”Keikkareitten keskuudessa” – kansainväliset vapaaehtoiset Suomea jälleenrakentamassa
Juttu on julkaistu Pax-lehdessä 2017/04. Kirjoittaja: Minna Vähäsalo.
Lapin sodan jälkeen pohjoisessa oli poltettu maa. Tuhottuja rakennuksia, räjäytettyjä siltoja ja teitä, miinoitettu maasto. Tuhannet evakot palasivat taisteluiden tauottua, moni kodittomana. Pellot olivat hoitamatta, ja puutetta oli kaikesta. Vaikeassa tilanteessa jälleenrakennukseen ryhdyttiin rivakasti. Avustuksia tuotiin ulkomailta ja muualta Suomesta, ja jo 1950-luvulla esimerkiksi Rovaniemen rakennuskanta oli sotaa edeltävää aikaa suurempi.
Video – Lappi nousee (Eino Mäkisen lyhytdokumentti)
Pian sodan jälkeen, helmikuussa 1946 Rovaniemelle matkasi myös nuori Elli Keinänen. Junamatka Helsingistä kesti 27 tuntia, ja perillä Elliä odotti vaatimaton parakkimajoitus. Innostus oli kuitenkin kova: oli alkamassa seikkailu, joka vei Ellin siihenastisen elämänsä pohjoisimpaan kolkkaan. Ja kaiken lisäksi hän sai tilaisuuden harjoitella englantia!
Elli oli saapunut auttaakseen Yhdysvaltain kveekarien järjestämässä avustustoiminnassa. Ensimmäiset amerikkalaiskveekarit olivat saapuneet Rovaniemelle marraskuussa 1945, ja vuoden loppuun mennessä paikalla heitä oli viisi. Mukaan tuli myös suomalaisia tulkkeja ja tilapäisapua, ja myöhemmin suuri määrä vierailijoita: edustajia eri avustusjärjestöistä ja setlementeistä, toimittajia ja muita uteliaita. Ensimmäiset avustustyöleirit järjestettiin kesällä 1946 Autissa Rovaniemen maalaiskunnassa ja Sallan Hirvasvaarassa. Lisäksi ruotsalainen vapaaehtoistyöjärjestö Internationella Arbetslag (IAL) järjesti leirin Kittilässä.
Työmatkalla 1947
Kveekarit – tai keikkarit, kuten paikalliset heitä Ellin mukaan kutsuivat – oli Lappiin tuonut halu auttaa sodasta ja sen jälkeisestä hävityksestä kärsineitä. Toiminta ei ollut kuitenkaan pelkkää hätäapua. Taustalla oli ajatus rauhanrakentamisesta työn kautta. Kveekarilainen rauhanaate pohjasi ajatukseen, että yhdessä tasavertaisena tehdyn työn äärellä ihmisten on mahdollista aidosti tutustua ja oppia ymmärtämään toisiaan. Ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kasvaa rauha ja lähimmäisenrakkaus – maailmanrauhaa on rakennettava ja sotien juuret kitkettävä ruohonjuuritasolta lähtien.
Amerikan kveekareiden avustustoimikunta (American Friends Service Committee AFSC) oli antanut Suomen tilanteen kartoittamisen maan tilannetta pitkään seuranneelle Douglas Steerelle. Steere matkasikin ensin Tukholmaan, josta hän jatkoi Helsinkiin ja lopulta Rovaniemelle. Matkallaan Steere tapasi rauhanaatteesta ja avustustoiminnasta kiinnostuneita Suomessa ja Ruotsissa. Steeren tuttavuuksiin kuuluivat niin Heikki Waris (Suomen Huollon toiminnanjohtaja ja vuonna 1947 perustetun Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:n ensimmäinen puheenjohtaja) ja Deryck Sivén (helsinkiläinen kveekari ja Rauhanliiton aktiivi).
Perehdyttyään Lapin tilanteeseen Steere suositteli, että AFSC aloittaisi avustustoiminnan alueella. Hän ehdotti, että työtä koordinoimaan lähetettäisiin kuusi AFSC:n työntekijää, joista yksi jäisi Tukholmaan yhteyshenkilöksi. Lisäksi hän esitti työleirien järjestämistä. Steeren suositukset saivat kannatusta, ja muutaman kuukauden kuluttua voitiin aloittaa tavaratoimitukset sekä alkaa organisoida ensimmäisiä leirejä jälleenrakentajien avuksi.
