Leirijärjestäjän ja leirinvetäjän ensikokemuksia

Kesällä 2019 Porvoossa eläinten turvakoti Saparomäellä järjestettiin ensimmäinen kansainvälinen vapaaehtoistyöleiri. Leiri kesti vajaat kaksi viikkoa ja keräsi osallistujia muun muassa Slovakiasta, Italiasta, Unkarista ja Venäjältä. 

Pyysimme sekä uutta leirijärjestäjää että leirinvetäjää kertomaan kokemuksistaan viime kesän leiriltä Saparomäessä. Leiri järjestettiin kesäkuussa ja mukana oli kahdeksan leiriläistä, jotka saivat mahdollisuuden tutustua Saparomäen alkutaipaleeseen, eläinten oikeuksiin sekä Suomen kesään.

Leiriläisistä apukäsiä turvakodin rakentamisprojektiin

Leirijärjestäjä ja turvakodin perustaja Eveliina Lundqvist

Mistä ajatus kansainväliselle työleirille lähti liikkeelle?

Olen itse osallistunut aikoinani leirille Italiassa ja siskoni on KVT:n kuvioissa ollut enemmänkin mukana, joten KVT oli sitä kautta tuttu. Kun meillä sitten oli tarvetta apukäsille, syntyi idea järjestää leiri Saparomäellä.

Mitä työtä leirillä tehtiin?

Leiriläiset maalasivat eläinsuojan paneeleita ja terassia, raivasivat pihamaata, pystyttivät rakennustelineitä ja pitivät huolta kanoista. 

Miten käytännön järjestelyt leirillä hoituivat?

Olin tehnyt etukäteen paljon työtä ruokalahjoitusten eteen ja saimmekin ihan mukavasti osan ruuista ilmaiseksi. Leiriläiset majoittuivat omassa rakennuksessaan ja leirinvetäjät kuskailivat leiriläisiä, joten leirinjärjestäjänä minun ei tarvinnut juuri huolehtia siitä. Ruoanlaitosta huolehti jokainen leiriläinen vuorollaan ja minä hoidin kaupassakäymiset yhdessä leiriläisten kanssa. Järjestimme myös vapaa-ajan ohjelmaa leiriläisille ja sekin meni hyvin. 

Oliko leirillä kontaktia paikalliseen yhteisöön?

Leiristä oltiin kiinnostuneita, esimerkiksi pari sanomalehteä kävi tekemässä juttua leiristä. Yhtenä päivänä siviilipalvelukeskukselta tuli sivareita tutustumaan paikkaan ja tekemään töitä leiriläisten kanssa. 

Terveisiä tai vinkkejä vapaaehtoistyöleirin järjestämistä harkitsevalle?

Kannattaa miettiä työtehtävät selväksi etukäteen ja olla realistinen niiden määrän kanssa, ettei yritä mahduttaa liian paljon työtä leirille. Avoimin mielin leiriläisten suhteen ja peukut pystyyn, että tulee hyvät ja ahkerat vetäjät ja leiriläiset!

iloisia ihmisiä, ulkona, istuu nurmikolla

Parasta oli toisten kohtaaminen

Kikka Väisänen, leirinvetäjä

Elämäni ensimmäinen leirinvetäjäkokemukseni oli Saparomäen leiriltä ja mitä parhain aloitus kesälle. Olen itse ollut leireillä Saksassa, Virossa ja Venäjällä, ja sain nyt kokea leirin ihan erilaisesta näkökulmasta. Oli mukava olla kantamassa vastuuta käytännön järjestelyistä leirjärjestäjän apuna ja olla tukihenkilönä leiriläisille.

Saparomäelle on rakentumassa eläinsuoja, ja tehtävänämme oli mm. maalaus- ja siivoustyöt sekä paljon pidetty kanojen hoito. Työtehtävät olivat monipuolisia ja eikä kenenkään tarvinnut tyhjän panttina seisoskella. Päivä päivältä maalattujen ulkopaneelien pino kasvoi, pihan ilme koheni ja leiriläisten välit lämpenivät. 

Nautin valtavasti leiristä. Jo heti alussa leirillä oli vapautunut ja lämmin ilmapiiri, mihin osaltaan vaikutti hyvä ja mutkaton vuorovaikutus leirinvetäjien ja leirijärjestäjän välillä ja aktiiviset leiriläiset. Ensimmäisestä illasta lähtien keskustelu kävi eloisana, ja tuntui, että jokainen osaltaan tuli kohdatuksi. Leirin kuluessa jäin useaan otteeseen fiilistelemään, miten antoisaa kokemusten ja näkemysten jakaminen työn ja hauskanpidon lomassa onkaan. Myös mielenkiintoiset opinto-osuudet antoivat paljon ajateltavaa ja herättivät keskusteluja. Oli älyttömän hienoa kokea, miten aivan erilaisista taustoista ja kulttuureista tulleet leiriläiset hitsautuivat tiiviiksi porukaksi, kuinka hyvä tunnelma rakentui jokaisen panostuksella ja kuinka luottamukselliset välit syntyivät välillemme. 

Leirinvetäjänä oli tärkeää kyetä pitämään monia lankoja käsissä samanaikaisesti. Osallistuimme työtehtäviin leiriläisten kanssa, käytännön asioiden koordinointiin ja samalla toimimme viestinvälittäjänä leiriläisten, leirijärjestäjän ja KVT:n toimiston välillä. Välillä onneksi pääsi pieniksi tuokioiksi irtautumaan jatkuvasta läsnäolosta ja lataamaan akkuja.

ihmisiä, ulkona, rakennustyöt

Leirijärjestäjä perheineen sai olomme tuntumaan kotoisalta, ja satunnaiset muut talkoolaiset ja vierailijat suhtautuivat meihin iloisesti. Teimme yhdessä retkiä lähimaastoon, Porvoon vanhaan kaupunkiin ja pakahduttavan kauniiseen saaristoon. Vietimme iltoja rannalla ja saunoimme tupamme ahkeraan lämpiävässä saunassa tuoksuvan koivuvihdan kera. Suomen valoisat kesäyöt hurmasivat ja lämmin ilma helli meitä koko leirin ajan. Parempaa ei olisi voinut toivoa.

Sain leiriltä läjäpäin auringon kultaamia muistoja, paljon ajateltavaa ja uusia ystäviä. Tutustuin syvemmin Suomeeni ja KVT:n toimintaan. Leirinvetäjänä toimiminen oli arvokas ja vastuullinen kokemus, ja odotan jo innolla seuraavaa mahdollisuutta lähteä uudelleen. Suosittelen lämpimästi leirinvetäjäksi lähtemistä kaikille, joita kansainväliset kohtaamiset, toisilta oppiminen ja sen myötä oman maailmankuvan avartaminen kiinnostavat! 

ryhmäkuva, iloisia ihmisiä, merenranta, kallio

Volunteers and inmates: camp experience from Spain

Doing voluntary work among inmates in a prison can really shake you into seeing the effects of inequality and priviledge. It can also help you see the importance of giving voice to those who are usually invisible. Read below the experiences from a camp where volunteers worked with 18-25 year old inmates in Spain.

Text and photos: T. Kettunen

Bonding with the inmates and seeing their everyday life while volunteering at the young men prison, Centre Penitenciari de Joves, in Spain was both one of the greatest and one of the heaviest experiences I’ve had during my 29-year history. Having had the luck to be born in a loving family in Finland I have never faced a situation when I would have needed to think how to make sure my family is safe or how to ensure we have food also tomorrow. Knowing that everyone is not this privileged and sometimes hard situations in life may leave us very few options to survive was one of the main reasons why I chose to volunteer to help prisoners – people who often are ignored and invisible in our society.

