Tule mukaan KVT:n lukupiiriin

Haluamme lisätä yhteisöllisyyttä ja hyviä keskusteluita asioista, jotka pohdituttavat meitä. Nyt toivotamme kaikki ikään katsomatta mukaan KVT:n rentoon lukupiiriin, joka kokoontuu Zoomissa säännöllisen epäsäännöllisesti, noin kuukauden tai kahden välein. Ei sitoutumista! Voit tulla mukaan vaikka yhdelle kerralle, tai jatkaa mukana pidempään.

Ensimmäinen lukupiiritapaaminen on ma 24.5. klo 18 Zoomissa. Kirjaksi on valittu Mari Mannisen Hyvät aikeet: Miksi autamme ja mitä siitä seuraa?, sillä kirjan teemat liippaavat läheltä vapaaehtoistyötä, rauhan aatetta sekä yhdessä tekemistä. Kirja on jaettu eri teemaisiin lukuihin, eli voit hyvin lukea vain sinua kiinnostavat osat.
Ilmoittaudu mukaan zoomiin täällä.

Nähdään lukupiirissä!

Infotilaisuus vapaaehtoistyöstä turvapaikanhakijoiden ja maahanmuuttajien parissa työskenteleville 11.5.

Työskenteletkö turvapaikanhakijoiden tai maahanmuuttajien parissa? Tule kuulemaan, minkälaisia mahdollisuuksia KVT:n kansainväliset vapaaehtoistyöleirit voivat tarjota. Järjestämme infotilaisuuden verkossa tiistaina 11.5. klo 14-15. Varsinainen toiminnan esittely kestää noin 30 minuuttia, minkä jälkeen on varattu aikaa kysymyksille ja keskustelulle.

Leiritoiminnan tarkoitus on luoda vapaaehtoistyön kautta mahdollisuuksia erityisesti heille, joilla ei muuten olisi mahdollisuutta tutustua eri paikkakuntiin ja suomalaiseen kulttuuriin. Tarjoamalla paikkoja Suomen vapaaehtoistyöleireiltä haluamme tukea kotoutumista sekä tuoda erilaisia osallistujia mukaan vapaaehtoistyöhön.

Lue lisää turvapaikanhakijoille ja maahanmuuttajille suunnatusta toiminnastamme.

Tapahtuma järjestetään Zoom-alustalla. Ilmoittaudu etukäteen täällä.
Saat paluupostissa varsinaisen osallistumislinkin.

Lämpimästi tervetuloa!

Leirielämää Vorobyevkassa Venäjällä

Aloitin toimintani KVT:ssä nuorena opiskelijana. Vuosien ajan osallistuin säännöllisen epäsäännöllisesti Turun paikallisryhmän toimintaan, mutten koskaan osallistunut työleireille tai ollut muutenkaan ulkomailla KVT:n kautta. Ajatus leirille osallistumisesta jäi kuitenkin kytemään, ja viime kesänä aika oli viimein kypsä sen toteuttamiseen. 

Teksti: M. Tolvanen. Kuvat: S. Egorov.

Ennen leirille lähtöä minun oli luonnollisesti löydettävä sopiva projekti. Etsin erityisesti leirejä, joilla voisin toimia taiteen, kulttuurin tai kansanperinteen parissa. Aluksi suuntasin katseeni Etelä-Eurooppaan; Espanjasta, Italiasta ja Kreikasta ei kuitenkaan tuntunut löytyvän sopivia leirejä, joten laajensin hakualuettani. Yllätyksekseni mielenkiintoisimmat leirit löytyivät Venäjältä. Innostuin erityisesti leiristä, jolla vapaaehtoiset avustaisivat kansanperinnefestivaalin järjestämisessä pienessä Vorobyevkan kylässä Etelä-Venäjällä. En googlaamisesta huolimatta löytänyt kylää Venäjän kartalta, mutta tämä ei haitannut, sillä tapaisin KVT:n paikallisen yhteistyöjärjestön vapaaehtoiskoordinaattorin Voronežin kaupungissa, josta suuntaisimme yhdessä Vorobyevkaan. 

Leiriläisiä Venäjällä

Kun hain leirille, sen kuvauksessa luki, että kyseessä olisi kansainvälinen vapaaehtoisleiri, jonka kielet olisivat englanti ja venäjä. Leirin lähestyessä sain kuitenkin tiedon, että kaikkien muiden ulkomaisten vapaaehtoisten osallistuminen oli eri syistä peruuntunut. Pohdin hetken aikaa, lähtisinkö minulle vaihtoehdoksi tarjotulle toiselle leirille, mutta alun perin valitsemani leiri vaikutti sen verran kiinnostavalta, että päätin pitäytyä valinnassani.

Heinäkuun puolivälissä lähdin matkaan. Muutaman Moskovassa vietetyn päivän jälkeen matkasin junalla 500 kilometriä etelään Voronežiin. Siellä tapasin vapaaehtoiskoordinaattori Milanan ja leirin muut osanottajat. Pakkauduimme paikallisliikenteen minibusseihin ja aloitimme pitkän ja hikisen matkan kohti määränpäätämme.

Heinäntekoa

Päivä oli jo hämärtynyt myöhäisillaksi, kun saavuimme perille. Emme kuitenkaan menneet suoraan nukkumaan: meitä olivat vastassa festivaalin puuhamies Vasily ja naapurikylän paikallispoliitikko, jotka ohjasivat meidät pimeässä niityn poikki jälkimmäisen miehen omistamalle kalastusmajalle, jonne oli katettu rapuillallinen. Miehet patistivat meitä syömään, pitivät puheita – joista en venäjää osaamattomana ymmärtänyt mitään – ja kohottelivat maljoja. Jokaisen puheen jälkeen otettiin vodkaryyppy. Yöllä kävelimme uuteen majapaikkaamme ehkä hiukkasen horjuen. Seikkailu oli alkanut. 

Seuraavina päivinä jouduimme heti tositoimiin. Minä, Milana ja muutama muu saimme ensimmäiseksi tehtäväksemme festivaalialueen haravoinnin. Osa vapaaehtoisista levitti hiekkaa festivaalialueen rantaan, ja yksi leiriläinen oli keittiövuorossa. Työpäivät olivat pitkiä: aloitimme työt yhdeksän-kymmenen maissa aamiaisen jälkeen, söimme lounasta kahdelta ja lopetimme työt seitsemältä illalla. Olinkin ensimmäisten, fyysisesti raskaiden haravointipäivien jälkeen hieman huolissani siitä, kuinka väsynyt olisin leirin päätteeksi. 

Penkkejä

Ihmisiä haravoimassa

Perinnefestareiden järjestämispaikka oli Lomy Park, joka koostui “vanhan ajan maatilasta” härkineen, lehmineen, vuohineen ja hanhineen, suuresta päärakennuksesta ja pienen järven ympärille rakennetuista festivaalialueesta, rakennuksista ja installaatioista. Vieressä olevaan metsään oli myös rakennettu viehättävä polku riippusiltoineen, puuveistoksineen ja mehiläistarhoineen. Majoituimme päärakennuksen hostellissa; huoneinamme olivat vanhat junan makuuvaunut, jotka muodostivat osan päärakennuksesta. Meitä majoittui 2-3 joka hytissä. Hostellisiivessä asui vapaaehtoisten lisäksi festareiden ajaksi palkattuja paikallisia kausityöntekijöitä, joten tunnelma oli tiivis. Tämä ei haitannut muuten kuin öisin, kun vapaaehtoiset ja muu työporukka palasivat hytteihinsä erilaisista illanistujaisista – vaunujen äänieristys oli nimittäin puutteellinen, ellei olematon. Nukkumista vaikeutti myös se, että junapedeissä oli vain nimelliset pehmusteet. Oman mausteensa hostellielämään toivat lukuisat kovakuoriaiset, joita seikkaili lattioilla ja päätyi välillä peteihinkin. Pienistä puutteista huolimatta junahostelli oli kodikas majapaikka, josta lähteminen tuntui kahden viikon mentyä vähän haikealtakin. 

Ihmisiä junanvaunussa

Leirin edetessä työtehtäväni monipuolistuivat ja kevenivät. Haravoinnin jälkeen pääsin maalaamaan festarilavana toimivan laiturin kaiteita ja siistimään nuotiopaikkaa. Yhtenä päivänä olin silitysvuorossa, ja vähän ennen festivaalin alkua pääsin valmistelemaan esiintyjien makuuhyttejä (he nukkuivat myös junahostellissa, mutta eri “vaunussa” kuin me työntekijät). Suurimman osan ajasta rakensimme olkikattoja Voronežissa syyskesällä pidetyille perinnepäiville. Se oli rentoa, mutta yksitoikkoista hommaa: istuimme heinä- ja olkikasoissa auringossa ja järjestimme kattomateriaalia samansuuntaisiin nippuihin. Olin myös pari kertaa keittiövuorossa, mutta keittiötyö osoittautui hieman hankalaksi, sillä minulla ei ollut yhteistä kieltä keittiöhenkilökunnan kanssa. Lisäksi leiritoverini eivät aina ymmärtäneet ruuanlaiton kulttuurisidonnaisuutta – esimerkiksi se, mitä “salaatti” tarkoittaa tai minkä kokoisia ovat pienet tomaatinpalat, nimittäin vaihtelee kulttuureittain.

Ihmisiä saunan edessäTapasin kaikki viisi muuta leiriläistä Voronežiin saavuttuani. Pieni jännitys siitä, millaisia ihmisiä muut leirille osallistujat olisivat, hävisi nopeasti, sillä porukka osoittautui ystävälliseksi ja huomaavaiseksi. Kaikki eivät tosin osanneet englantia juuri ollenkaan, ja englantia puhuvienkin kielitaidon taso oli varsin vaihteleva. Rupattelu muiden leiriläisten kanssa ei aina käynytkään aivan helposti, vaan sanomisiaan joutui selventämään ja avaamaan jatkuvasti. Vielä vaikeampaa oli kommunikoida Lomy Parkin työntekijöiden ja festivaalin järjestäjien kanssa, sillä he puhuivat käytännössä vain venäjää. Paikalliset olivat kuitenkin hämmentävänkin vieraanvaraisia ja kiinnostuneita suomalaisvieraasta. Jos satuin päärakennuksen patiolle oikeaan aikaan illasta, minut istutettiin aina pöytään vodkasnapsin ääreen muiden kanssa. Ihmiset myös yrittivät keskustella kanssani venäjäksi – myöhemmin kävi ilmi, että useampi henkilö oli kertonut Milanalle minun osaavan venäjää, joten ilmeisesti näytin ymmärtävän, mitä minulle puhuttiin. 

Meistä leiriläisistä ja muutamasta festivaalityöntekijästä muodostui nopeasti tiivis porukka, joka työskenteli ja vietti lähes kaiken vapaa-aikansa yhdessä. Tähän vaikutti varmasti sekin, että Lomy Park oli kaukana kaikesta – lähimpään kyläkauppaankin oli kilometrien matka. Toisaalta ulkopuolisten aktiviteettien puute loi leirille yhteisöllisen tunnelman. Päivät olivat helteisiä, joten lounastauolla menimme usein uimaan järvelle; iltaisin taas istuskelimme hostellilla, järven rantaan ankkuroidulla kelluvalla lauttamökillä tai Lomy Parkissa aiemmin asuneen taiteilijan rakentamassa “maanalaisessa talossa” (joka tosiaan oli puolittain maan alla). Vaikka saatoin harvoin osallistua keskusteluun, minut otettiin aina mukaan yhteisiin puuhiin ja illanviettoihin suorastaan koskettavalla tavalla. Leirin päättyessä mietinkin, etten ollut koskaan kokenut vastaavaa ryhmähenkeä ja solidaarisuutta. 

Ihmisiä laiturilla

Ulkoisten aktiviteettien puuttuessa me leiriläiset järjestimme itse itsellemme tekemistä. Yleensä pelasimme tai juttelimme makuuhyteissämme; kerran hiivimme yöksi keskuksen pihapiirissä olleeseen vanhaan auringonkukkaöljytehtaaseen, ja toisen kerran olimme porukalla yökylässä Lomyssä työskentelevän nuoren puusepän kotona, vanhassa talossa, jota hän oli remontoinut. Toisinaan lähdimme soutelemaan järvelle kiikkerällä pienellä ruuhella, ja joskus poimimme hedelmiä festivaalialueen rajalla kasvavista villeistä aprikoosipuista. Yksi niistä asioista, jotka yllättivät minut Lomyssä, oli se, miten pienet asiat voivat tuottaa suuria elämyksiä. Minusta oli hauskaa ja jännittävää matkustaa kuorma-auton lavalla, pomppia lavalla heinäkasassa, ylittää huojuva riippusilta tai kivuta heinävarastoon loikoilemaan. En voinut olla vertaamatta venäläistä rämäpäistä hauskanpitoa suomalaiseen elämänmenoon, joka yleensä on turvallista ja ennalta-arvattavaa.

Vaikka leirillämme oli lämmin ja yhteisöllinen tunnelma, en voinut välttyä erillisyyden ja ulkopuolisuuden tunteilta. Leirin lähestyessä loppuaan oma mykkyyteni ja se, kuinka vähän ymmärsin ympärilläni käydyistä keskusteluista, alkoi tuntua aina vain oudommalta ja rajoittavammalta. Kielitaidon puutteeni hankaloitti myös kulttuurin ymmärtämistä. Paitsi leiriporukan keskusteluista, olin syrjässä myös keskuksen työntekijöiden jutuista. Tästä syystä se, miksi ihmiset toimivat niin kuin toimivat, jäi minulle usein hämärän peittoon. Yhteisen kielen puuttuessa en voinut myöskään kysyä keneltäkään mieltäni askarruttavista kulttuurikysymyksistä. 

Ihmisiä pellolla

Ihmisiä pellolla

Vaikka en täysin hahmottanutkaan venäläisen kulttuurin erityispiirteitä, huomasin, että eroja oli paljon. En juuri aiemmin ollut ollut tekemisissä venäläisen kulttuurin kanssa ja hämmästyin siitä, kuinka paljon se poikkesi suomalaisesta. Ihmiset vaikuttivat juroilta, mutta saattoivat hetken päästä yltyä vilkkaiksi. Yhdessäolo oli porukkaan tutustuttuani huomattavasti välittömämpää kuin Suomessa, eivätkä ihmiset vaikuttaneet tarvitsevan ympärilleen samanlaista omaa tilaa. Olin liikuttunut leirikavereideni yhteisöllisyydestä ja kaiken jakamisesta, joka todella poikkesi suomalaisesta individualistisesta tyylistä. 

Jotkut suurimmista kulttuurieroista, jotka havaitsin, liittyivät sukupuolirooleihin. Miespuoliset leirikaverini kohtelivat minua aivan toisenlaisella huomaavaisuudella kuin suomalaismiehet – sain apua aina tarvitessani ja myös silloin, kun en sitä tarvinnut, eikä minun tarvinnut kantaa itse edes puolen litran vesipulloa. Monet paikalliset miehet olivat myös aika machoja – ensimmäisinä päivinä minua hämmensi ja huvittikin paidattomien, päivettyneiden, lihaksikkaiden miesten määrä joka puolella. 

Festarit

Puolentoista viikon valmistelujen jälkeen koitti viimein itse festivaalin aika. Me vapaaehtoiset saimme festaripäivän vapaaksi, mutta menin leirinvetäjämme (jonka kanssa minusta oli tullut hyvä kaveri) avuksi tekemään järjestelyjä ohjelmaa varten. Yhden osan festivaalista muodosti moniosainen “kuvaelma”, johon sisältyi muun muassa miehen ja hevosen uinti järven poikki festarialueen rantaan, perinteisiin asuihin pukeutuneen ihmisjoukon kierros festarialueen ympäri härkien kanssa ja nuoren miehen ja naisen romanttinen soutelu järvellä. Lisäksi aiemmin mainittu kelluva lauttamökki tuotiin festarialueen rantaan ja sen ikkunasta vapautettiin järvelle hanhia ja ankkoja tietyssä vaiheessa iltaa. 

