä minua hämmensi ja huvittikin paidattomien, päivettyneiden, lihaksikkaiden miesten määrä joka puolella. 

Festarit

Puolentoista viikon valmistelujen jälkeen koitti viimein itse festivaalin aika. Me vapaaehtoiset saimme festaripäivän vapaaksi, mutta menin leirinvetäjämme (jonka kanssa minusta oli tullut hyvä kaveri) avuksi tekemään järjestelyjä ohjelmaa varten. Yhden osan festivaalista muodosti moniosainen “kuvaelma”, johon sisältyi muun muassa miehen ja hevosen uinti järven poikki festarialueen rantaan, perinteisiin asuihin pukeutuneen ihmisjoukon kierros festarialueen ympäri härkien kanssa ja nuoren miehen ja naisen romanttinen soutelu järvellä. Lisäksi aiemmin mainittu kelluva lauttamökki tuotiin festarialueen rantaan ja sen ikkunasta vapautettiin järvelle hanhia ja ankkoja tietyssä vaiheessa iltaa. 

Naisia kansallispuvuissa

Ihmisiä perinneasuissa

Minä ja Seva hoidimme viimeksi mainittua tehtävää. Kuljetimme räpiköivät linnut verkkopusseissa lauttamökille, jossa niille oli tehty tuoleista oma karsina. Sitten seilasimme mökkilautalla festivaalialueen lähelle saunarantaan. Ja sitten odotimme. Ja odotimme. Festivaalialue oli minusta äärimmäisen kiehtova myyntikojuineen, kansallispukuisine ihmisineen ja kansanmusiikkiyhtyeineen, mutta en juuri ehtinyt tutkia sitä, sillä meidän piti odottaa saunarannassa hetkeä, jolloin lähtisimme toteuttamaan tehtäväämme. Tunnin-parin odotuksen jälkeen purjehdimme kelluvan lavan taakse. Sitten odotimme taas. Kun linnut oli määrä vapauttaa, minä sain kuvaajan toimen, mikä osoittautuikin ainoaksi minulle sopivaksi tehtäväksi – en nimittäin mitenkään olisi uskaltanut koskea isoihin, vastusteleviin lintuihin. Emme kuitenkaan edelleenkään päässeet vapaiksi; koska mökkimme oli lavan takana, koko yleisö olisi nähnyt poistumisemme, jos olisimme lähteneet lautalta. 

Ohjelma päättyi viimein kymmeneltä illalla, ja puikahdimme ulos mökistä. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä tutustua festareihin: myyjät ja esiintyjät olivat pakkaamassa tavaroitaan. Vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että Lomy Parkin festivaali olikin vain yksipäiväinen ja toinen konserttipäivä olisi Vorobyevkan keskustassa. Pääsin onneksi seuraavana päivänä Vorobyevkaan, joten näin lopulta konsertitkin muutenkin kuin mökin pienestä ikkunasta kurkkien. 

Viimeiset leiripäivät siivosimme festarialuetta, rakensimme olkikattoja ja otimme rennosti. Olimme jo melko uupuneita – meillä ei ollut ollut yhtään kokonaista vapaapäivää leirin aikana – joten työmoraalimme ei ollut paras mahdollinen. Viimeisinä leiripäivinä sain myös vihdoin tietää, missä olimme. Kaverini näytti minulle Vorobyevkan sijainnin kartalla, ja osoittautui, että se sijaitsi Etelä-Venäjällä lähellä Ukrainan rajaa.

Vanhat kyläkeinut

Lopulta koitti lähdön aika. Oli vaikea jättää kaunis leiripaikkamme mielikuvituksellisine rakennuksineen ja omaperäisine ihmisineen, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Me leiriläiset pakkauduimme taas kuumaan minibussiin ja matkasimme Voronežiin, jossa vietimme vielä päivän yhdessä Milanan seurassa. Seuraavana päivänä jätin jäähyväiset leirikavereillenikin ja aloitin paluumatkan kotiin. 

Vaikka en viettänyt Venäjällä pitkää aikaa, minun oli kotona kauan vaikea sopeutua Suomeen paluuseen. En ymmärtänyt tai hyväksynyt läheskään kaikkea leirillä näkemääni, mutta Venäjä ja venäläiset jäivät pysyvästi sydämeeni. Olenkin matkani jälkeen kiinnostunut venäläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta ja suunnitellut venäjän opiskelua. Aika näyttää, miten suunnitelmieni käy. Olen kuitenkin varma, että tulen palaamaan Venäjälle jo sinne jääneiden uusien ystävieni vuoksi. 

Ryhmäkuva