The volunteering project took place in Granollers, Spain during the course of 10 days. We were a group of 12 people: two coordinators and 10 volunteers from different countries. The project is suitable for anybody above 18 years of age and hence the age range of volunteers was between 19 and 50+. We all came from very different backgrounds me having a master’s degree in international business, a few being teachers, and a few having just finished their high school. In other words, your background does not matter, you can participate if you just have an open mind and respect towards the inmates.

Granollers and the prison from far away on the right

We were living in a community center and walking approximately half an hour to the prison every morning during the week. In order to avoid any issues with the inmates, we were only allowed to wear clothes that cover our knees and shoulders during the work days, which made the morning walks in a 30+ degree heat quite an exercise! Once we got to the prison around 9.00, our passports/ID cards were checked every morning in order to register us as visitors. After each one of our 12-people group had been registered, we left all our belongings – including water bottles, passports and mobile phones – in the lockers and went through the security. This meant that we were not able to take photos during our time at the prison nor could bring anything to the inmates.

Once in the actual prison premises, we started our mornings doing gardening with approximately 20 inmates. All of the inmates in this prison are male and between 18-25 years old. Each one participating to the project had been handpicked by their social educators based on their behavior and suitability to interact with different people. During the mornings, we were digging potatoes, watering plants and building a BBQ area together. Obviously, these types of activities are easier to do with proper tools like pickaxes and shovels which we had at our disposal. If you are wondering isn’t it risky to put inmates, outsiders and heavy tools together, I can assure you I never felt unsafe. All the tools were carefully counted after the use and the inmates were very respectful towards us at all times, and ensured we had enough rest and water during the hard work.

The first moments of every morning in the prison felt always a bit weird as asking the normal how was your evening? felt so stupid knowing that the guys had been in their prison routine. It was also a bit pointless to talk about what were their plans for the afternoon or for the weekend. Knowing that their freedom of choice was limited, I sometimes felt uncomfortable telling for example that we volunteers had been to Barcelona during the weekend. However, keeping the small talk short allowed us to spend more time on meaningful conversations like what kind of plans they had for their future or what respect means to them. The gardening was a great way to do something together, share from ourselves and forget that our everyday lives look very different right now.

After the gardening session, we volunteers had a small break for coffee while the inmates had a chance to go to the pool or take a shower and get changed as the work was quite physical and the heat really made us sweat. After the break we gathered together again for the early afternoon hours. Some of the inmates were the same in the afternoon as in the morning and some of them were different. During the afternoon we played some funny games to get to know each other’s and to laugh it out. The point was to have a relaxed atmosphere where we could just share a moment together without prejudice. One of my favorite moments was when our Japanese volunteer was teaching us how to do origami. Most of the inmates were very focused on the task and really tried their best when folding a paper swan. I was really bad at making my origami swan and once the guys noticed that, they were really putting effort in trying to help me make it as beautiful as possible.

Once we had our activities done, we had the pleasure to eat lunch together. Most of the inmates were originally from different parts of Latin America, some of them were from Morocco and only a few from Spain. Anyway, the main language used during the project was Spanish as many of the inmates don’t really speak English and communicate with their social workers in Spanish. However, me and some other volunteers spoke Spanish well enough to translate and to ensure all the volunteers were included in the conversations over the lunch table. After enjoying the same food the inmates are normally served, it was time for us to clean the lunch room and head back to the community center around 14.00.

Cooking together outside

Afternoons and the weekend during the project were basically free time for us. Sometimes we had some team building activities and reflection exercises within the group of volunteers. Every evening a few people were responsible for cooking for the whole team, so we got to taste cuisine from different countries and have great dinners together. The inconvenience of living in a community center was that there was no proper kitchen but instead we were cooking outside with portable stoves and washing our dishes in the toilet sink. Other than that, the place was okay to stay at as we had access to WiFi, good mattresses (actually borrowed from the prison) to sleep on as well as air conditioning and warm showers.

A 10-day project may sound like a short one, but I would say it is an ideal length for this kind of a project. As much as I enjoyed being in the project and spending time both with the inmates and the volunteering team, it was psychologically exhausting as I found myself pondering on life on many evenings before falling asleep. That is why many of the afternoons were very relaxed and we found ourselves reading, napping or having a coffee in the small centre of Granollers instead of heading again to e.g. Barcelona which was a short train trip away.

I am grateful of having heard the stories of some of the inmates about where they come from and what kind of a situations led them into committing a crime, but it made me think how unfair life sometimes is. The experience definitely strengthened my view on people not being either good or bad people but instead people who have different circumstances and hence end up into different situations. I truly feel like it was meaningful to spend time with the inmates and both parties gained a lot. I bonded better with some of them than I’ve bonded with some of my colleagues at work, which only shows that being in a prison or one’s nationality is not the determining factor of who we are.

Sometimes when the inmates opened up and told their personal stories I felt really helpless as I couldn’t do much for them. However, the biggest thank you was that the inmates told us in the feedback session during our last day that they felt like we had taken them out of the prison for the seven days we spent with them. They were able to share with us things that they don’t talk with each other’s. They were also able to laugh, break their routine and most importantly not to be invisible. If you have the power to give someone their freedom back for even seven days and that way make it easier for them to rehabilitate and gain their life back, why wouldn’t you volunteer for that?

Due to safety precautions we were not allowed to reveal our full name or any contact information to the inmates. Hence, I have no means of knowing how they are doing and how their life will turn out once they get out. From the bottom of my heart, I really wish all the best to each inmate I had the privilege to meet with during the volunteering project and I would be glad if our paths crossed again somewhere.

Vapaaehtoisena Perussa kerhotoiminnan parissa

Kerhotoimintaa lapsille ja nuorille muusikin ja englannin parissa. Siitä rakentui runko Reetan vapaaehtoistyöjaksolle Perussa. Antina opetuskokemusta, kielitaitoa, uuteen paikkaan tutustumista sekä ymmärrystä maailmasta.

Teksti ja kuvat: R. Manninen

Hei!

Täällä kirjoittaa Reetta, jyväskyläläinen musiikkikasvatuksen opiskelija. Viime kesän vietin Perussa vapaaehtoistöissä, kaupungissa nimeltä Huaycán. Päätökseni lähteä vapaaehtoistöihin tein noin vuosi sitten, kun huomasin, että tutkintooni on mahdollista sisällyttää myös työharjoittelujakso ulkomailla. Päätin yhdistää harjoitteluun haaveeni vapaaehtoistyöjaksosta ja latinalaiseen Amerikkaan matkustamisesta, ja niin löysin Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n kautta perulaisen järjestön Light and Leadership Initiativen. Järjestö tarjoaa lisäkoulutusta Huaycánissa paikallisille lapsille, nuorille ja naisille ja lisäksi heillä on reilun kaupan projekti nimeltään Huaywasi paikallisten käsityöläisnaisten kanssa. Itse toimin kesän aikana musiikin ja englannin opettajana lapsille ja nuorille sekä autoin muissa tehtävissä, kuten eri tapahtumien järjestämisessä.

Ennen jakson alkua minut haastateltiin hyvissä ajoin sekä KVT:n että LLI:n puolesta. Haastattelutilanteet olivat todella rentoja ja niiden aikana pääsin kertomaan myös omista toiveistani sekä kysymään tarkentavia kysymyksiä tulevasta työpaikasta. Haastatteluista jäi hyvä ja odottavainen mieli. Oli mahtavaa kuulla, että minun olisi mahdollista päästä opettamaan musiikin lisäksi englantia, jota opiskelen sivuaineena. Minulle myös kerrottiin, että vaikka espanjan kielen taitoni ei ole vahva, tulisin pärjäämään luokassa, sillä avukseni voisi tulla tarpeen mukaan myös toinen opettaja. Kevään aikana sain vähän tarkempia toiveita tulevista musiikin tunneista, jotta voisin jo alkaa suunnittelemaan niitä. Loppujen lopuksi sain kuitenkin aika vapaat kädet tuntien suunnitteluun, sillä järjestössä ei ollut aiemmin ollut musiikin opetusta, vaan opetus on keskittynyt englantiin, “tieteisiin” eli mm. fysiikkaan ja biologiaan, kuvaamataitoon, lukemiseen ja liikuntaan. Järjestössä oltiinkin todella innoissaan tulevista musiikin tunneista, mikä kasvatti entisestään myös omaa motivaatiota.

lapsia, sisällä, soitin
Lasten musiikin tuntia vetämässä. (Kuva: Light and Leadership Initiative)

Saavuin Peruun toukokuun lopulla. Ensimmäiset kaksi viikkoa tutustuin talon tapoihin, perehdyin työtehtäviini, valmistelin kursseja ja tein tuntisuunnitelmia. Tämän jälkeen jakso vaihtui ja pääsin aloittamaan tuntien pitämisen. Minulla oli yksi englannin ryhmä, jota opetin kaksi kertaa viikossa, kaksi nuorten musiikin ryhmää ja kaksi lasten musiikin ryhmää. Nautin opettamisesta todella paljon, ryhmät olivat ihania ja espanjan taitonikin kehittyi nopeaa tahtia. Vaikka olin vastuussa omista tunneistani, sain aina tarvittaessa apua muilta työntekijöiltä. Meillä kaikilla vapaaehtoisilla oli tuntisuunnitelmatapaamisia ohjaajan kanssa ja lisäksi meille järjestettiin opettajien kokouksia, joissa kävimme läpi omia kokemuksiamme sekä opetustyöhön liittyviä haasteita ja uusia ideoita.

Työyhteisö LLI:ssä oli todella rento, kannustava ja ystävällinen, enkä kertaakaan kokenut olevani yksin. Koko porukan kanssa meillä oli sekä yhteisöön että vapaaehtoistyöhön liittyviä säännöllisiä tapaamisia ja koulutuksia. Lisäksi järjestimme yhdessä erilaista ohjelmaa vapaa-ajalla iltaisin ja vapaapäivinä. Pidimme mm. peli- ja elokuvailtoja, joogasimme talon katolla, leivoimme, kävimme salilla, vaeltamassa viereisellä vuorella ja tanssimassa bachataa paikallisella tanssikoululla. Vapaapäivinä matkustimme usein yhdessä ympäri Perua. Kävimme mm. surffaamassa Huanchacossa, hiekka-aavikolla Huacachinassa, rannikolla Paracasissa ja vaeltamassa vuoristossa Huarazissa.

vuoristo, vettä, ryhmäkuva, iloisia ihmisiä
Yksi hienoimmista vaelluksista oli Laguna 69 Huarazissa.

Vapaaehtoiset asuivat omassa asunnossa, jossa oli useita jaettavia huoneita, kaksi kylpyhuonetta, keittiö, ruokailuhuone ja oleskelutila. Huoneissa nukkui 1-3 henkilöä, itse jaoin huoneeni erään ihanan israelilaisen kanssa, josta tuli minulle kesän aikana hyvä ystävä. Lisäksi katolla oli tilaa esimerkiksi ruokailua, töiden tekemistä tai treenaamista varten ja siellä pestiin myös pyykkiä. Saimme talon puolesta välipalaa sekä kaksi lämmintä ruokaa arkipäivisin ja yhden viikonloppuisin, mikä oli samalla mahtava tilaisuus tutustua perulaiseen ruokakulttuuriin: kokkimme loihti meille paikallista kotiruokaa. Paikalliselta torilta haimme usein lisäksi mm. meheviä hedelmiä, maukkaita churroja ja raikasta jäätelöä.

Toimin LLI:ssä yhteensä yhdeksän viikkoa, jonka jälkeen reissasin vielä hetken ennen kotiinpaluuta. Kesäni vapaaehtoistöissä oli aivan uskomattoman hieno kokemus, jota en meinaa vieläkään uskoa todeksi. Jos olet koskaan haaveillut vapaaehtoistöiden tekemisestä, lasten ja nuorten kanssa toimimisesta tai latinalaiseen Amerikkaan matkustamisesta, en voi kuin suositella LLI:tä ja Huaycánia! Jokaiselle vapaaehtoiselle räätälöidään työtehtävät omien taitojen ja kiinnostuksen mukaan, joten kannattaa rohkeasti kysyä juuri itselle sopivia tehtäviä.

Kaiken kaikkiaan kesäni oli todella opettavainen. Reissusta on vaikea listata miinuspuolia, sillä siinä oli niin hirvittävän paljon hyvää: pääsin osaksi huaycánilaista yhteisöä, opin hurjasti perulaisesta kulttuurista, sain tärkeää opetuskokemusta ja pääsin kehittämään omaa asiantuntijuuttani, kielitaitoni kehittyi runsaasti, sain ystäviä ympäri maailmaa sekä ymmärrän entistä enemmän suvaitsevaisuudesta ja ennakkoluulottomuudesta. Olen erittäin kiitollinen tästä kokemuksesta!

Volunteering in a workcamp in Portugal

Our volunteer participated in a voluntary workcamp in Portugal. In the camp their aim was to increase awareness of the Moorish heritage in Porto among the volunteer group and also to help create materials for informing tourists.

Text and photo: E. Büyükaslan

My name is Erdem, I am writing from Helsinki, Finland. I have started to live in Finland about 3 years ago. I born and raised in Turkey. After my graduation from Istanbul Technical University in 2013 I moved from Turkey to different countries for work.

My first volunteering experience was while I was studying in 2011. I don’t remember how I end up at the camp in Sevilla, Spain at the archeological camp. But I remember looking for new adventures brought the idea to try something like this. It was one of the greatest experiences of my life. So, after many years from my first camp, in 2019 I decided to take a part in another volunteering organization. I had 2 weeks off from work, so I was looking for somewhere to have vacation. Then I think why not a volunteering camp in warm country which would be more affordable, exciting and fun. So, I end up at the camp in Porto, Portugal about the Moorish Heritage in Portugal. I didn’t even know what Moorish was before I join the camp. I just like the sound of it and the city of Porto. It is one of the best places in Europe to visit. And I think now I know much more about Moorish culture.

Both camps were unforgettable trips for me. Volunteering camps are usually based on the increasing awareness of collaboration among the people who are from different countries. During the camps usually its possible to find opportunity to discover local culture and the people. Leaders at the camps are usually locals which helps a lot to gather information about the attractions in the area. 

Each volunteering camps are unique so one shouldn’t be expecting same things. It would be also wrong to compare one to another. So, while you are choosing the camps, I suggest considering estimating the age groups who are attending to the camps. Last camp as being 30 years old, I was 8 years older than the next oldest volunteer. 

Porto camp aimed to increase the awareness of Moorish culture which is so important for Portugal and Southern Europe.  We were about 10 volunteers from 6 different country. First day we scheduled the timetable for the camp which was 10 days. As a result of work, we recorded a video around the Porto and introduce the Moorish culture and its effects in Porto history. In addition to that we arrange a free city tour guided by volunteers to the locals and tourists who are visiting Porto. In order to gather people to tour we had PR work, couple days at the city center. I would like to say that attendance was tens of people, but it wasn’t 😀 But working together with volunteers and a group of people increased the team awareness and we had lots of fun. And I hope our videos are somewhere watched by someone.

Living conditions at the camps are so much varied according to the organization and the location. In both camps we all volunteers stayed at the same room and slept at the floor, but it brought big fun to our trip. Do not expect to have best food from the organization, but  you can wish to have volunteer with good cooking skills. We had planned our dinners in a way that every evening different volunteers are preparing the food and it was mostly from their home country. And other groups were washing the dishes. 

