Haikeat jäähyväiset Sri Lankalle

“Viimeisenä Muturin viikkonani tuntui epätodelliselta, mihin viime kuukaudet ovat oikein kadonneet?”

Lähdin KVT:n kautta kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Sri Lankaan. Suurimman osan ajastani vietin Muturissa, Sri Lankan itärannikolla pienessä muslimi- ja tamilikylässä.

Teksti ja kuvat: Minna P.

Pari viimeistä viikkoa oli yhtä menemistä. Normityöt, projektin vaatimat loppurutistukset sekä muutamat ekstratunnit joita pidin vieraillessani Akkaraipatussa pitivät työn touhussa. Akkaraipattu paikannimenä kuulosti suomalaisen korvaan ensin hieman pahaenteiseltä (heh heh), mutta loppujen lopuksi ihmiset kohtelivat minua siellä aivan yhtä hellästi ja ehkä jopa vielä vieraanvaraisemmin kuin muuallakin Sri Lankassa. Pidin paikallisessa oppilaitoksessa kolme interaktiivista englannin sessiota ja tutustuin paikallisiin sekä kahteen yltiöhauskaan malesialaiseen tätiin, jotka olivat myös vierailevia opettajia.

Myös Muturissa joukko teinipoikia hokasivat minut viime hetkillä ja kinuivat kovasti enkun tuntia. Kun kaikki tiesivät, että on minun viimeiset päiväni Muturissa, kaikki yrittivät saada minusta mahdollisimman paljon irti, mikä on tietysti ymmärrettävää. Täyteläisestä loppuviikkojen aikataulusta huolimatta lupauduin pitämään pojille tunnin mittaisen enkun session, mistä tulikin lopulta varsin hauska ja hupaisa oppitunti näiden seitsemän nuoren koltiaisen kanssa.

Viimeinen koulupäivä ennen lasten kuukauden mittaista lomaa oli 3.8. Tällöin ei juurikaan ollut normaaleja oppitunteja, opettajat hääräilivät kuka milloin missäkin ja itse päädyin hemmottelemaan sekä opettajia että oppilaita karkilla ja suklaalla. Tuntui haikealta jättää jäähyväisiä näille lapsille, joita on opastanut sekä englannin että elämän taidoissa viime kuukaudet. 1. ja 2. -luokkalaisten opettamisessa suunnilleen puolet ajasta menee muuhun kuin itse englannin opettamiseen, mutta näinhän sen kuuluu mennäkin. Lapsoset ovat juuri sen ikäisiä että osa vielä oppii että toisen lyöminen ei ole ok ja osa vielä opettelee kuinka kirjaimia kirjoitetaan. Jälkeenpäin voin todeta että lasten kanssa touhuaminen on ollut niin hauskaa, ilahduttavaa, kamalaa, opettavaista, välitöntä kuin liikuttavaakin. Jätimme molempien luokkien kanssa jäähyväiset juhlallisesti hämähämähäkin tahdissa laulaen ja leikkien.

Ihmisryhmä

Neljä päivää ennen lähtöäni saimme Peace Centerille vihdoinkin uuden vapaaehtoisen, italialaisen Germanon! Alusta asti havaitsin että kyseessä on varsin mainio tyyppi, eikä hänellä varmasti tule mitään ongelmia Muturin meininkeihin sopeutumisen kanssa. Tavallaan harmi, että ehdittiin viettää niin vähän aikaa vapari-aikaa yhdessä, mutta minkäs teet! Ehdin kuitenkin näppärästi esitellä Germanolle Muturin ja Trincon sekä iltaoppilaani jonka tunteja Germano jälkeeni jatkaa.