Kveekarit toimittivat Suomeen tavara-apua, jota jaettiin paikallisille vapaaehtoisvoimin. Työleireillä osallistuttiin konkreettiseen jälleenrakennukseen: rakennettiin taloja ja raivattiin maata. Kittilässä leiriläiset olivat myös mukana sadonkorjuussa ja pitivät ompelutupaa ja suutarinverstasta. Tärkeä osa työtä olivat ”ruokakoulut”, jotka toimivat päivähoitopaikkoina ja tarjosivat lämpimän aterian paikallisille lapsille. Jo seuraavana vuonna leiritoiminta laajeni Keski-Suomeen Muurasjärvelle ja Suolahteen, jossa autettiin erityisesti Karjalan evakkoja. Lapissa jatkettiin rakennustöitä Inarissa, Sattasessa, Savukoskella, Särkelässä ja Tervolassa.
”Ruokakouluissa” tarjottiin paikallisille lapsille lämmin ateria ja päivähoitopaikka vanhempien tehdessä töitä.
Jokaiselle leirille värvättiin 20–30 suomalaista ja amerikkalaista vapaaehtoista. Tyypillinen leiriläinen oli keskiluokkainen, yliopistossa opiskeleva nainen. Miehiäkin toki oli, mutta vapaaehtoistyö näyttää jo 1940-luvun Suomessa houkutelleen suuremman määrän naisia. Keskeisin motivaatio oli halu auttaa, mutta lisäksi nuoret olivat kiinnostuneet tapaamaan muiden maiden ihmisiä, harjoittamaan kielitaitoaan ja saamaan fyysisestä työstä vaihtelua omaan arkeensa.
Leirijohtajia oli aina kaksi, joista toinen oli suomalainen ja toinen amerikkalainen, yksi nainen ja yksi mies. Sukupuolten välistä tasa-arvoa korostettiin myös työnjaossa: sekä naiset että miehet tekivät rakennustöitä ja tiskasivat. Joskus suomalaispojat tosin yrittivät pinnata tiskausvuoroista – kenties ajatus ”naisten töiden” tekemisestä kummeksutti.
Tasa-arvoinen tiskiryhmä Inarissa 1947
Amy-Martta kuvaili leiriarkea Ylioppilaslehdessä vuonna 1946:
“Tavallisen arkipäivän ohjelma oli suurin piirtein seuraava: klo 6 aamuherätys, 6.30 aamiainen, johon kuului puuro, kahvi ja voileivät. Klo 7 alkoi silent meeting (hiljainen hetki), joka kesti 15 min. Töihin lähdettiin klo 7.30, ensin metsätietä kävellen n. 2 km, sitten muutamia kilometrejä hienoilla ruotsalaisilla pyörillämme. Ruotsalaiset olivat myös ystävällisesti lahjoittaneet laivaston vanhoja kirkkaansinisiä housuja, jotka varsinkin tyttöjen päälle pinnistettyinä olivat sangen vaikuttavan näköisiä. Amerikasta oli tullut armeijan haalareita, joiden rintapielissä muistoina edellisiltä omistajilta komeili uljaita ’Miss America’-piirroksia. Asua täydensivät vielä monot, tarpeeksi tilavat arimmillekin liikavarpaille.”
Työnteon lisäksi leireihin kuuluivat kveekareiden hiljaiset hetket sekä opintokeskustelut. Vähintään kerran viikossa keskusteltiin esimerkiksi työleiriaatteesta, kveekariudesta, rauhankysymyksistä tai maakunnan tai maailman ajankohtaisista asioista. Uusi kokemus monelle 1940-luvun suomalaisnuorelle lienee ollut myös leiridemokratia. Kun yhteisistä asioista, vaikkapa fyysisen työnteon ja henkisen kehityksen välisestä tasapainosta leireillä, keskusteltiin ja päätettiin konsensus-periaatteella, istunnot saattoivat venähtää pitkiksi. Parakin penkki tarjosikin epämukavan torkkumispaikan niille, joita kokoukset eivät erityisesti innostaneet. Rennompaa vapaa-aikaa olivat ohjelmattomat päivät ja illat, retket, illanvietot ja yhteiset tuokiot.
Paikalliset suhtautuivat leiriläisiin kiitollisuuden ja hämmennyksen sekaisesti. Monen oli vaikea ymmärtää, että joku matkaisi toiselta puolen maata tai peräti valtameren yli tehdäkseen töitä palkatta.