After all I suggest to everyone to experience by your own. Either way every camp brings lots of experiences and joy. And as a last suggestion: do not keep reading million of blogs or some other people’s experiences, go and get your own than you can tell about later.

Have a great journey.

-Erdem

Vapaaehtoisena ESC-ryhmäprojektissa Kreikassa

Vapaaehtoisemme vietti kaksi kuukautta Ateenassa työskennellen vapaaehtoisryhmässä turvapaikanhakijoiden kanssa sosiaalisen inkluusion ja kulttuurisen vaihdon parissa: ”Projektin aikana olen saanut valtavasti lisää tietoa, sekä päässyt kohtaamaan ihmisiä eri puolilta maailmaa. Tunteet ovat vaihdelleet ilosta suruun.”

Teksti ja kuvat: M. Teerikangas

Vapaaehtoistyö Ateenassa

Kaksi kuukautta Ateenassa on vierähtänyt ja kokemus on ollut antoisa ja monipuolinen. Euroopan Unionin tukema Kansainvälisen rauhanliikkeen Kreikan yksikön (SCI) projekti järjestettiin Ateenassa elokuun alusta syyskuun loppuun. Euroopan solidaarisuusjoukkojen vapaaehtoistyöprojekteja järjestetään ympäri Eurooppaa, sekä välillä Euroopan ulkopuolella ja kaikkien alle 30-vuotiaiden on mahdollista hakea mukaan.

Tässä SCI Hellas järjestön koordinoimassa projektissa teemana oli turvapaikanhakijoiden sosiaalinen inkluusio, sekä kulttuurinen vaihto. Työtehtävät painottuvat erilaisteaktiviteettien järjestämiseen eri ikäisille turvapaikanhakijoille. Omaa erityisosaamista ja luovuutta oli mahdollista käyttää laajasti aktiviteettien ideoinnissa ja järjestön työntekijät olivat hyvin avoimia kaikille ideoillemme.

Kokemus täällä on opettanut valtavasti lisää turvapaikanhakujärjestelmästä, sekä järjestösektorista. Kahden kuukauden aikana olen tietysti päässyt tutustumaan myös Ateenaan ja sen lähiympäristöön, sekä hieman myös kreikan kieleen järjestön kreikantunneilla. Antiikinaikaista kulttuuria pullollaan oleva Ateena tarjoaa historian ystävälle mielenkiintoisia vierailukohteita lukemattomasti. Lisäksi Ateenasta pääsee helposti tutustumaan kauniisiin lähisaariin.

maisema

Elämää ja työtä helteessä

Elokuun alussa minä ja 17 muuta vapaaehtoista yhteensä kuudesta eri Euroopan maasta saavuimme Ateenaan. Lämpötila oli ensimmäisinä viikkoina lähempänä neljääkymmentä ja vaati totuttelemista. Ensimmäinen viikko kului valmistautumisen ja tutustumisen merkeissä. Käsittelimme SCI:n historiaa kansainvälisesti ja paikallisen SCI Hellas -järjestön toimintaa ja turvapaikanhakuun ja pakolaisuuteen liittyviä teemoja Kreikassa ja Euroopan Unionissa.

Majoituimme ensimmäisen kuukauden Welcommon-hostellissa Excarcheiassa lähellä keskustaa ja järjestön toimistoa. Hostelli oli mukava paikka asua ja siellä järjestettiin muun muassa tiiviisti erilaisia kulttuuri-iltoja. Syyskuussa vaihdoimme toisten vapaaehtoisten kanssa majoitusta ja siirryimme Vyronas-nimiseen kaupunginosaan partiokäytössä olleeseen majoitukseen bussimatkan päässä keskustasta. Päivät olivat aktiviteeteista riippuen kestoltaan erilaisia. Työskentelimme tyypillisesti noin 4-6 tuntia päivässä. Joskus enemmän joskus vähemmän. Lounaat tarjottiin viikolla paikallisessa ravintolassa ja viikonloppuna kustansimme ruoat järjestön antamalla ruokarahalla.

Kansainvälisten ryhmien yhteistyötä

Paikallinen eri Afrikan maiden järjestöjen verkosto oli alusta asti aktiivisesti ja innokkaasti yhteistyössä järjestömme kanssa. Pääsin mukaan järjestämään tapahtumia Kongon, Norsunluurannikon, Kamerunin ja Guinean paikallisjärjestöissä. Järjestimme joka viikko esimerkiksi, elokuvailtoja ja erilaisia keskusteluiltoja, joissa jaoimme ajatuksia perheeseen, työhön, opiskeluun, kieleen ja diskriminaatioon liittyvistä teemoista.
Vapaaehtoisilla oli mahdollisuus valita eri kumppaneista itseä kiinnostavia projektimahdollisuuksia. Kahden kuukauden aikana erilaisia aktiviteettejä kokkauksesta, taidepajoihin järjestettiin esimerkiksi nuorille turvapaikanhakijoille suunnatussa Velos-järjestössä. Lasten kanssa työskentelyn mahdollisti Punaisen Ristin päiväkotitoiminta uusille turvapaikanhakijoille. Pääsin tutustumaan moniin erilaisiin ryhmiin, mutta itse tein pääasiassa yhteistyötä turvapaikanhakijoiden elämää esille tuovan afganistanilaisen Wings to Fly -ryhmän sekä lähisuhdeväkivallan ehkäisyyn keskittyvän Peaceful ladies-ryhmän kanssa, jonka jäsenet olivat kotoisin useista eri Afrikan maista.

Keskityimme naisiin keskittyvässä vapaaehtoistiimissämme erityisesti ryhmien näkyvyyden tukemisen edistämiseen, sillä kummatkin ryhmät oli perustettu vastikään. Kuvasimme ja editoimme muun muassa esittelyvideon Peaceful-ladies ryhmästä, sekä suunnittelimme yhdessä t-paidat, logot ja visuaalisen ulkoasun sosiaalisen median sivustoille, sekä valmistelimme yhteistä naisten oikeuksiin keskittyvää esiintymistä projektin päätöstilaisuutta varten.

Iloa, surua ja lisää tietoa

Aikamme Ateenassa opetti myös lisää turvapaikanhakujärjestelmästä Euroopassa. Pääsimme tapaamaan paikallisia sosiaalityöntekijöitä ja lakimiehiä, jotka työskentelevät turvapaikanhakijoiden parissa. Tällä hetkellä Kreikassa on tilastoidusti noin 60 000 turvapaikanhakijaa ja uusien tulijoiden määrä on kääntynyt nousuun loppukesästä alkaen. Resurssit asunnon ja riittävän toimeentulon järjestämiseksi ovat rajalliset ja välillä riittämättömät, mikä tuli konkreettisesti esille muun muassa viikoittaisilla vierailuillamme Ateenan Eleonas-pakolaisleirin ulkopuolelle, jossa perheet asuvat taivasalla odottaen pääsyä leirille. Pyrimme jakamaan perheille tietoa paikallisista järjestöistä ja tarjolla olevista lääkäripalveluista, sekä olimme SCI-Hellas järjestön kautta yhteydessä eri tahoihin, joista pystyimme saamaan ruoka- ja vaateavustuksia.

Projektin aikana olen saanut valtavasti lisää tietoa, sekä päässyt kohtaamaan ihmisiä eri puolilta maailmaa. Tunteet ovat vaihdelleet ilosta suruun. Olen kuullut paljon henkilökohtaisia ja kipeitäkin tarinoita turvapaikanhakijoiden kokemuksista, sekä tavannut perheitä pienten lasten kanssa vailla asuntoa. Samalla olen kuitenkin tutustunut hienoihin ihmisiin eri lähtökohdista ja nähnyt useiden järjestöjen ja yksilöiden tekevän päivittäin suuresti töitä turvapaikanhakijoiden hyvinvoinnin edistämiseksi.

