Bussilla halki Afrikkaa: vapaaehtoistyötä, kulttuureja ja kasvun hetkiä
Palataan vielä hetkeksi viime syksyyn ja Jutan Tansanian vapaaehtoisprojektin pariin! Osana projektiaan Jutta pääsi osallistumaan myös kansainväliselle Caravan-leirille, jolla vapaaehtoiset kiersivät bussilla halki eri eteläisen Afrikan maiden.
Teksti ja kuvat: Jutta Metsola
Liikkuvuutta ja rajat ylittävää oppimista. Bussilla viiden Afrikan maan halki vapaaehtoistyötä tehden. Sitä on Caravan -projekti, jota pyritään järjestämään ja laajentamaan entisestään joka vuosi. Projektin tarkoitus on edistää alueellista ymmärrystä ja yhteistyötä Afrikan maiden vapaaehtoistyön organisaatioiden välillä. Jokaisessa maassa tehdään kymmenen päivää vapaaehtoistyötä yhteisön hyväksi, koetaan kulttuuria, kieltä ja maan sosiaalisia tapoja. Haastetaan omia ajatusmalleja ja näkökulmia sekä rakennetaan syvempää ymmärrystä afrikkalaisesta vapaaehtoisuudesta ja yhteisöjen kehityksestä. Vapaaehtoistyö ei ole vain “pohjoisesta etelään auttamista”; se on vastavuoroista yhteistyötä, jota tekevät niin paikalliset kuin kauempaa tulleet.
Tämän vuoden Caravan matkasi Keniasta Tansanian kautta Sambiaan, Zimbabween ja Etelä-Afrikkaan. Mukana leirillä oli osallistujia jokaisesta reittimaasta sekä Malawista, Uudesta Seelannista ja Hong Kongista. Itse hyppäsin Caravaniin mukaan Tansaniasta; tarkemmin Marangusta, jossa työskentelimme itselleni tutussa projektissa maailmanperintökohteiden suojelun parissa. Olikin mukava palata jonnekin, jossa paikat ja ihmiset olivat entuudestaan tuttuja. Sai hetken hengähtää kaikesta uudesta. Vapaa-ajalla kävin usein Marangun keskustassa samassa ravintolassa syömässä lautasellisen pilkottuja hedelmiä. Ystävystyin ravintolassa työskentelevän naisen kanssa ja juttelimme usein pitkään omista taustoistamme ja elämästä. Yksi paras asia matkustelussa onkin, että tapaa niin erilaisia ihmisiä ja jotenkin tekee nopeammin syvempiä yhteyksiä ihmisten kanssa. Olen miettinyt johtuuko se siitä, että on jotenkin enemmän auki ja vastaanottavaisempi uudelle.
Ensimmäinen bussimatka Tansaniasta Sambiaan oli varmasti yksi raskaimpia matkoja, mitä olen kokenut. Meillä kesti yhteensä neljä päivää ja kolme yötä saapua Livingstonen kaupunkiin. Kaksi yötä nukuimme bussissa ja yhden majoituksessa. Meillä ei ollut matkassa omaa bussia, vaan käytimme neljää eri julkisen liikenteen bussia, joista erityisesti kaksi viimeistä oli heikosti varusteltuja ilman vessaa, ilmastointia tai muita mukavuuksia. Jo toisen päivän kohdalla jalat olivat istuma-asennosta ja kuumuudesta aivan turvonnet. Mielessä pyöri lähinnä se että, milloinkohan tulee seuraava mahdollisuus käydä vessassa (edes puskassa) tai ostaa itselle ruokaa. Ikkunat olivat ainoa tuuletusmuoto, josta yritti saada parhaansa mukaan happea kuumuudessa. Öisin kylmän saapuessa kaikki sulkivat ikkunat, ja bussissa oli todella huono ilma. Myös Tansanian ja Sambian rajanylitys oli kaikista hektisin ja sekavin. Rajalla oli kova ruuhka ja paljon erilaisia kaupustelijoita. Rajalla vietimme yhden yön majoituksessa; vaikka siellä ei ollut sähköjä, oli pimeää ja näin torakoita lattialla, muistan olleeni silti kiitollinen lämpimästä suihkusta ja siitä, että sai nukkua vaaka-asennossa. Tämä kokemus laittoi siis todella arvostamaan pieniäkin ilon aiheita.
