Kivenpyöritystä ja tiramisua, eli työleirillä Capocastellossa

Tässä tarinassa ylistetään yhteisöllisyyttä ja vieraanvaraisuutta, sekä sanotaan muutama sana mafiasta.

Kuulin KVT:n työleireistä ensimmäistä kertaa viime keväänä yliopiston sähköpostilistan kautta. Olin aluksi innostunut mutta skeptinen. Konsepti vaikutti loistavalta, mutta epäilin hiukan miten kolmikymppinen tutkija sopeutuisi sosiaalisten parikymppisten joukkoon. Ajatus leiristä Etelä-Italiassa oli kuitenkin sen verran houkutteleva, että päätin pistää itseni likoon – nyt tai ei koskaan.

Jo alusta asti kävi selväksi, että pelkoni omasta sopeutumattomuudestani oli turha: leiriläiset olivat hyvin monenikäisiä, ja ehdimme tutustua toisiimme Facebookissa jo hyvissä ajoin ennen leiriä. Leirin ajaksi meidät oli majoitettu ankean oloiseen koulurakennukseen, jonka puutteellisen infrastruktuuri korvasi loistava yhteishenki ja paikallisten ylitsevuotava vieraanvaraisuus. Minulle leirin parasta antia olikin tutustuminen Capocastello-nimisen pienen vuoristokylän asukkaisiin.D:DCIM100DICAMDSCI0342.JPG

Lavorare, lavorare, lavorare: työntekoa italialaisittain

Itse työnteko – paikallisen katutaidefestivaalin eri paikkojen siivoaminen ja katsomon rakentaminen – ei sanottavammin rasittanut. Työpäivän katkaisi parin tunnin siesta asiaankuuluvine virvokkeineen: kyläläiset kantoivat meille milloin kahvia ja keksejä, milloin olutta tai kakkua. Jos muuta tarjottavaa ei ollut, kiipesi joku työmiehistämme viikunapuuhun tiputtamaan meille välipalaa. Turistit ovat Capocastellossa harvinainen näky, joten meidän kansainvälinen seurueemme herätti välittömästi huomiota ja tarjosi viihdykettä kylän asukkaille.

Pohjoiseurooppalainen päivärytmimme hämmensi rakennusmestariamme Salvatorea – hänen mielestään oli varsin typerää tehdä töitä päivän kuumimpana aikana. Kulttuurierojen lisäksi työntekoamme hidastivat resurssien puute: kymmenen ihmisen on vaikea pysyä työn touhussa jos työkaluja riittää vain kahdelle. Tavoitteemme olivat kuitenkin realistiset, ja saimme katsomon valmiiksi parahultaisesti festivaaleja varten. Kivinen katsomo jäi myös pysyväksi osaksi kylän linnanraunioita.

Kulttuuria ja ruumiinkulttuuria

Kymmenen päivän aikana pääsimme seuraamaan paikallisten elämää näkökulmasta, josta turisti harvoin sitä katselee. Osallistuimme konsertteihin, festoihin, ja jopa leirinvetäjämme valmistujaisiin upeassa hotellissa. Illanvietoissa meille opetettiin riehakkaita kansantansseja elävän musiikin tahtiin. Minulle tarjoutui myös unohtumaton tilaisuus päästä tekemään ratsastusretki vuoristossa ja valmistamaan tiramisua paikallisen ravintoloitsijan kanssa – molemmat ilman mitään ennakkojärjestelyitä, maksusta puhumattakaan.

Eteläitalialaisten elämä vaikuttaa suomalaisen silmään väljältä: välttämättömät asiat hoidetaan, ja niiden välissä ehtii aina juomaan kupillisen espressoa, tai auttamaan vanhaa äitiä tai jotain kylänmiestä. Leirin aikana myös me opimme olemaan välittämättä aikatauluista, ja ottamaan rennosti jos mitään ei tuntunut tapahtuvan – sillä loppujen lopuksi kaikki asiat aina järjestyivät.

Capocastello_siesta-695x857

Elämää Camorran varjossa

Ällistyttävin piirre suomalaisen silmissä oli paikallisten vieraanvaraisuus. Ensimmäisen viikon aikana käytin kaikkeen elämiseen rahaa yhteensä 4 euroa – mihinkään baariin tai kahvilaan ei voinut jalallaan astua ilman, että joku kyläläinen oli tarjoamassa kierrosta koko leiriporukalle. Paikalliset myös kilvan kokkasivat meille illallista, joten keittiövelvollisuudet jäivät tällä leirillä varsin minimaalisiksi. Ihmisten pyyteetön hyväntekeminen hämmästytti, sillä leirin aikana meille myös konkreettisesti selvisi kylän köyhyys ja varsinkin nuorten toivottomat työnäkymät. Mikään lintukoto Capocastello ei siis ole: Napolin mafian lonkerot ulottuvat myös sisämaahan, ja Camorran jäseniä kerrotaan asustelevan kylässä varsinkin talvisin. Alamaailmaa ei Capocastellossa vierailijan kuitenkaan tarvinnut pelätä, ja myös lähikaupunki Avellinon yöelämä oli railakkuudestaan huolimatta turvallista.

Varoitus: saattaa aiheuttaa riippuvuutta

Leiri oli kaiken kaikkiaan ravisteleva kokemus; hyvät tutinat säilyivät elimistössä vielä pari viikkoa kotiintulon jälkeenkin, ja yhteydenpito leirituttujen kanssa on jatkunut. Vaikka olin jo ennen leirille tuloa ehtinyt kokea kaikenlaista, oli tiiviin yhteishengen syntyminen yllätys, kuten myös se, että suhteellisen epäsosiaalisena ihmisenä jäin jopa kaipaamaan tiivistä yhdessäoloa. Kymmenen päivää oli juuri sopiva aika hilpeän ryhmähengen syntymiselle; pitempänä aikana myös negatiiviset tunteet olisivat varmasti ehtineet tulla pintaan. Ainoa negativinen asia, minkä leiristä jälkeenpäin keksin on se, että Capocastellossa viettämäni aika oli niin huikea, että pelkään ettei sellaista pääse enää kokemaan muilla työleireillä. Olen kuitenkin valmis ottamaan riskin.

 Teksti ja kuvat: Anne KarppinenD:DCIM100DICAMDSCI0492.JPG

Kerro muillekin:

Share

Olet täällä: