Vapaaehtoistyötä valtiossa jota ei ole

Paula Saikkonen osallistui KVT:n kautta vapaaehtoistyöleirille Nabluksen kaupungissa Palestiinassa. Yhteistyössä paikallisen yliopiston kanssa toteutetulla leirillä pyrittiin tukemaan paikallisten opiskelijoiden valmiuksia tuoda äänensä kansainväliseen keskusteluun Palestiinan tilanteesta. Leirikokemus Länsirannalla antoi näkymän todellisuuteen, jota ei euroamerikkalaisen massamedian kautta tavoita.

Teksti ja kuvat: Paula Saikkonen

Palestiina on historiallisesti ja poliittisesti kiinnostava maa. Kun näin mahdollisuuden työleiriin Nabluksessa, oli itsestään selvää hakea sinne. Olin tietenkin perehtynyt etukäteen yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Mutta niin kuin usein käy, on todellisuus tarua ihmeellisempää – hyvässä ja pahassa.

Koko reissua leimasi jonkinlainen jännitteisyys ääripäiden välillä. Lähdön lähestyessä alkoi Palestiinasta tulla viestejä, jotka päättyivät sanontaan: ”Welcome home!” Samaan aikaan valmistauduin henkisesti rajamuodollisuuksiin Tel Avivin kentällä – on hyvin tiedetty, että vapaaehtoistyö Palestiinassa ei erityisemmin ole israelilaisten viranomaisten mieleen.

Vaikka etukäteen olin tietoinen Israelin tekemistä ihmisoikeusloukkauksista – niistähän YK on raportoinut melko kattavasti – löi epäoikeudenmukaisuus ja vääryys Palestiinassa kasvoille. Nablus osoittautui pieneksi ja konservatiiviseksi kaupungiksi. Teimme sieltä paljon retkiä eri puolille Länsirantaa.

Työleiriämme ja retkiämme emännöivällä Al-Najah National Universitylla oli suuri tarve kertoa meille Palestiinan tilanteesta. Heidän mielestään länsimainen käsitys arabi- tai muslimimaista on melko yksioikoinen. Keskusteluissa kymmenen muun vapaaehtoisen kanssa totesimme, että erityisesti angloamerikkalainen media tarkastelee Palestiinan tilannetta kovin rajatusti. Myös monet tapaamamme palestiinalaiset puhuivat siitä, että he ovat hävinneet mediapelin, ja halusivat tehdä töitä asian muuttamiseksi. Vapaaehtoistyömme tähtäsi siihen, että opiskelijat saisivat valmiuksia keskustella ja väitellä yhteiskunnallisista kysymyksistä englanniksi.

 

Rauha tuskin on mahdollista niin pitkään kun siirtokuntien rakentaminen jatkuu ja niissä asuvilla ihmisillä on eri oikeudet kuin palestiinalaisilla. Esimerkiksi Palestiinan vesivaroja kontrolloiva Israelin valtion vesiyhtiö katsoo, että israelilaiset voivat siirtokunnissa käyttää moninkertaisesti enemmän vettä kuin palestiinalaiset. Käytännössä todistimme tilanteita, joissa palestiinalaisille ei tule vettä kraanasta, mutta viereisen kukkulan siirtokunnassa on automaattinen nurmen kastelu tai uima-allas. Puhumattakaan sitten siirtokuntiin kiinnittyvästä tiepolitiikasta, jolla turvataan siirtokuntalaisten nopea liikkuminen palestiinalaisten arkielämän vaikeuttamisen kustannuksella.

En edes voi kuvitella, mitä elämä jatkuvan sorron keskellä on. Mitä tarkoittaa, kun etnisen taustan takia liikkumista oman maan sisällä voidaan mielivaltaisesti rajoittaa ja itsestäänselvyytenä ottamani perusoikeudet eivät kuulu kuin joillekin. Millaista on elämä, kun et saa kutsua sukulaisia tai ystäviä kotiisi tai kun pakolaisleirillä oman kodin avaimia on säilytetty vuosikymmeniä odotettaessa kotiin pääsyä. Ei ole vaikea ymmärtää, että tällaisessa tilanteessa toivottomuus ja katkeruus helposti valtaavat mielen.

Ehkäpä juuri tästä syystä hienoa oli nähdä rauhanomaisia tapoja vastustaa epäoikeudenmukaista ja julmaa miehitystä. Yhtenä syvän vaikutuksen tehneenä tapahtumana mainittakoon Burinin leijafestivaali, joka nosti liikutuksen kyyneleen silmään jopa kaltaiselleni kyyniselle ihmiselle. Tapahtumassa käytännössä roskista tehdyt leijat taivaalla viestivät vapautta – ne kurottivat siirtokunnan ylle osoittamaan, ettei haaveilta voi katkaista siipiä. Palestiinalainen musiikki kaiuttimista kailotti, että palestiinalaiset rakastavat maataan ja aikovat siellä pysyä. Tapahtuma oli koonnut koko kylän koolle, lasten että vähän vanhempienkin ilo oli silminnähtävää ja tarttuvaa.

Burin ei ollut ainoa paikka, jossa kulttuuriteoilla yritettiin rakentaa parempaa huomista ja tehdä jotakin kaunista tässä hetkessä.

En ymmärrä, mistä nämä ihmiset ja järjestöt ammentavat kaiken epäoikeudenmukaisuuden keskellä toivoa paremmasta tulevaisuudesta, mutta ainakin uskoni ihmisyyteen koheni.

 

 

 

 

 

 

 

Kerro muillekin:

Share

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *