Osa paikallista yhteisöä – vapaaehtoisena Keniassa

Kun vuosi vaihtui vuoden 2018 puolelle, kävelin tasan klo 00.00 Dohan lentokentällä kohti lentokonetta, joka vei minut Kenian pääkaupunkiin Nairobiin. Siellä minua odotti Julius, joka vei minut matatulla (kenialainen pikkubussi), bussilla, pikipikillä (moottoripyörätaksi), taas matatulla ja lopuksi autolla maaseudulle Kiman kylään. Siitä alkoi minun unohtumaton kolmen kuukauden aikani pienessä paikallisessa Kipepeo Community Empowerment Program -organisaatiossa vapaaehtoistyössä.

Teksti ja kuvat: H. Ilkanheimo

Tunnen pari ihmistä, jotka ovat olleet vapaaehtoistyössä eri Afrikan maissa ja halusin päästä itsekin kokemaan sen. Halusin päästä näkemään paikallisten elämää oikeasti, eikä vain turistina hotelleissa asuen ja ravintoloissa syöden. Minulla oli sopiva aika lähteä, kun opiskelin terveyskasvatusta Jyväskylän yliopistossa ja pääsin samalla suorittamaan harjoittelun opintojani varten. Löysin netistä Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n ja sain sieltä hyvin tietoa mahdollisuuksista ja nopeasti minulla olikin jo selvät sävelet lähdön suhteen. Kenia oli Afrikan maista hyvä valinta, sillä siellä on koulukielenä englanti.

Tärkein neuvo ennen lähtöäni oli, että älä odota mitään. Se auttoi esimerkiksi siinä, kun viikkoa ennen lähtöäni projekti, johon menin, vaihtui. Se oli itse asiassa hyvä asia, sillä minulla ei ollut aikaa muodostaa ennakko-odotuksia, vaan sain mennä täysin avoimin mielin. Paikan päällä minua odotti perhe, jonka luona asuin kolme kuukautta. Perheeseen kuului vanhemmat ja kaksi lasta, jotka opiskelivat sisäoppilaitoksessa ja siten olivat kotona vain satunnaisesti. Niin ja perheellä oli pihapiirissä koiria, mikä oli ihanaa. Minulla oli oma huone, missä sain halutessani viettää omaa aikaa.

Kipepeo on vapaaehtoistyöllä toimiva paikallisorganisaatio, jonka tarkoituksena on paikallisten nuorten voimaannuttaminen, työllisyyden edistäminen ja syrjäytymisen ehkäisy. Kipepeosta vastaa kolme paikallista miestä, Julius, Jethron ja Moses. Työskentelin heidän kauttaan heidän omassa koulussaan sekä paikallisessa pienessä sairaalassa HIV:n hoitoon erikoistuneessa yksikössä. Koulussa avustin opettajia etenkin matematiikan, englannin ja kuvaamataidon tunneilla ja pääsin itse osallistumaan swahilin kielen tunneille. Pienimmät oppilaat olivat parin vuoden ikäisiä, joten he puhuivat vain swahilia tai paikalliskieltä. Heidän kanssaan kommunikointi tapahtui elekielellä. Sairaalassa avustin työntekijöitä potilaiden punnitsemisessa, pituuden mittaamisessa sekä painoindeksin laskemisessa. Pääsin myös tutustumaan sairaalan muihin osastoihin. Oli kiinnostavaa päästä näkemään raskaana olevia tai äitejä pienten vauvojen kanssa menossa tarkastuksiin. Näin myös juuri tuntia aiemmin syntyneen pienen vauvan äitinsä sylissä synnytysosastolla.

Työskentely uudessa ympäristössä antoi ja haastoi paljon. Sain kokemuksia, joista on varmasti hyötyä työelämässä ja elämässä yleensä. Yllättävin tilanne oli, kun sairaalassa koulutus peruuntui ja minua pyydettiin viiden minuutin varoitusajalla pitämään koulutus sairaalan työntekijöille haluamastani aiheesta. Kerroin heille suomalaisista liikuntasuosituksista ja ohjasin heille liikuntaohjelman, jota voi ohjata ikääntyneille, joilla on haasteita kävelemisessä. Jälkikäteen ajateltuna se oli vähän hassu aihe, sillä kenialaisilla tulee niin paljon liikuntaa arkiliikuntana. Mutta mitä muutakaan olisin keksinyt niin lyhyessä ajassa? Pääsin tekemään töitä hyvin erilaisten ihmisten kanssa ja oppimaan entistä paremmaksi ihmisten kohtaamisessa. Koulussa opetustyö haki aluksi muotoaan, sillä opettajat olettivat minun pitävän tunteja itsenäisesti, ennen kuin olin edes nähnyt paikallista koulumaailmaa. En ole opettaja, enkä ole koskaan ollut opettajana, joten tarvitsin aluksi heidän tukeaan ja esimerkkiään. Koulumaailma on muutenkin Keniassa erilainen Suomeen verrattuna. Opettaja on selkeä auktoriteetti luokassa ja häntä aina tervehditään seisten hänen saapuessaan luokkaan. Vähitellen opin koulun toimintaa ja lopussa saatoin pitää itse oppilaille joitain oppitunteja. Sairaalassa haasteita toi etenkin kielitaito. Suurin osa HIV-yksikön potilaista puhui vain paikalliskieltä ja swahilia, sillä monet sairastuneet eivät olleet käyneet kouluja. Osallistuin siten niihin töihin, mitä pystyin tekemään vain muutaman swahilin kielen lauseen avulla. Työpäivät olivat vaihtelevan pituisia. Usein työpäivä saattoi loppua jo puolenpäivän aikaan. Sen jälkeen saatoin mennä tutustumaan toisen yksikön toimintaan tai menin Kipepeon toimistolle.

Olin muutamaa viimeistä viikkoa lukuun ottamatta ainoa vapaaehtoinen, joten vietin sekä töissä että vapaa-ajalla kaiken aikani paikallisten kanssa. Siinä oli paljon positiivisia asioita ja tietenkin myös haasteita. Paikalliset ystäväni veivät minut paikkoihin, joihin en olisi ikinä muuten löytänyt. Pääsin vierailemaan usean ystäväni kotona. Sain juuri sitä, mitä olin matkaltani toivonut: pääsin tutustumaan paikallisten elämään ja olemaan osa sitä. Välillä kaipasin juttukaveria, joka olisi ymmärtänyt, mitä käyn läpi. Alussa kaikki oli uutta ja ihmeellistä, joten päivät ja viikot kuluivat nopeasti ja hyvillä mielin. Puolen välin paikkeilla, kun alkuhuuma alkoi hiipua, minua ärsytti helposti ja olin todella väsynyt. Ärsytti, kun missään en saanut kävellä rauhassa, vaan kaikkialla minut huomioitiin. Ärsytti asua perheessä, kun olin asunut jo yli kymmenen vuotta poissa vanhempieni nurkista. Yhtäkkiä siinä olikin joku, joka oli kiinnostunut menemisistäni ja tekemisistäni. Olisin välillä halunnut mennä nukkumaan jo yhdeksän aikaan, mutta ruokailu saattoi olla vasta lähempänä kymmentä. Ärsytti, kun sai aina muutenkin odottaa. Kun Suomessa kaikki ovat paikalla viimeistään sovittuna aikana, Keniassa tunnin tai kahden odottaminen on ihan normaalia. Kipepeon miehet olivat onneksi tukenani ja minulla oli aina Suomessa läheiseni puhelinsoiton päässä. Vähitellen taas olo helpotti ja aloin tottumaan paikalliseen elämään.

Kenia maana ja siellä asuvat ihmiset veivät minun sydämeni. Saavuin sinne kuivan kauden aikaan ja oletin, että siellä olisi silloin oikeasti kuivaa. Matkalla lentokentältä Länsi-Keniaan katsoin bussin ikkunasta ihmetellen vihreitä teeplantaaseja ja puita. Näin myös ensimmäiset seeprat ja paviaanit. Olin aivan myyty. Myöhemmin pääsin ihastelemaan kenialaista luontoa muutenkin. Kuten kun näin auringon nousevan Kakamegan sademetsän takaa tai kun näin villieläimiä Maasai Marassa ja Nairobi National Parkissa. Oli ihmeellistä nähdä luonnossa asioita, joita oli aiemmin nähnyt vain kotisohvalta Avarassa luonnossa. Kenialaiset ihmiset olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. He olivat kiinnostuneita muualta tulleista. Aina, kun vastaantulijoita tervehti swahilin kielellä, sai iloisen, hymyilevän vastauksen. Monet halusivat jutella, kun näimme kadulla. Sain aina apua, kun sitä tarvitsin.

On kummallista, miten kolmessa kuukaudessa jostain paikasta voi tulla koti. Olen ollut aina varma, että tulen asumaan koko elämäni Suomessa, haluan omakotitalon ja perheen ja kahdeksasta neljään työn. Vapaaehtoistyö ja paikalliseen elämään kotiutuminen avasivat kuitenkin minulle täysin uusia mahdollisuuksia. Palattuani kyseenalaistin kaiken, mitä kohti olin elämässäni kulkenut. Yllätyin siitä, että voin rakentaa elämäni missä vain. Vaikka nyt minulla on Suomessa perhe ja omakotitalo, tiedän, että maailma on meille avoin. Suurin vapaaehtoistyön oppi minulle oli, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia. Olen aina tiennyt sen ajatuksen tasolla, mutta siellä näin sen konkreettisesti. Siellä sain itselleni ystäviä, joiden kanssa olen edelleen tekemisissä. Siellä sain itselleni kenialaisen perheen. He kutsuvat vuoden ikäistä tytärtäni heidän lapsenlapsekseen. Joku päivä he tulevat vielä tapaamaan toisensa.