“Ihmiset luulivat, että olimme lomalla. Kun työskentelimme, he luulivat, että saamme palkkaa; kun he oppivat, ettei meille maksettu, he luulivat, että olimme vankeja pakkotyössä – sitten he alkoivat ymmärtää, että teimme työmme lähimmäisenrakkaudesta.”
Näin kirjoitti Bill Fredrickson, joka valitsi kesän 1946 leiripaikat ja johti Autin leiriä. Autettaviin ihmisiin tutustuttiin, joskin kulttuurierot ja kielimuuri vaikuttivat. Paikallisten kanssa tehtiin työtä, ja leiriläiset saivat kutsuja kylien tapahtumiin. Joillain kylillä paikalliset nuoret alkoivat kokoontua leireillä lauantai-iltaisin. Ihmetystä ja ihailua herättivät työhön tottumattomat mutta sinnikkäät tytöt sekä ulkomaalaiset, varsinkin, jos he sattuivat osaamaan jonkin verran suomea tai ruotsia.
Kveekarien vuosien 1946 ja 1947 työleirien merkitystä on vaikea mitata. Konkreettisesti Lappiin tuotiin suuri määrä tavara-apua, taattiin kylien lapsille päivittäinen ateria, rakennettiin koteja ja muita rakennuksia paikallisille. Pelkästään vuosina 1945–49 toimitetun tavara-avun arvoksi on laskettu yli 114,7 miljoonaa markkaa. Mutta kuinka lasketaan arvo vaikkapa uudelle kodille tai vanhemman varmuudelle siitä, että lapsi saa syödäkseen? Tärkeää oli myös nähdä auttamishalu ja tutustua ihmisiin muualta Suomesta ja ulkomailta. Leiriläisille itse kohensivat kielitaitoaan, rakensivat Lapin ja Keski-Suomen kylissä elämän mittaisia ystävyyksiä, parisuhteitakin ja saivat usein kipinän jatkaa maailman parantamista kotiin palattuaankin.
Kveekarien leirit muuttivat myös suomalaista rauhanliikettä ja kansalaisyhteiskuntaa. Jo vuonna 1947 kveekarien toiminnasta inspiroituneet suomalaiset perustivat Kansainvälisen vapaaehtoisen työleirijärjestön, joka sittemmin on muuttunut Kansainvälinen vapaaehtoistyö ry:ksi. Järjestö karisti pois uskonnolliset ulottuvuudet, mutta rauhanaate säilyi. Aluksi KVT keskittyi vapaaehtoistyöhön Suomessa, mutta jo 1940-luvun lopulla lähtivät ensimmäiset suomalaiset Eurooppaan ja Yhdysvaltoihin. KVT on siis järjestänyt vapaaehtoistyöleirejä Suomessa ja lähettänyt vapaaehtoisia ympäri maailman jo 70 vuotta.
Hillanpoimijat Autissa 1946. Leiritunnelmia raapustettiin leiripäiväkirjaan suomeksi ja englanniksi. Kuvilla kielimuuria madallettiin entisestään.
Huhtikuussa 1946 Rovaniemeltä Muonioon auton lavalla matkannut Elli ei kuitenkaan ollut ennustaja. Kevääseen heräävää Lappia ihmetellessään hän ei miettinyt, miten avustustyö vaikuttaisi hänen tulevaisuuteensa tai Suomen järjestökenttään. Sen sijaan hän näki, kuinka Lappi muuttui ja kuinka hänkin työllään oli sitä jälleenrakentamassa:
“Kevättä on ilmassa: pikkulintuja on Rovaniemellä paljon, erikoisesti ne harrastavat pesäpaikkoinaan yksinään törröttävien uunien koloja ja visertävät ylistystään raunioilla; pikkutytöt hyppäävät lautaa ja narua ja pojat pelaavat nappikuoppaa ja auringonlasku valaa heijastuksen taivaan väreistä maan metsiin ja pelloille. Valoisamman päivän toivossa nousevat Lapin raunioille pienet hirsimökit.”
Artikkelissa on käytetty lähteenä KVT:n historiikkia KVT maailmantalkoissa 1947–1997. Kansainvälistä vapaaehtoistyötä ja työleirejä. Teoksesta löytyvät myös artikkelissa olevat lainaukset. Kuvat ovat Kansainvälisen vapaaehtoistyö ry:n arkistosta. Alun lyhytdokumentti on Eino Mäkisen ohjaama “Lappi nousee” vuodelta 1947 (Työväenperinne ry).