Naisia kansallispuvuissa

Ihmisiä perinneasuissa

Minä ja Seva hoidimme viimeksi mainittua tehtävää. Kuljetimme räpiköivät linnut verkkopusseissa lauttamökille, jossa niille oli tehty tuoleista oma karsina. Sitten seilasimme mökkilautalla festivaalialueen lähelle saunarantaan. Ja sitten odotimme. Ja odotimme. Festivaalialue oli minusta äärimmäisen kiehtova myyntikojuineen, kansallispukuisine ihmisineen ja kansanmusiikkiyhtyeineen, mutta en juuri ehtinyt tutkia sitä, sillä meidän piti odottaa saunarannassa hetkeä, jolloin lähtisimme toteuttamaan tehtäväämme. Tunnin-parin odotuksen jälkeen purjehdimme kelluvan lavan taakse. Sitten odotimme taas. Kun linnut oli määrä vapauttaa, minä sain kuvaajan toimen, mikä osoittautuikin ainoaksi minulle sopivaksi tehtäväksi – en nimittäin mitenkään olisi uskaltanut koskea isoihin, vastusteleviin lintuihin. Emme kuitenkaan edelleenkään päässeet vapaiksi; koska mökkimme oli lavan takana, koko yleisö olisi nähnyt poistumisemme, jos olisimme lähteneet lautalta. 

Ohjelma päättyi viimein kymmeneltä illalla, ja puikahdimme ulos mökistä. Oli kuitenkin jo liian myöhäistä tutustua festareihin: myyjät ja esiintyjät olivat pakkaamassa tavaroitaan. Vasta tässä vaiheessa minulle selvisi, että Lomy Parkin festivaali olikin vain yksipäiväinen ja toinen konserttipäivä olisi Vorobyevkan keskustassa. Pääsin onneksi seuraavana päivänä Vorobyevkaan, joten näin lopulta konsertitkin muutenkin kuin mökin pienestä ikkunasta kurkkien. 

Viimeiset leiripäivät siivosimme festarialuetta, rakensimme olkikattoja ja otimme rennosti. Olimme jo melko uupuneita – meillä ei ollut ollut yhtään kokonaista vapaapäivää leirin aikana – joten työmoraalimme ei ollut paras mahdollinen. Viimeisinä leiripäivinä sain myös vihdoin tietää, missä olimme. Kaverini näytti minulle Vorobyevkan sijainnin kartalla, ja osoittautui, että se sijaitsi Etelä-Venäjällä lähellä Ukrainan rajaa.

Vanhat kyläkeinut

Lopulta koitti lähdön aika. Oli vaikea jättää kaunis leiripaikkamme mielikuvituksellisine rakennuksineen ja omaperäisine ihmisineen, mutta vaihtoehtoa ei ollut. Me leiriläiset pakkauduimme taas kuumaan minibussiin ja matkasimme Voronežiin, jossa vietimme vielä päivän yhdessä Milanan seurassa. Seuraavana päivänä jätin jäähyväiset leirikavereillenikin ja aloitin paluumatkan kotiin. 

Vaikka en viettänyt Venäjällä pitkää aikaa, minun oli kotona kauan vaikea sopeutua Suomeen paluuseen. En ymmärtänyt tai hyväksynyt läheskään kaikkea leirillä näkemääni, mutta Venäjä ja venäläiset jäivät pysyvästi sydämeeni. Olenkin matkani jälkeen kiinnostunut venäläisestä kulttuurista ja kirjallisuudesta ja suunnitellut venäjän opiskelua. Aika näyttää, miten suunnitelmieni käy. Olen kuitenkin varma, että tulen palaamaan Venäjälle jo sinne jääneiden uusien ystävieni vuoksi. 