Kipepeo – volunteer-based organisation in Kenya!

We visited Kipepeo, our new partner organisation located in Western Kenya. She was as a volunteer there for three months during the beginning of the year 2018. Heidi had a talk with the Director Julius Kuya, so that you can get to know Kipepeo too. Here you go!

Text and pictures: H. Louhelainen

Who are you and what is your role in your organisation?

My name is Julius Kuya and I am the Project Director in Kipepeo. My role is to coordinate project activities within the organisation, fundraising, developing networks, trying to find new partnerships, designing local projects, trying to help in the implementation and evaluation of projects as well as coordinating volunteer programs in other organisations. There are two other men running this project, Programs and Field Volunteer Officer Jethron Ayumba and Finance Officer Moses Meja.

Kipepeon työntekijät
Julius on the left, Jethron in the middle and Moses on the right side.

What does Kipepeo do?

Kipepeo Community Empowerment Program (KCEP) is a community-based organisation and we are doing what we call integrated projects. We enable community groups to participate in integrated activities to achieve quality livelihood and to be self-sustainable. We deliver our activities through the power and spirit of voluntary work to build sustainable communities and to give intercultural exchange.

Our main purpose is to promote youth employment and exchange of information among Kenyans and international communities, to promote youth mobility, social inclusion, community development, promotion of peace among our diverse communities, understanding and unity of purpose.

What are Kipepeo’s mission and goal?

Our mission is to improve the quality of life of the local communities in Emuhaya District trough sustainable local development initiatives. Our goal is to enhanced capacity, improved living standards and quality livelihood of needy and vulnerable community groups in Emuhaya District.

What kinds of projects does Kipepeo offer for volunteers?

We have many ways for the volunteers to be involved and they can combine different activities during their stay!

  • Volunteers can teach together with our teachers at the Kipepeo Community Education Centre or at some high schools. Teaching some basic computer skills for young people is also possible.
  • We have community microfinance and business development groups in which volunteers can be involved, plus trainings, group meetings ans some local business projects.
  • Kipepo coordinates women, youth and sport groups and volunteers can join these groups to give trainings or education.
  • We have a project dealing with orphans and we offer these kids mentorship, trainings, discussions and different kinds of activities.
  • We have partnership with a hospital nearby and volunteers can get involved in nursing and clinical services there. We also sometimes arrange health talks for the community about basic health topics, for example preventing malaria or HIV or about hygiene.
  • We have permaculture design and farming, so volunteers can be designing the farm with us or they can be involved with farming itself. We want to create a local eco-village with houses and open-air conference hall built in the local way. Volunteers can be involved in construction work at the Community Resource Centre, which is still being constructed. Workcamps and volunteers can join us there!
Working in the permaculture project

Why international volunteering, what are its impacts?

The first thing is through skills and knowledge. Many volunteers have something extra in them, for example through their studies or their work or their hobbies and interests and they can use these skills to support us to empower the members of our community. That is one of the key things. But we also have had volunteers who come straight after their high school.

The second important thing is cultural exchange, which allows us to learn from each other. International volunteers are important also for social inclusion, in getting everyone in the community involved.

Making bricks

How have your previous volunteers contributed to your local community or activities?

Ideas! That is one of the most sustainable things. New perspectives, insights, information and skills have really helped Kipepeo to grow and develop. Even our websites have been designed with one of our volunteers and now after he trained us, we can manage them ourselves.

Two volunteers have been able to help us mobilize material resources, for example computers, cameras and printers. This has allowed us to be able to communicate internationally and to be able to offer computer trainings locally for the community to empower them and to offer them new opportunities. Volunteers also support us financially through their participation fee. We are a volunteer-based organisation, so the participation fee is important for us to meet the costs and the needs of the projects. These fees enable us to do something new or to develop our projects. Volunteers have had a major role so that we have been able to buy land and to start building our Community Resource Centre. One of our old volunteers helped us in getting students to come to a workcamp and to help with the construction work, so that had a big impact.

And also, we make friendships! We have friends all over the world through voluntary service, which also continues to build our network as an organisation.

Neljä ihmistä kahvilassa Keniassa
Moses, Jethron, Heidi and Julius

Last question, why Kipepeo?

We are a volunteer-based organisation, so we don’t receive payments and we have dedicated ourselves to offer services to the community. Kipepeo is at the grassroot-level and we really understand the needs of our community. The activities that we tell about are existing activities in which volunteers can get involved in straight away. When volunteers come here, they are part of us and they fit very well to the context.

We are volunteer-oriented, and we take good care of our volunteers because we know, if volunteers are taken care of, they also deliver. All of us have been volunteering and so we know what volunteers go through. We give our volunteers opportunities to explore and learn and to try their ideas with us.

We are a small organisation, so volunteers can see the outcome of their work. Also, we are motivated, and we want to grow and that’s why we welcome volunteers to come and be part of our growth. Kipepeo is run by young people so we have young people minds and we are very flexible.

Thank you Julius!

*Are you interested in volunteering in Kenya / Kipepeo? Ask more: . And take a peek at Heidi’s experience on Instagram #instatakeover

Elämää ja vapaaehtoistyötä Skotlannissa Eiggin saarella

Tutustuin KVT:n toimintaan ensimmäistä kertaa, kun osallistuin 17-vuotiaana yhdessä Luonto-Liiton kanssa järjestetylle sipoolaisen niittyalueen raivausleirille. Olin aika eristäytynyt tapaus ja käytännön tekeminen yhdessä muiden kanssa oli minulle vähän kuin taikatemppu, joka teki sosiaalisuudesta helpompaa. Olen tämän jälkeen osallistunut viidelle vapaaehtoistyöleirille Ruotsissa, Saksassa, Tshekissä ja Irlannissa. Lue lisää

Rauhanleirillä Ukrainassa: Making Peace in Ukraine

Hei kaikille!

Täällä kirjoittaa Leena, 33-vuotias yrittäjä Helsingistä. Haluaisin jakaa kokemukseni viimeisimmästä projektistani Ukrainassa, jonne lähdin KVT:n kautta syyskuussa 2018.

Meitä kerääntyi yhteensä 11 vapaaehtoista Ukrainan Harkovaan kymmenen päivän ajaksi oppimaan lisää tärkeästä aiheesta.Projektimme ”Making peace in Ukraine” tarkoitus oli tarkastella ja tutkia, miten Ukrainan konfliktista vuonna 2014 paenneet IDP:t (=Internally displaced people) ovat sopeutuneet uuteen elämäänsä uudessa kaupungissa. Taustatietona kerron sen verran, että Ukrainan konfliktin alettua vuodesta 2014 yhteensä yli miljoona ihmistä on paennut pois Donbassin alueelta, mikä edelleen on hallituksen vastaisten joukkojen miehittämä. Itä-Ukrainassa lähellä Venäjän rajaa sijaitseva Harkova on kaupunki, jonka alueelle suuri osa tältä alueelta poismuuttaneista asettui.

Ryhmässämme oli yhteensä 11 osallistujaa: Ukrainasta, Puolasta, Tšekistä, Slovakiasta, Saksasta, Sveitsistä ja minä Suomesta. Meitä kaikkia yhdisti halu auttaa ja iso tarve ymmärtää, mitä Ukrainan konfliktissa tällä hetkellä tapahtuu. Projektin aikana puhuimme paljon omien maidemme medioista ja siitä, kuinka Ukrainaan liitetään edelleen paljon valeuutisia, eikä loppujen lopuksi kukaan oikein tunnu tietävän, missä mennään.