Viimeiset päivät Muturissa olivat yhtä jäähyväisten jättämistä, eri englannin ryhmieni ja muiden ystävieni kanssa. Meitä kutsuttiin kyliin sinne tänne ja pääsimme taas poimimaan ojan pohjasta simpukoita (eli matteja – matti = simpukka), juomaan kookospähkinästä kookosvettä ja nauttimaan tunnelmallisesta öisestä Muturin rannasta laulueskelun kera. Ihan viimeisenä Muturin päivänä pidimme vihdoin ensimmäisen workshopin leskiäideille, ja pääsin näkemään projektipuurtamiseni tulosta. Iloksemme äidit tykkäsivät koulutuksesta ja pyysivät vastaavia lisää ja mahdollisimman pian. Ihanin mahdollinen lopetus Muturin töilleni – nähdä kuinka äidit viihtyvät ja kuuntelevat innokkaasti, ja myös osallistuvat itse aktiivisesti keskusteluun.

Kaikkein eniten olen nauttinut iltatuntien pitämisestä, eli aikuisoppilaiden kanssa teemapohjaisista keskusteluista. Näin olen päässyt tutustumaan syvemmin sekä näihin mahtaviin tyyppeihin että Muturin ja Sri Lankan kulttuuriin ja mentaliteettiin. Iltaoppilaistani onkin tullut Sri Lankan parhaimpia ystäviäni. He ovat näyttäneet minulle hienoja lähialueiden paikkoja ja kutsuneet illallisille.

Ihmisiä piknikillä ulkona

Tuntui kyllä todella haikealta jättää kolmen kuukauden jälkeen hyvästit uusille ystävilleni, muille Muturin ihmisille ja Muturille ja Peace Centerille ylipäänsä. Muturin suht uutena asukkaana sekä ainoana ulkomaalaisena, ja siten kuitenkin tavallaan ainoana muukalaisena hyvien ystävien löytyminen tuntuu erityisen arvokkaalta ja riemastuttavalta. Kaikkien hienojen nähtävyyksien tai opettavaisen vapaaehtoistyökokemuksen jälkeen, uudet ystävät on se asia mistä olen kaikkein kiitollisin. Loppujen lopuksi kohtaamiset ja aika niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tuntuu kuuluvansa ns. “samaan heimoon”, ovat kaikista ikimuistoisempia ja antoisimpia asioita, jota tämä kesä on minulle suonut.

Vaikka olen päättänyt että aion tulla tänne takaisin vähintäänkin lyhyemmälle lomalle ja ehkä jo vuoden tai parin päästä, silti tiedän että tulen ikävöimään paljon Muturia ja monia ihmisiä täältä. Onneksi nykyään on kuitenkin helppo pitää yhteyttä matkan päästä, sillä suurimmalla osalla täällä on pääsy nettiin ja kaikilla vähintäänkin puhelin.

Temppeli, jossa patsas ja viirejä katossaEnnen Suomeen paluutani kiertelimme hyvän ystäväni Wilman kanssa Sri Lankaa reilun viikon verran pääasiassa ihaillen sen kaunista ja monimuotoista luontoa. Wilma ehti viettää myös pari päivää kanssamme Muturissa ennen kuin aloitimme reissumme Trincon Uppuveli-rannalta snorklailun ja valasretken merkeissä. Pakko sanoa, että hetken aikaa sillä rannalla minulla oli ihan valtava kulttuurishokki: yhtäkkiä ihmiset ympärilläni ovat puolialasti ja hotellista kuuluu jatkuva länsimainen bilejumputus, ravintolassa tyrkytetään haarukkaa ja serviettiä, ihmiset puhuvat ties mitä kieliä ja kaikki on kamalan kallista. Missä ovat kirmaavat pikkulapset, ohikulkijoiden tervehdykset ja avuliaisuus, perinteinen tamilimusiikki ja kauniit värikkäät vaatetukset?

No, nyt toisena lomapäivänä Muturin hyvästelemisen haikeus on jo laimentunut ja olen jopa vähän sopeutunut muiden turistien keskelle. Sri Lankassa kelpaa kyllä ihailla meren ihmeitä, elukoita ja upeita keskivaltion luontomaisemia. Uusi seikkailu on alkanut!

Tässä tällä erää viimeinen kirjoitukseni Sri Lankan kesästäni. Kiitos että olet ollut kuulolla!

Haikein ja onnellisin terveisin,
Minna

Vapaaehtoisena Sri Lankassa: opettamista, vilskettä, ystäviä – sekä uusi koti

Tervehdys kaikille!