Ryhmäkuva

Vapaaehtoistyötä valtiossa jota ei ole

Vapaaehtoisemme osallistui KVT:n kautta vapaaehtoistyöleirille Nabluksen kaupungissa Palestiinassa. Yhteistyössä paikallisen yliopiston kanssa toteutetulla leirillä pyrittiin tukemaan paikallisten opiskelijoiden valmiuksia tuoda äänensä kansainväliseen keskusteluun Palestiinan tilanteesta. Leirikokemus Länsirannalla antoi näkymän todellisuuteen, jota ei euroamerikkalaisen massamedian kautta tavoita.

Lue lisää

Kokemuksia etelän leiriltä: vapaaehtoistyötä lasten parissa kenialaisella maaseudulla

Vietin viime kesänä 20 päivää pienessä Kiburangan maalaiskylässä Kenian lounaisosassa. Olin jo muutaman vuoden ajan kehitellyt ajatusta ja innostusta vapaaehtoistyöstä ulkomailla, ja löydettyäni KVT:n ja kyseisen leirin päätin vihdoin tarttua tilaisuuteen. Psykologian opiskelijana vapaaehtoistyökokemusta pidetään suuressa arvossa, ja tahdoin saada lisää kokemusta lasten kanssa työskentelemisestä. Valitsin siis leirin, jossa pääsin kehittämään vapaa-ajantoimintaa kylän lapsille samalla uuden maan tapakulttuuriin tutustuen.

Teksti ja kuvat: I. Korhonen

                                                Kiburangan poikia iloisina iltapäivän leikeissään.

Ennen leirin alkua vietin muutaman päivän Kenian pääkaupungissa Nairobissa leirinvetäjien kanssa ja sain nähdä tuon vilkkaan metropolin elämää. Neljäntoista vapaaehtoistyöntekijän saavuttua Nairobiin matkustimme minibussilla 500 kilometriä Lounais-Keniaan Kiburanga-kylään, jota kutsuimme kodiksi seuraavat kolme viikkoa. Majoituimme paikallisen leirinvetäjän lämpimän vieraanvaraisen perheen luona. Samassa kodissa asui tuolloin ihmisiä seitsemästä eri maasta, joten tunnelma oli erittäin kansainvälinen.

Saimme lämpimän vastaanoton kylän naisilta ja lapsilta paikallisen musiikin ja tanssin muodossa. Ensimmäisen viikonlopun aikana tutustuimme toisiimme ja leirin rakenteeseen, ja maanantaina aloitimme työt. Järjestimme vapaa-ajan toimintaa kylän lapsille ja autoimme koulun rakennustöissä sekä piha-alueen siistimisessä. Ohjasimme lapsille leikkejä, liikuntaa ja askartelua ja autoimme koulupihan aitaamisprojektissa sekä luokkahuoneen kunnostuksessa. Päivittäin osallistuimme myös ruoanlaittoon, kodin siivoamiseen ja veden hakuun.

Muutamina iltoina vierailimme paikallisten perheiden luona ja jaoimme kokemuksia elämistämme ja kulttuureistamme puolin ja toisin. Näillä vierailuilla saimme kuulla paikallisista perinteistä sekä perheiden arjesta. Omalla vapaa-ajallamme pääsimme näkemään villieläimiä ja yöpymään teltoissa savannilla Maasai Mara –safarilla sekä tutustumaan paikalliseen perheeseen ja kuvankauniisiin maisemiin Muhuru Bay –kylässä Viktoria-järven rannalla. Leiri huipentui kesäfestivaaliin, jossa lapset esittivät kanssamme harjoitellun Leijonakuningas-musiikkiteatteriesityksen kasvomaalien ja saippuakuplien kera. Ilta päättyi lauluun ja nauruun upean auringonlaskun myötä.

Muhuru Bayn uudet ystäväni.
 Heräsimme upeaan auringonnousuun Viktoria-järvellä.
Seeprat valmiina Leijonakuningas-musikaaliin.
                                                                        Teatteriryhmien ohjaajia.

Kiburanga on kaunis, vehreä ja rauhallinen maalaiskylä, jonka ihmiset ovat vastaanottavaisia ja lämpimiä. Päivittäin meitä tervehdettiin ”Jambo!” –huudahduksin kävellessämme kahvi-, banaani- ja eukalyptusplantaasien ohi koululle.