Itselleni tämä oli jo kymmenes vapaaehtoistyöprojektini, ja kaiken kaikkiaan neljäs Ukrainassa. Ensimmäisen kerran matkustin ja tein vapaaehtoistyötä Ukrainassa vuonna 2015 konfliktin jo alettua, ja vuosien myötä minua on vaivannut iso turhautuminen siitä, että sota tuntuu olevan meillä länsimaissa lähes unohduksissa, tai siitä on valheellisia käsityksiä. Sama ilmiö tosin mielestäni toistuu Ukrainassa, sillä siellä ollessani monesti vaikuttaa siltä, kuin sotaa ei olisikaan paikallisten ihmisten elämässä. Kun kuulin tästä projektista, tiesin heti, että haluan olla mukana, vaikka se edellyttikin järjestelyjä töideni suhteen. Halusin kuulla ns. tavallisten ihmisten kokemuksista, sillä niistä ei mediassa juurikaan kirjoiteta.

Vapaaehtoistyöleirin aikana toteutimme yhteensä 16 haastattelua, joihin osallistui kaikkiaan 29 ihmistä. Vierailimme mm. vapaamediayhtiö Nakipelossa, vapaaehtoisjärjestö AKSentressa sekä tapasimme ja haastattelimme monia eri elämäntilanteessa olevia poismuuttajia. Osan haastatteluista pystyimme toteuttamaan englanniksi, ja osan haastatteluista ukrainalaiset vapaaehtoisemme tulkkasivat. Nuorin haastateltavamme oli 18-vuotias ja vanhimmat eläkeikäisiä. Oli hienoa kuulla eri-ikäisten kokemuksia ja näkemyksiä, ja ylipäätään tavata eri elämäntilanteessa olevia paikallisia.

Itselleni haastatteluista parhaiten mieleen jäi se, että jokainen tapaamamme poismuuttaja oli kohdannut isoja haasteita. Käytännössä kaikki aikuiset haastateltavamme menettivät konfliktin alettua työnsä ja asuntonsa, ja joutuivat aloittamaan elämänsä täysin alusta uudessa kaupungissaan. Harkovassa asuessaan heidän on ollut haasteellista löytää töitä, ja osa asuu edelleen tuttavien luona. Myös etenkin vanhempien ihmisten on vaikea löytää uutta työtä, ja monesti ainut tapa selviytyä on perustaa oma yritystoiminta. Toisin kuin helposti länsimaissa ajattelemme, valtio ole tukenut näitä ihmisiä juuri ollenkaan. Ainoan todellisen avun he ovat saaneet vapaaehtoisvoimin toimivilta järjestöiltä, mitkä nekin ovat vähentäneet toimintaansa sitten vuodesta 2014.

Huone, jossa neljä ihmistä istuu vuoteilla ja lattioilla tietokoneiden ja paperien kanssa.

Olin hyvin yllättynyt siitä, miten avoimesti haastateltavamme kertoivat kokemuksistaan. Saimme kuulla mm. yhden haastateltavamme piilotelleen kellarissa useamman kuukauden sodan alettua. Jotkut haastateltavistamme oli kaapattu ja kidutettu, mutta he olivat onnistuneet pakenemaan. Osalla oli edelleen sukulaisia konfliktialueella, ja sinne kulku oli hankalaa johtuen mm. pitkistä rajatarkastuksista. Uskon, että jos projektimme olisi toteutettu vaikka pari vuotta aikaisemmin, emme olisi saaneet kuulla näin avoimia tarinoita, sillä traumaattisista kokemuksista olisi kulunut liian vähän aikaa.

Projektimme oli omalaatuinen siitäkin syystä, ettei meillä ollut paikallista isännöitsijää, vaan organisoimme kaiken itse. Nauhoitimme kaikki haastattelut osallistujien luvalla, ja perustimme niistä yhteisen tietokannan meidän vapaaehtoisten kesken. Jo projektin alussa puhuimme siitä, että halukkaat meistä voisivat jatkaa toimintaa projektin loputtua. Perustimme blogin ja Facebook-sivun, joiden tarkoitus on kertoa poismuuttaneiden tarinoita, ja saada heidän äänensä kuuluviin. Tämä projekti oli valtavan hyvä kokemus siitä, miten paljon voi motivoituneella joukolla saada aikaan lyhyessä ajassa. Puhuimme jatkuvasti keskenämme siitä, mitä ketäkin kiinnostaa tehdä. Kun yhdet ovat hyviä haastattelemaan, toiset valokuvaamaan ja editoimaan kuvia, kolmannet suunnittelemaan logoa ja blogin ulkoasua, saimme paljon aikaan!

Tällä hetkellä kirjoitamme blogiin meidän tapaamiemme ihmisten kokemuksista, mutta haaveenamme on, että vähitellen saisimme välittää myös muiden ihmisten kokemuksista blogissamme. Uskon itse siihen, että poismuuttaneille itselleen olisi tärkeää kuulla toisten vastaavissa tilanteissa olleiden kokemuksista, ja siitä he voisivat saada voimaa myös omaan tilanteeseen.

Tästä voit kurkata blogiimme ja olisi mahtavaa, jos kävisit myös tykkäämässä Facebook-sivustamme.

Syysterveisin,
Leena

15 hengen vapaaehtoisryhmä poseeraa kahdessa rivissä.

Haikeat jäähyväiset Sri Lankalle

“Viimeisenä Muturin viikkonani tuntui epätodelliselta, mihin viime kuukaudet ovat oikein kadonneet?”

Lähdin KVT:n kautta kolmeksi kuukaudeksi vapaaehtoistöihin Sri Lankaan. Suurimman osan ajastani vietin Muturissa, Sri Lankan itärannikolla pienessä muslimi- ja tamilikylässä.

Teksti ja kuvat: Minna P.

Pari viimeistä viikkoa oli yhtä menemistä. Normityöt, projektin vaatimat loppurutistukset sekä muutamat ekstratunnit joita pidin vieraillessani Akkaraipatussa pitivät työn touhussa. Akkaraipattu paikannimenä kuulosti suomalaisen korvaan ensin hieman pahaenteiseltä (heh heh), mutta loppujen lopuksi ihmiset kohtelivat minua siellä aivan yhtä hellästi ja ehkä jopa vielä vieraanvaraisemmin kuin muuallakin Sri Lankassa. Pidin paikallisessa oppilaitoksessa kolme interaktiivista englannin sessiota ja tutustuin paikallisiin sekä kahteen yltiöhauskaan malesialaiseen tätiin, jotka olivat myös vierailevia opettajia.

Myös Muturissa joukko teinipoikia hokasivat minut viime hetkillä ja kinuivat kovasti enkun tuntia. Kun kaikki tiesivät, että on minun viimeiset päiväni Muturissa, kaikki yrittivät saada minusta mahdollisimman paljon irti, mikä on tietysti ymmärrettävää. Täyteläisestä loppuviikkojen aikataulusta huolimatta lupauduin pitämään pojille tunnin mittaisen enkun session, mistä tulikin lopulta varsin hauska ja hupaisa oppitunti näiden seitsemän nuoren koltiaisen kanssa.

Viimeinen koulupäivä ennen lasten kuukauden mittaista lomaa oli 3.8. Tällöin ei juurikaan ollut normaaleja oppitunteja, opettajat hääräilivät kuka milloin missäkin ja itse päädyin hemmottelemaan sekä opettajia että oppilaita karkilla ja suklaalla. Tuntui haikealta jättää jäähyväisiä näille lapsille, joita on opastanut sekä englannin että elämän taidoissa viime kuukaudet. 1. ja 2. -luokkalaisten opettamisessa suunnilleen puolet ajasta menee muuhun kuin itse englannin opettamiseen, mutta näinhän sen kuuluu mennäkin. Lapsoset ovat juuri sen ikäisiä että osa vielä oppii että toisen lyöminen ei ole ok ja osa vielä opettelee kuinka kirjaimia kirjoitetaan. Jälkeenpäin voin todeta että lasten kanssa touhuaminen on ollut niin hauskaa, ilahduttavaa, kamalaa, opettavaista, välitöntä kuin liikuttavaakin. Jätimme molempien luokkien kanssa jäähyväiset juhlallisesti hämähämähäkin tahdissa laulaen ja leikkien.