Täällä kirjoittelee 22-vuotias helsinkiläinen opiskelija Minna. Lähdin KVT:n kautta kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Sri Lankaan, saavuin tänne 24.5. ja olen 20.8. asti.  Suurimman osan ajastani vietän Muturissa, Sri Lankan itärannikolla pienessä muslimi- ja tamilikylässä.

Vietin ensimmäiset neljä päivää SCI:n eli KVT:n srilankalaisen sisarjärjestön keskuksella Kandyssa. Minut haki lentokentältä Rifkan, oikein mukava ja humoristinen SCI:n työntekijä. Heti ensimmäisenä iltana (yönä) sain tutustua monipuolisesti Sri Lankaan: trooppisen kostea ja hiostava ilma, vasemmanpuoleinen liikenne, tuk-tukit ja loputon autojen tööttäily (täällä tööttäys voi tarkoittaa joko tervehdystä tai käskyä liikkua), roti eli perinteinen leipä jota syödään kaikkialla, paikallinen vessa eli reikä lattiassa, huoneiden sisäseinillä vipeltelevät gekot ja lattioilla hengaavat torakat, ja läpi yön jatkuva heinäsirkkojen siritys sekä katolla asuvien apinoiden satunnaiset kiljaisut.

Apina istumassa puun oksalla

Pari ensimmäistä päivää tutustuin SCI:n ihmisiin, viereisen, kehitysvammaisille tarkoitetun Blue Rose Schoolin meininkeihin, muihin vapaaehtoisiin sekä Kandyyn. Srilankalaisten tavaramerkin, ystävällisyyden takia oloni oli ensimmäisestä päivästä lähtien tervetullut ja välitetty. Aloin opetella syömään ruokani paikalliseen tapaan sormin, bongasin puussa kiipeilevän apinan ja tutustuin muutamaan läheiseen Buddha-temppeliin sekä Sumangere-nimiseen munkkiin. Joka päivä on tullut vastaan uutta ja mielenkiintoista, ja alun innostus piti minut varsin aktiivisena ja touhukkaana.

Ennen lähtöäni Muturiin, sain kutsun erään SCI:n työntekijän, Nushrathin perheen luo Gampolaan. He asuvat siellä suuren perheensä ja sukunsa kanssa kolmessa eri talossa samassa pihapiirissä. Minut esiteltiin jokaisen talon väelle, lopuille sukulaisille skypen välityksellä sekä useille muille naapureille. Tätiä, setää, serkkua, siskoa, serkun lapsia ja isoäitiä riitti, eikä minulle ole koskaan aiemmin eläessäni oltu yhtä ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Nushrath ja hänen sukunsa ovat muslimeja, ja ramadanin aikaan täällä paasttottiin sekä ruuasta että juomasta aamuyöstä iltakuuteen asti. Kun rukouskutsut minareeteista alkoivat kuulua illalla klo 6:20, on iftan eli “breaking fastin” aika. Sain osallistua molempina siellä viettäminäni iltoina tähän juhlavaan perinteeseen, jossa nautitaan taateleita, tuoreita hedelmiä, moskeijasta haettua riisipuuroa, vettä, tuoremehua ja yleensä samosoita eli kolmion mallisia liha- tai kasvisnyyttejä. Perheen paastoamisesta huolimatta ei-paastoavalle vieraalle kokkaillaan yllinkyllin: minulle tuotiin sekä runsaat herkkuaamupalat että lounas. Minun lisäkseni ainoa, joka sai myös päivän aikana mussuttaa sipsejään, oli 3,5-vuotias Arham, sen sijaan 6,5-vuotiasta Afnania opetettiin jo ramadanin tavoille. Asunto on korkealla vuoren rinteellä, josta näkee upeat Gampolan kylään avautuvat maisemat. Tällaisilla seuduilla kellään ei ole kiire mihinkään, perheenjäsenet hääräilivät kotona tai naapurissa mitä milloinkin, ja jos yllättäviä vieraita saapuu, on se aina kunnia väelle ja heitä kohdellaan kuin kuninkaita. Vaikka minua höösättiin ja kiellettiin tiskaamasta omia astioitani, niin sain sentään osallistua samosan leivontaan Nushrathin serkun, Sukramin kanssa. Ja myönnettävä on, että vuorikylän hidastahtisuus oli ihanaa vaihtelua omaan yleensä hektiseen Helsinki-elämääni.