Leirillä vallitsi kansainvälinen ilmapiiri, mikä mahdollisti moniin kulttuureihin tutustumisen.

Näimme paikallista elämää torilla ja vieraillessamme naapurien luona. Iltaisin keräännyimme leirinuotion ympärille tuhansien tähtien loistaessa ja jaoimme ajatuksiamme kuluneesta päivästä, lauloimme yhteishenkeä nostattavia lauluja ja keskustelimme kulttuuriemme välisistä eroista. Leiri kasvatti molemminpuolista ymmärrystä ja suvaitsevaisuutta.

“Banana jungle” leirillä tuli tavaksi kutsua banaaniplantaasia banaaniviidakoksi.
Eräänä iltapäivänä kiipesimme jyrkälle Simba Rock -kalliolle ihailemaan Kiburangan upeita maisemia sekä nauttimaan auringonlaskusta.

Leirikokemus oli opettavainen ja rikastuttava. Oli hienoa saada olla osana Kiburangan arkea, tutustua pole pole (hitaasti, mutta varmasti) –elämäntapaan ja nähdä lasten pohjaton elämänilo. Palasin leiriltä montaa uutta kokemusta ja muistoa rikkaampana!

Työpäivän jälkeen pelasimme usein korttipelejä yhdessä.
Kiitos tälle porukalle yhteisistä viikoista ja mahtavasta leiristä!

Los Otros -seminaari – keskustelua toiseuden ja toiseuttamisen käsitteistä vapaaehtoistyössä

Miksi olemme taloudellisesti etuoikeutettuja? Tarvitaanko minua tekemään vapaaehtoistyötä globaalissa etelässä? Millaisia ennakkoluuloja minulla itselläni on? Millaisten linssien läpi katson maailmaa ja miksi? Tällaisia teemoja mietittiin Madridissa SCI:n järjestämässä Los Otros– seminaarissa. KVT:sta mukana olivat Saara Kytömäki ja Otto Härö.

Teksti ja kuvat: Saara Kytömäki

Osallistuimme marraskuun ensimmäisellä viikolla SCI:n Madridissa järjestämään Los Otros –seminaariin aiheesta How to prepare young people to deal with their own streotypes eli kuinka valmistaa nuoria kohtaamaan heidän omia stereotypioitaan.

Seminaarin nimi Los Otros on espanjaa ja tarkoittaa suomeksi toisia. Tämä viittaa yhteen seminaarin keskeisistä teemoista ja käsitteistä, toiseuteen ja toiseuttamiseen – eli siihen, kuinka vieraan ihmisen  tai ihmisryhmän kohdatessamme tarkastelemme ja kategorisoimme heitä omien stereotypioidemme, ennakkomerkitystemme ja -luulojemme varassa näin ollen antamatta heidän itse määritellä itseään.

Toiseuttaminen voi olla tietoista tai tiedostamatonta. Kategorisoiminen on vallankäyttöä, ja sen avulla selittäminen ja ennustaminen tuottaa eriarvoisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta.

Los Otros -seminaari oli suoraan jatkoa vuonna 2015 Wienissä järjestetylle seminaarille Picturing the Global South: The Power Behind Good Intentions, jossa keskusteltiin valtasuhteista, jotka nousevat esiin, kun Euroopasta lähtee vapaaehtoisia globaaliin etelään¹. Wienin seminaarin keskusteluissa löytyi paljon paradokseja, kriittisiä huomioita ja metodeja, joita voidaan hyödyntää maailmalle lähtevien vapaaehtoisten valinnassa ja valmennuksissa.

Los Otros -seminaarissa jatkettiin valtakriittistä keskustelua pyrkimyksenä kyseenalaistaa järjestön sisällä jyllääviä stereotypioita ja pohtimalla, miten parantaa vapaaehtoisten valmennuksia suhteessa heidän omiin stereotypioihinsa. Tämä tapahtui kolmella eri tavalla ja tasolla.