Ihmisryhmä

Neljä päivää ennen lähtöäni saimme Peace Centerille vihdoinkin uuden vapaaehtoisen, italialaisen Germanon! Alusta asti havaitsin että kyseessä on varsin mainio tyyppi, eikä hänellä varmasti tule mitään ongelmia Muturin meininkeihin sopeutumisen kanssa. Tavallaan harmi, että ehdittiin viettää niin vähän aikaa vapari-aikaa yhdessä, mutta minkäs teet! Ehdin kuitenkin näppärästi esitellä Germanolle Muturin ja Trincon sekä iltaoppilaani jonka tunteja Germano jälkeeni jatkaa.

Viimeiset päivät Muturissa olivat yhtä jäähyväisten jättämistä, eri englannin ryhmieni ja muiden ystävieni kanssa. Meitä kutsuttiin kyliin sinne tänne ja pääsimme taas poimimaan ojan pohjasta simpukoita (eli matteja – matti = simpukka), juomaan kookospähkinästä kookosvettä ja nauttimaan tunnelmallisesta öisestä Muturin rannasta laulueskelun kera. Ihan viimeisenä Muturin päivänä pidimme vihdoin ensimmäisen workshopin leskiäideille, ja pääsin näkemään projektipuurtamiseni tulosta. Iloksemme äidit tykkäsivät koulutuksesta ja pyysivät vastaavia lisää ja mahdollisimman pian. Ihanin mahdollinen lopetus Muturin töilleni – nähdä kuinka äidit viihtyvät ja kuuntelevat innokkaasti, ja myös osallistuvat itse aktiivisesti keskusteluun.

Kaikkein eniten olen nauttinut iltatuntien pitämisestä, eli aikuisoppilaiden kanssa teemapohjaisista keskusteluista. Näin olen päässyt tutustumaan syvemmin sekä näihin mahtaviin tyyppeihin että Muturin ja Sri Lankan kulttuuriin ja mentaliteettiin. Iltaoppilaistani onkin tullut Sri Lankan parhaimpia ystäviäni. He ovat näyttäneet minulle hienoja lähialueiden paikkoja ja kutsuneet illallisille.

Ihmisiä piknikillä ulkona

Tuntui kyllä todella haikealta jättää kolmen kuukauden jälkeen hyvästit uusille ystävilleni, muille Muturin ihmisille ja Muturille ja Peace Centerille ylipäänsä. Muturin suht uutena asukkaana sekä ainoana ulkomaalaisena, ja siten kuitenkin tavallaan ainoana muukalaisena hyvien ystävien löytyminen tuntuu erityisen arvokkaalta ja riemastuttavalta. Kaikkien hienojen nähtävyyksien tai opettavaisen vapaaehtoistyökokemuksen jälkeen, uudet ystävät on se asia mistä olen kaikkein kiitollisin. Loppujen lopuksi kohtaamiset ja aika niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa tuntuu kuuluvansa ns. “samaan heimoon”, ovat kaikista ikimuistoisempia ja antoisimpia asioita, jota tämä kesä on minulle suonut.

Vaikka olen päättänyt että aion tulla tänne takaisin vähintäänkin lyhyemmälle lomalle ja ehkä jo vuoden tai parin päästä, silti tiedän että tulen ikävöimään paljon Muturia ja monia ihmisiä täältä. Onneksi nykyään on kuitenkin helppo pitää yhteyttä matkan päästä, sillä suurimmalla osalla täällä on pääsy nettiin ja kaikilla vähintäänkin puhelin.

Temppeli, jossa patsas ja viirejä katossaEnnen Suomeen paluutani kiertelimme hyvän ystäväni Wilman kanssa Sri Lankaa reilun viikon verran pääasiassa ihaillen sen kaunista ja monimuotoista luontoa. Wilma ehti viettää myös pari päivää kanssamme Muturissa ennen kuin aloitimme reissumme Trincon Uppuveli-rannalta snorklailun ja valasretken merkeissä. Pakko sanoa, että hetken aikaa sillä rannalla minulla oli ihan valtava kulttuurishokki: yhtäkkiä ihmiset ympärilläni ovat puolialasti ja hotellista kuuluu jatkuva länsimainen bilejumputus, ravintolassa tyrkytetään haarukkaa ja serviettiä, ihmiset puhuvat ties mitä kieliä ja kaikki on kamalan kallista. Missä ovat kirmaavat pikkulapset, ohikulkijoiden tervehdykset ja avuliaisuus, perinteinen tamilimusiikki ja kauniit värikkäät vaatetukset?

No, nyt toisena lomapäivänä Muturin hyvästelemisen haikeus on jo laimentunut ja olen jopa vähän sopeutunut muiden turistien keskelle. Sri Lankassa kelpaa kyllä ihailla meren ihmeitä, elukoita ja upeita keskivaltion luontomaisemia. Uusi seikkailu on alkanut!

Tässä tällä erää viimeinen kirjoitukseni Sri Lankan kesästäni. Kiitos että olet ollut kuulolla!

Haikein ja onnellisin terveisin,
Minna

Vapaaehtoisena rauhanjärjestössä Sveitsissä

Hei! Olen Sanni, 23-vuotias valtio-opin opiskelija Helsingistä. Viime syyskuussa lähdin KVT:n kautta sveitsiläiseen rauhanjärjestöön Zürichiin oppimaan lisää rauhantyöstä ja kansalaisvaikuttamisesta.

Olin halunnut lähteä ulkomaille jo pitkään saadakseni kansainvälistä kokemusta, ja KVT:n kautta löydetty European Voluntary Service (EVS) tuntui itselleni sopivalta.

Alkusysäys

Minua kiinnosti tietää käytännössä, millaista järjestötyö on ja saada työkokemusta. Ilmoitus vapaaehtoistyöstä sveitsiläisessä rauhanjärjestössä herätti heti mielenkiinnon. Työtehtävät, kuten artikkeleiden kirjoittaminen lehteen, sosiaalisen median sekä nettisivujen päivittäminen ja rauhanteemaisten tapahtumien organisointi kuulostivat monipuolisilta ja sopivan haastavilta.

Yksi kriteereistä oli saksan kielitaito, joka minun kohdallani täyttyi. Olen opiskellut saksaa kolmannesta luokasta asti aina yliopistoon saakka, mutta “luonnossa” en ollut päässyt sitä käyttämään. Päätin jo ennen Sveitsiin menoani, että yritän pärjätä mahdollisimman pitkään pelkällä saksalla, jotta kielitaitoni kehittyy.

Kirjoitin hakemuksen ja sain kutsun Skype-haastatteluun. Jännitin aluksi todella paljon, sillä haastattelu oli saksaksi. Haastattelu meni ilmeisen hyvin, sillä muutaman päivän päästä sain tiedon, että minut oli valittu!

Monipuolisia tehtäviä

Olin jo aikaisemmin ollut kiinnostunut naisten oikeuksista. Swiss Peace Councililla toiveitani kuunneltiin ja sain työskennellä itseäni kiinnostavien aiheiden parissa. Kun huomasin Miriam Coronel-Ferrerin, maailman ensimmäisen naispuolisen päärauhanneuvottelijan, tulevan vieraaksi Baselissa järjestettyyn konferenssiin, soitin järjestäjätaholle ja pyysin saada haastatella häntä. Haastattelu järjestyi, ja kirjoitin jutun Filippiinien hallituksen ja islamistikapinallisten välisistä neuvotteluista järjestön julkaisemaan lehteen. Artikkeli on luettavissa saksaksi Friedensratin lehdessä.