Ihmiset istuvat ringissä matolla ja ruoka-astiat keskellä

Maanantai-aamuna hyvästelin perheen ja kiitin heitä ystävällisyydestä, johon vastattiin vain “tule pian uudestaan”. Seuraavaksi alkaisi kuuden tunnin bussimatka Muturiin, eli varsinaiseen tämän kesän kotiini. Ihastuin Muturiin heti ensinäkemältä. Varsin sympaattinen pienehkö kylä, jossa kaikki tervehtivät toisiaan, lapset huutavat valkonaaman nähdessään aina innossahan “vella kari, vella kari!” (Tamiliksi vella = valkoinen, kari = nainen), lehmät, koirat ja vuohet kulkevat teillä sopusoinnussa ihmisten, pyöräilijöiden ja autojen kanssa, paikalliset ovat kertakaikkisen ystävällisiä ja avuliaita ja kaikki täällä mitä voi ostaa, on suomalaisen näkökulmasta todella halpaa. Pari esimerkkiä:

-Bussimatka Muturin keskustaan on 10 rupiaa eli n. 7 senttiä.
-Kilo banaaneita 80 rupiaa eli alle 50 senttiä.
-Läheisellä pyöränkorjaajalla polkupyörän renkaanvaihto, pumppaus, jarrujen huolto, ketjujen kiristäminen ja muu ruuvien kiristely 200 rupiaa eli alle 1,5 euroa.

Kyseinen pyöränkorjaaja pitää bisnestään aivan lähikulmillamme, ja on kuulemma hyvin köyhä. Silti viimeksi kun hän teki ison operaation vapari-ystäväni Steffin pyörälle, niin hän ei olisi pyytänyt siitä maksua ollenkaan. Steffi halusi kuitenkin pari sataa rupiaa kyseisestä toimenpiteestä maksaa. Muturissa on ihanaa se, että paikalliset eivät pidä ulkomaisia turisteina vaan kyläläisinä siinä missä muitakin, sillä täällä ei turisteja ole ja suurin osa tietää että ulkomaiset ovat tulleet tänne töihin. Tästä syystä täällä voi helposti tuntea olonsa tervetulleeksi ja osaksi yhteisöä.

Asun täällä Peace Center -nimisessä paikassa, erään kylätien varressa muiden asuntojen keskellä. Peace Centerillä järjestetään tällä hetkellä iltapäivisin ja iltaisin aikuisille englanninkielisiä keskustelusessioita ja täällä on järjestetty aika ajoin monenlaista iltapäiväaktiviteettiä paikallisille lapsille ja nuorille. Peace Centerin idea on tuoda ihmisiä yhteen uskonnosta, kansallisuudesta, sukupuolesta tai muista taustoista riippumatta. Sri Lankassa elävät buddhalaiset, hindut, muslimit ja kristityt rinta rinnan, eivätkä välit ole aina olleet parhaat mahdolliset eri uskontojen, varsinkaan buddhalaisten sinhaleesien ja hindu- tai muslimitamilien välillä. Vielä alle kymmenen vuotta sitten sinhaleesien ja tamilien välillä on ollut rajuja yhteenottoja ja Sri Lankalla on pitkä historia uskontojen välisestä sisällissodasta. Nyt kuitenkin tilanne on ollut jo pitkään rauhaisa, ja sinhaleesit ja tamilit voivat yleisesti ottaen toimia vaivatta yhdessä. Peace Center onkin perustettu niihin aikoihin, kun uskontojen välinen rauha tai yhteistyö ei ollut vielä itsestäänselvyys.

Sininen rakennus puiden ja sinisen aidan takana. Aidassa lukee "Peace Center".