  1. Yleisesti: kyseenalaistamalla ja purkamalla käsitteet ´toiseus´ ja ´toiseuttaminen´ sekä tutkimalla, mitä stereotypioita löytyy sekä KVT:n kattojärjestön SCI:n sisältä että jokaisen osallistujan omista elämän piireistä.
  2. Luomalla ja jakamalla käytännön metodeja sekä valmennuksiin että arviointeihin.
  3. Paikallisesti: tutkimalla, mitä stereotypioita Madridista löytyy. Näiden työstämisen pohjalta järjestettiin katutempaus aiheesta ja työpaja paikallisaktiiveille.

Jokainen osallistuja oli perehtynyt Wienin seminaarin pohjalta luotuun työkalupakkiin, johon koko seminaari pitkälti perustui. Työkalupakin työstämistä jatkettiin tässä seminaarissa. Viikon mittaan tarkastelimme keskeisiä käsitteitä, kuten stereotypioita, toiseutta, rasismia, asenteellisuutta ja ennakkoluuloja sekä teoreettisella että käytännön tasolla ja kävimme läpi metodeja, joilla näitä teemoja voi käsitellä vapaaehtoisten valmennuksissa.

Teemojen käsittelyssä toimi hyvin näkymätön teatteri (Invisible Theater), jonka tarkoituksena on tuoda näkyväksi arkielämän sorto. Paljon tehtiin myös energisoivia leikkejä ja harjoituksia.

Kokonaisvaltainen käsittelytapa toimii näin suureen ja raskaaseen aiheeseen hyvin, sillä jokainen meistä oppii eri tavoilla ja (keho)kokemuksellisuus syventää oppimiskokemusta. Erityisesti kun puhutaan sellaisista piilossa olevista mutta jokaisessa vaikuttavista ilmiöistä kuin asenteet, on hyvä kirjaimellisesti ”ravistella” asioita liikkeelle.

Tällaiset oppimiskokemukset edellyttävät kuitenkin täyttä luottamuksen ilmapiiriä ja ryhmäytymistä, jotta ihmiset uskaltavat aidosti antautua ja avautua yhteiselle pohdinnalle. Tässä seminaarin vetäjät onnistuivat upeasti, sillä ryhmäytymiseen käytettiin riittävästi aikaa ja tilaa. Koko viikon vallitsi todellinen luottamuksen ja välittämisen henki, huumoria unohtamatta.

Hienointa seminaarissa olikin ryhmän edustama moniäänisyys, kohtaamiset ja yhteiset oivallukset niin koko porukalla kuin pienemmissäkin ryhmissä.

Seminaari syvensi Wienin seminaarin teemoja – keskustelua jatkettiin ja esitettiin jatkokysymyksiä. Yksi tärkeimmistä on luonnollisesti: miten tästä eteenpäin?

Yksi asia on selvä – maailma ei koskaan tule olemaan valmis, eikä myöskään kukaan tule koskaan olemaan vapaa stereotypioistaan. Eikä tarvitsekaan olla, sillä kyse on lähinnä havahtumisesta ja oppijan asenteen omaksumisesta.

Tärkeintä onkin tulla itse tietoiseksi ja saattaa lähtevät vapaaehtoiset tietoisiksi (awareness-raising actions) omista asenteistaan ja stereotypioistaan ja tiedostamisen kautta pyrkiä vapautumaan omista haitallisista ajatuskehistään. Tärkeää on myös olla lamaantumatta ja olla riistämättä vapaaehtoistyöstä sitä iloa, mikä siihen luontaisesti ja vilpittömästi kuuluu. Huumori onkin yksi ydintyökaluista, jolla pärjää pitkälle.

Nämä kaikki yhdistettynä voisikin nimetä oppijan asenteeksi, jossa yhdistyvät kriittinen ja utelias mieli sekä positiivinen asenne, joka hyväksyy sen, ettei tule koskaan valmiiksi mutta kurottelee aina kohti uusia oppimisen oivalluksia kohtaamisten ja jatkuvan reflektion kautta.

¹ Lue: Afrikkaan, Latinalaiseen Amerikkaan, kaakkois-Aasiaan ja lähi-Itään