Kun koti tuntui hetken vieraalta – vapaaehtoistyön herättämiä oivalluksia
Miltä tuntuu palata kotiin toiselta puolelta maailmaa pitkän vapaaehtoisjakson jälkeen? Ajatuksia paluumatkalta Tansaniasta ja pohdintoja vapaaehtoistyöstä ja kotiin paluusta.
Teksti ja kuvat: Jutta Metsola
Minun on ollut vaikea kirjoittaa tätä koontipostausta vapaaehtoistöistäni. Reilu kuukausi sitten saavuin Suomeen ja voin kertoa, että tämä kotiinpaluu on myös ollut shokki. Se riipaisi samalla tavalla kuin heinäkuussa, kun olin yhtäkkiä vieraassa ympäristössä: uuden host-perheen illallispöydässä, syömässä uutta ruokaa, ympärillä puhuttiin uutta kieltä ja sisiliskot vipelsivät seinällä. Mikään ei täysin osannut valmistaa siihen kokemukseen. Siellä oltiin ja yritettiin ottaa vastaan se, mikä tulee. Uskoa siihen, että hyvä tästä tulee. Samalla tavalla kotiinpaluu yllätti.
Olen takaisin kotona, kotimaassa, joka minulle niin tuttu, mutta tuntuukin nyt vähän vieraalta. Tunnetta kuvaa tietynlainen unenomaisuus. Nukuinko juuri puoli vuotta? Vietinkö sen toisessa todellisuudessa? Oliko se kaikki edes totta?
Oli ristiriitaista, sillä samaan aikaan läheisten näkeminen herätti suurta onnellisuuden tunnetta, mutta myös surua. Kukaan ei voinut täysin ymmärtää, mitä minä matkallani koin ja kävin läpi. Se oli vaikeaa. Minut valtasi tunne, että minun täytyy lähteä heti takaisin. Vain takaisin menemällä saisin palattua saatuihin muistoihin täysin, eikä minun tarvitsisi kohdata niitä tuntemuksia, joita tämä paluu takaisin herättää. Ikävöin Afrikkaa, ikävöin sen kulttuuria, tapoja (jopa niitä, jotka alussa tuntuivat niin haastavilta), elämäntyyliä, muistoja, vapaaehtoistyöleirejä ja kaikkia matkan varrella saatuja ystäviä. Ikävöin sitä tunnetta, että joka viikko tapahtui jotain uutta ja jännittävää. Uusia maisemia, uusia ihmisiä, uusia maita ja uusia oppeja elämästä.
Totuus kuitenkin on, ettei takaisin palaamisesta olisi apua, sillä en voi palata ajassa taaksepäin. Jos lähtisin uudestaan, se olisi uusi matka uusine kokemuksineen, ei paluu vanhaan. Kotiinpaluuseen liittyvät tuntemukset oli vain kohdattava ja ne rauhoittuvat ajan kanssa.
Viisi kuukautta vapaaehtoistöissä, kaksi projektia, neljä vapaaehtoistyöleiriä, viisi maata, lukemattomia eri paikkoja ja ihmisiä. Ei ihme, että kaiken sisäistämisessä menee aikaa, eikä niitä tahdo osata pukea sanoiksi.
Paluulennolla Suomeen kirjoitin vihkooni ajatuksia, joita en halunnut unohtaa. Ne menee näin:
“Muista, miten kerta toisensa jälkeen löysit oman voimasi, miten hyväksyit erilaisia tunteita ja antauduit elämän virran kannateltavaksi. Sinun olemuksesi veti puoleensa juuri oikeanlaisia ihmisiä, ja rajojen veto auttoi väistämään vaaralliset tilanteet. Muista jatkossakin elää hetkessä, sillä todennäköisesti sun pahimmat pään sisällä olevat skenaariot eivät tule tapahtumaan. Ravinto, lepo, liike (erityisesti jooga), lukeminen ja kirjoittaminen olivat asioita, joihin palasin kerta toisensa jälkeen – ne auttoivat jaksamaan myös haastavissa oloissa. Sä selvisit jutuista, jotka jännittivät tai tuntuivat lähes mahdottomilta, ja sait osaksesi paljon hyvyyttä ja apua. Sä sopeudut ja palaudut voimakkaasti, mutta nopeasti. Elämä on seikkailu. Kukaan ei vie pois sun muistoja. Elämä virtaa kyllä oikeaan suuntaan, vaikka se ei aina tunnu siltä. Jaa tarinaasi. Tee, mikä tuntuu hyvältä, älä mieti liikaa muiden mielipiteitä.”
Vapaaehtoistyö opetti kielitaitoa, selviytymiskeinoja, rajojen vetämistä ja kulttuurista ymmärrystä. Vapaaehtoistyö muistutti elämän rajallisuudesta, raadollisuudestakin, mutta myös sen kauneudesta ja siitä, mikä oikeasti merkitsee. Opin, etten voi pelastaa maailmaa, mutta jokaisella teollani on merkitystä. Haastavinta matkalla minun mielestä oli koti-ikävä, paikoittain haastava ympäristö, tietyt kulttuurierot ja arvoristiriitojen kohtaaminen. Parasta oli työn merkityksellisyys, yhteisöllinen kulttuuri ja kulttuureista oppiminen ylipäätään, uudet ystävät, rauhallinen elämäntyyli ja lukemattomat upeat kokemukset.
“Next time you feel nervous about stepping outside your comfort zone, remind yourself: I feel fear because it’s new, not because I can’t do it. Keep going.”
Tämä lausahdus tuli minua vastaan matkani ensimmäisten viikkojen aikana. Se kolahti, antoi ymmärrystä omille tunteilleni ja voimaa jatkaa eteenpäin. Jälkikäteen on uskomatonta ajatella, millaisen kasvun koin itsessäni tämän matkan aikana. Ensimmäisessä postauksessa kerroin, että itkin paljon ensimmäisten viikkojen aikana. Sopeutuminen tuntui kuormittavalta, ja välillä mieleen nousi ajatuksia ja pelkoja – mitä jos minusta ei olekaan tähän. Noista lähtökuopista matkasin läpi hyvien ja huonojen hetkien, ja lopuksi itkinkin sitä, miten hyvin kaikki meni, miten sopeuduin, ja sitä, miten en olisi vielä halunnut lähteä takaisin kotiin.
Rohkeus ei todella ole sitä, ettei pelota. Vain kohtaamalla pelkonsa voi huomata, ettei oikeastaan mitään pelättävää ole. Tuohon lentokoneessa kirjoittamaani listaan lisäisin ehkä vielä sen, että muistaisin antaa asioille aikaa, ottaa rauhassa ja luottaa elämään. Koko ajan ei tarvitse hyppiä mukavuusalueen ulkopuolelle. Arki, läheiset ihmiset ja koti luovat turvaa ja ovat lopulta asioita, jotka tekevät elämästä merkityksellistä.
Vapaaehtoistyö ravistaa ja muistuttaa, millä on väliä. Tämä oli osa minun tarinaani, ja toivon, että se inspiroi muitakin lähtemään vapaaehtoistyöhön.