Itse kotina Peace Center on oikein kotoisa, täällä asui kesäkuun loppuun asti toinen vapaaehtoinen, itävaltalainen Steffi. Pysyvästi täällä asuu paikallinen vanhempi nainen, Emmarentia, joka pitää huolta muun muassa kodinhoidosta ja välillä kokkailusta. Välillä täällä bunkkailee myös Mr. Buhari, Rifkan, Mahim tai muut satunnaiset SCI:n työntekijät. Kaikki asukkaat ovat todella mukavia ja ystävällisiä, ja viihdymme täällä Emmarentian kanssa oikein hyvin yhteisen puuhailun kuten Unon tai sulkapallon pelailun parissa. On ihanaa, ja toisaalta hämmästyttävää että alle viikossa voi tuntea olevansa jo aivan kotonansa ihmisten kanssa, joita ei muutamaa päivää aiemmin vielä tuntenut. Näillä ihmisillä täällä onkin erityinen taito saada toinen tuntemaan olonsa tervetulleeksi ja pidetyksi sellaisena kuin on.

Opetan St. Anthony’s Maha Vidiyalaiam -koulussa 1-3 luokkia. Opettaminen oli aluksi haastavaa, sillä mikään ei mene niin kuin on Suomen kouluissa tottunut. Aluksi lapset ovat niin tohkeissaan uudesta opettajasta, etteivät he pysy penkeissään, juoksevat ympäriinsä, huutavat, kysyvät minulta kaikkea tamiliksi eivätkä osaa keskittyä tehtävänantoon vaikka kuinka monetta kertaa muistuttaisin. Onneksi päivä päivältä lapset ovat alkaneet vähän rauhoittua ja keskittyä paremmin tehtäviin. Tärkeää on tietenkin myös se, että asennoidun itse opettamiseen joustavasti niin, ettei tuntien tarvitse mennä juuri niin kuin on suunnitellut, eikä tuntien tarvitse näyttää siltä miltä ekaluokkalaisten tunnit Suomessa näyttäisivät. Parasta on sisällyttää tunteihin mahdollisimman paljon leikkiä, peliä ja laulua, jotta lapset jaksavat keskittyä. Ja vaikka kurinpito on välillä haastavaa, lapset ovat samalla aivan ihania. Energia, innokkuus, ilo ja avuliaisuus näkyy heistä kauas asti ja suut ovat hymyssä harva se hetki. Lapsosten “good morning teacher” laulu saa kyllä myös minulla edelleen joka aamu hymyn korviin, samoin kun välitunneilla iloisten oppilaiden “hi how are you?” ja “hi what’s your name?” kysymykset. Jos lapset oppivat minun avulla englantia, niin se mitä minä voin heiltä oppia, on tuo aikuisen usein unohtama aito ja autenttinen ilo ja avoimuus, mitä heistä jatkuvasti pursuaa.

Koulun seinämä jossa kulkee pylväikkö ja pihalla kasveja ja kiipeilyteline.

Koulutuntien ohella monenlaista tekemistä riittää: olen osallistunut Steffin vetämiin aikuisten keskustelupiireihin, olemme viritelleet aluilleen Buharin kanssa uutta projektia “How to support education of the children of poor widows”, ja meitä pyydettiin Steffin kanssa vetämään leikkimielinen sessio paikallisille opettajille, jossa pelien ja leikkien välityksellä esittelimme heille erilaisia opetusmetodeita.