Kaksi naista poseeraa saksankielistä lehteä kannatellen

Yllä: Miriam Coronel-Ferreriä haastattelemassa. Otin mukaan järjestömme lehtiä, ja tässä kuvassa poseeraamme lehden kanssa.

Lehtijuttujen lisäksi järjestimme omia tapahtumiamme. Toteutimme keskustelutilaisuuden väkivallan aiheuttamista fyysisistä sekä henkisistä traumoista ja niistä toipumisesta. Pidin yhteyttä eri puhujiimme ja järjestin suunnitelutapaamisen, jotta keskustelutilaisuus olisi mahdollisimman mielenkiintoinen, selkeä ja informatiivinen. Puhujina meillä oli kolme erilaista naista: entinen rauhanturvaaja, ihmisoikeusaktivisti ja terapeutti. Tapahtuma oli osa naisiin kohdistuvan väkivallan vastaiseen maailmanlaajuiseen kampanjaa (16 Days Against Gender-Based Violence), ja olin mukana kampanjan suunnittelukokouksissa edustamassa järjestöämme.

Iso juttu järjestötyössä on myös näkyvyys ja resurssien käyttö. Halusin konkreettisesti edistää järjestömme tunnettavuutta ja saada meille uusia jäseniä sekä lehden tilaajia. Suurin yleisö on tietysti tavoitettavissa internetissä. Päivitin ahkerasti nettisivujamme, jotta ne säilyivät ajan tasalla. Opettelin myös hakukoneoptimointia, jotta tietyistä rauhanteemoista saksankielellä tietoa etsivät ihmiset päätyisivät juuri meidän sivuillemme lukemaan niistä ja kiinnostuisivat kenties järjestön toiminnasta laajemminkin.

Lisäsin kuvia Facebookiin tapahtumistamme ja linkkejä nettisivuillemme mielenkiintoisiin juttuihimme. Sen lisäksi opettelin käyttämään Twitteriä ja #hashtageja, jotta olisimme osa aktiivista keskustelua myös siellä. Retweettailin ja tykkäilin muiden tweeteistä, jotta hekin huomaisivat meidät. Seuraajamäärämme kasvoikin ihan mukavaa tahtia.

Sen lisäksi kirjoitin sähköiset uutiskirjeet, jotka laitoimme sähköpostilistallamme jakoon. Niissä kerroin tapahtumistamme ja järjestön lehden artikkeleista. Tutkin paljon muita uutiskirjeitä ja käytin hyväksi havaittuja vinkkejä itse. Tavoitteeni oli esimerkiksi tehdä artikkeleista kertovista pätkistä niin mielenkiintoisia, että uudet ihmiset tilaisivat itse lehden lukeakseen koko artikkelin. Lehden tulot olivat tärkeä osa järjestön rahoitusta ja mielestäni oli tärkeää tehdä lehti tunnetuksi. Otin lehtiä myös mukaan kaikkiin tapahtumiin, joissa kävin, ja jaoin niitä ihmisille. Lehden mukana jaoin tietysti tilauskaavakkeen!

Kaikkia ideoitani en suinkaan saanut itse vaan sain paljon apua ja ehdotuksia toimistoltamme. Olen tästä hyvin kiitollinen, näin opin paljon myös itselleni vieraammista aiheista, joista en olisi muuten kiinnostunut.

Kävin esimerkiksi ydinaseita ja ihmisoikeuksia käsittelevässä konferenssissa, jossa opin paljon uutta. Idean mennä oli antanut järjestön pääsihteeri, joka pyysi minua edustamaan meitä siellä. Konferenssin järjesti IPPNW, joka sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1985. Tapasin myös ICAN:in edustajia, ja kun ICAN sai Nobelin rauhanpalkinnon, olin konferenssin ansiosta tietoisempi heidänkin toiminnastaan. Meille tuli paljon puheluita sveitsinsaksalaiselta medialta Nobelin rauhanpalkinnon kommentointia varten. Olin (vahingossa) toimistollamme yksin, joten ohjasin puheluita koko päivän eteenpäin järjestön puheenjohtajalle ja pääsihteerille. Kuvassa IPPNW:n konferenssissa, tietenkin järjestömme lehden kanssa.

Pääsihteeri antoi myös idean yhtä lehtiartikkeleistani varten: hän halusi jutun Yhdysvaltojen asejärjestö NRA:n harjoittamasta lobbauksesta sekä sitä vastustavasta kansanliikkeestä. Mielessäni alkoi itää ajatus ruohonjuuritason aktiivin haastattelusta osana juttua, ja löysinkin verkostojeni kautta 16-vuotiaan yhdysvaltaisen high school-oppilaan, joka oli organisoinut koulussaan protesteja aselakien tiukentamisen puolesta sekä järjestänyt aktiivien tapaamisia päättäjien kanssa. Artikkeli haastatteluineen löytyy saksaksi täältä.

Vapaa-aikaa viettämässä

Mietin aluksi, miten tutustuisin ikäisiini sveitsiläisnuoriin. Pidin sitä oleellisena kielitaidon kehittymisen kannalta, ja halusin tietysti uusia kavereita uudessa kaupungissa. Olen ollut Suomessa mukana malli-YK-toiminnassa, joten hain Zürichissä Zurich Model United Nations (ZuMUN)-konferenssin järjestäjätiimiin. Pääsin mukaan markkinointitiimiin. Muut järjestäjät olivat Zürichin kahdesta yliopistosta. Konferenssi oli menestys, sillä osallistujia oli yli 150 henkilöä yli kymmenestä eri maasta, ja lisäksi se oli henkilökohtaisesti menestys minulle, sillä tutustuin moniin paikallisiin ja pääsin käyttämään saksankieltäni työn ulkopuolella. Myös paikallinen murre, “Züridütsch”, tuli tutuksi.

EVS tarjoaa mahdollisuuden kielikurssiin, joten käytin sen hyväkseni ja ilmoittauduin saksankielenkurssille. Kurssilla tavoitteenani oli ennen kaikkea kehittää kielioppiani, jotta puhuisin ja kirjoittaisin myös kieliopillisesti mahdollisimman oikein. EVS-paikkani kannusti käymään lisää kursseja, joten kävin kaikenkaikkiaan kolme saksankielen kurssia.

Minua oli autettu paljon, jotta kotiutuisin Sveitsiin, ja halusin itse tarjota samaa muille. Ilmoittauduin vapaaehtoiseksi pakolaislapsille järjestetylle taideleirille, jossa maalasimme, painoimme kangasväreillä ja siinä sivussa puhuimme saksaa. Lapset ovat rohkeita kielenkäyttäjiä, joten heidän sanavarastonsa kasvoi vauhdilla ja puuttuvat sanat korvattiin pantomiimina ja naurettiin iloisesti. Kirjoitin leiristä myös jutun lehteemme.

Sveitsi on kuuluisa vuoristaan ja upeista maisemista. Viikonloppuisin kiersinkin ahkerasti Sveitsiä kavereideni kanssa ja ehdinkin nähdä monta paikkaa. Vaeltaminen ja raitis ilma rentouttivat ja maisemat Alpeilla olivat hienot.

EVS on hieno kokemus lähteä vapaaehtoistöihin Eurooppaan ja mahdollisuus, jota kannattaa hyödyntää. Uskon, että kokemukseni ja oppimani viestinnästä, tapahtumatuotannosta ja parantunut saksankielen taitoni auttavat tulevaisuudessa töitä hakiessa. Ohjelmasta ei tule osallistujalle kuluja, sillä matkat, taskuraha ja majoitus maksetaan.

Lopuksi vielä kaunis kiitos kaikille kolmelle järjestölle, jotka oman EVS-jaksoni mahdollistivat, eli KVT:lle, Sveitsin Service Civil Internationalille sekä Swiss Peace Councilille!