Saapuessamme Sambian leirin majoitukseen, sai vihdoin huokaista, että siitäkin matkasta selvittiin. Majoituimme maatilalla, jossa päivisin teimme puutarhatöitä ympäristön hyväksi. Maatila sijaitsi luonnon keskellä ja näimme leirin aikana mm. kobran, skorpionin ja lukuisia hämähäkkejä. Vaikka luonto olikin osin vaarallista, koitin ajatella, että kaikki luontokappaleet kuuluvat sinne ja niiden kanssa pitää paikalliseen tapaan oppia elämään. Nautin todella leirin luonnonsuojeluun liittyvistä aktiviteeteista ja rauhallisesta ympäristöstä. Haasteina oli todella kuuma ilma, joka nousi usein lähemmäs 40 asteeseen. Kuumuuden vuoksi
heräsimme aamuisin ennen auringonnousua, sillä aamun tunnit olivat paras aika työskentelylle ulkona. Sainkin tällä leirillä ihastella mitä upeimpia auringonnousuja.
Pääsimme Sambiassa myös seuraamaan paikallisen Luvale-heimon siirtymärituaalia. Siinä aikuistumisleirillä olevat pojat palaavat kylään tanssimaan kylän äitien kanssa, koko kylän seuratessa tapahtumaa. Pojat ovat pukeutuneet maskoteiksi, joiden uskotaan olevan pyhiä henkiä. Oli mielenkiintoista kuulla, mitä kaikkea heimon perinteisiin kuuluu. Opimme myös paikallisia tansseja rumpujen säestyksellä, joita usein tanssimme iltaisin maatilalla. Ei voinut kuin hämmästellä, oppia ja ihailla jälleen kerran sitä, miten kulttuuririkas Afrikka on.
Kun Sambiasta oli aika siirtyä kohti Zimbabwea, olin jo aika uupunut kaikesta, mitä leirillä oli tapahtunut. Kaiken upeiden muistojen lisäksi matkan varrella oli myös haasteita. Siirtymiset maasta toiseen olivat stressaavia, sillä usein saimme tietää aikataulun ja kustannukset samana päivänä, kun matkaan oli jo tarkoitus lähteä. Lisäksi leiriporukan sisällä oli ongelmia, jotka loivat itselleni turvattomuuden tunnetta, enkä täysin pystynyt nauttimaan olostani. Tästä syystä päätimme yhdessä toisen leirillä olleen tytön kanssa, että aiomme jättää leirin kesken ja jatkaa matkaa kahdestaan. Olen opetellut vapaaehtoistyön aikana paljon rajan vetoa ja itsestä huolehtimista; tämä oli yksi niistä hetkistä, jolloin piti vetää raja ja laittaa oma hyvinvointi edelle.
Saimme varattua majoituksen Bulawayon kaupungista ja jatkoin Tansanian pääprojektini työtä etänä läppärillä. Materiaaleja leireiltä olikin todella paljon, joten oli kiva istua alas ja editoida kuvia ja videoita host-organisaationi käyttöön. Päätös lähteä leiriltä osoittautui oikeaksi, sillä olo helpottui nopeasti. Yhtenä päivänä kiertelimme Bulawayon keskustassa sijaitsevassa galleriassa. Tapasimme siellä sattumalta paikallisen pojan, joka tekee omaa taidettaan gallerialla. Aloimme jutella ja päädyimme viettämään paljon aikaa hänen kaveriporukkansa kanssa. Jaoimme ajatuksia, opimme toisiltamme ja loimme paljon yhteisiä muistoja.
Viihdyimme Bulawayossa vähän suunniteltua pidempään, koska nautimme siellä olostamme. Lopulta kuitenkin oli aika siirtyä päättämään Caravan Etelä-Afrikkaan Johannesburgiin. Meidän Caravan ei mennyt ihan alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta harvoin elämä meneekään niin. On tärkeää seurata sydäntä ja tunnistaa kohdat, mitkä eivät ole itselle hyväksi.
Toivon, ettei tarinani aiheuta epäröintiä siihen, kannattaako vapaaehtoistyöhön tai Caravaniin osallistua. Sillä vaikka koin nämä kaikki matkan käänteet, en silti kadu. Haasteet ja vaikeat ajat olivat opettavaisia ja minulla oli mielestäni silti aina onni mukanani. Vierelläni oli aina myös ystävällisiä ja avuliaita ihmisiä, eikä minun tarvinnut olla yksin. Maailma tuntuu entistä avarammalta paikalta, jossa voimme luoda yhteyksiä ja tehdä hyvää.