Olen saanut kuulla ja huomata, että Sri Lankassa KAIKKI on joustavaa. Itse luulin etukäteen, että vapaaehtoistyönkuvaani kuuluu n. 6 tuntia englannin opetusta päivässä, mutta lopputulos näyttääkin olevan se, että englannin opetusta on sen verran kuin itseäni huvittaa, ja lopun ajan voin kehitellä oman mielenkiinnon mukaista projektia tai aktiviteettiä. Seuraava aikomukseni tai suuri toiveeni olisikin järjestää Peace Centerillä tanssitunteja paikallisille nuorille tai nuorille aikuisille, ja kun kysyin asiasta koordinaattoriltani, niin hän totesi, että siitä vaan: “why don’t you start them already next week?”. Joustava ilmapiiri näkyy kaikkialla:  sopivan käteisen puuttuessa sanotaan “it’s ok, come to pay tomorrow”, polkupyörän pitkän korjausoperaation yhteydessä, kun pitäisi ehtiä kouluun “don’t worry, you borrow my bike while I fix this”, yleisen aikataulukäsityksen mukaan 8:30 saattaa olla 9:00, 9:15 tai bussien tapauksessa vaikka 10:00, ja kukaan ihminen ei ole koskaan liian kiireinen, etteikö voisi jäädä puoleksi tunniksi höpöttämään tai tunniksi auttamaan missä tahansa apua ikinä tarvitaan. Ylipäänsä ihmisillä täällä ei vaikuta juuri koskaan olevan kiire.

Myös vapaa-aikaa on ollut yllättävän paljon. Niinä aikoina olen tutustunut Muturin paikkoihin, kuten keskustaan, toriin, joenvarteen, paikalliseen satamaan sekä lähialueiden asukkaisiin. On ollut ihanaa tavata korttelimme muita ihmisiä, esimerkiksi niitä lapsia, jotka juttelevat mielissään englantia kanssani. Yksi heistä on 10-vuotias Riska, joka osaa englantia ikäisekseen hämmästyttävän hyvin, ja joka on tullut usein juttelemaan minulle käveltyäni heidän kotinsa ohi.

Kolme lasta hiekkarannalla palmujen juurella. Taustalla pitkä rivi veneitä ja vuohia ja pari rakennusta.

Korkkasin myös Intian valtameressä uimisen Trincomaleen Uppuveli beachilla. Intianmeri on heittämällä ihanin meri jossa olen ikinä uinut… Olen viettänyt muutaman päivän pääkaupungissa Colombossa mm. viisumiasioiden hoidossa ja muutamia nähtävyyksiä ihmetellen. Colombo on omaan makuuni vähän liian ruuhkainen ja hektinen kaupunki, mutta muutamia todella kauniita paikkoja olen nähnyt sekä tavannut mukavia ja mielenkiintoisia ihmisiä.

Oloni ja työni Muturissa alkaa tuntua jo niin arkiselta ja normaalilta, että alkuvaiheen eksotiikka on karissut pois ja Mutur tuntuu ennen kaikkea kodilta. Viimeistään kolme viikkoa sitten koen uppoutuneeni syvemmin Muturin henkeen ja rytmiin. Oma aikakäsitykseni on muokkautunut srilankalaiseen suuntaan: enää ei häiritse jos joutuu odottamaan pidemmänkin aikaa, mitä tahansa asiaa, sillä tietää että asiat kyllä tapahtuvat ja hoituvat omalla ajallaan. Enää ei stressaa jos huomaa olevansa sovitusta aikataulusta 20 minuuttia myöhässä, Muturissa myöhästyminen ei ole koskaan synti. Tietyt srilankalaisten tavat alkavat syöpyä minuunkin: tuntuisi oudolta käyttää haarukkaa syödessä tai vessapaperia vessassa, olisi outoa ja epäkotoisaa jos ympärillä ei olisi jatkuvaa melua jäätelöautojen, moskeijan rukouskutsujen, koirien, varisten, heinäsirkkojen, huutavien lapsien ja ajoneuvojen kakofonian ansiosta, ja tuntuisi väärältä ja itsekkäältä ostaa jotakin ruokaa vain itselleen eikä kaikille jaettavaksi.

Onnellisin terveisin, kirjoittelen myöhemmin vielä lisää!
Minna

P.S. Kuvissa olen uuden Trincossa asuvan ystäväni Teenan kanssa sekä toisessa kuvassa olen sariin pukeutuneena opettajakollegani Thanganin kanssa.

Suomalainen ja srilankalainen nainen vierekkäin.

Suomalainen ja srilankalainen nainen vaaleanpunaisissa sareissa vierekkäin seisomassa.