Vapaaehtoistyöleirillä Palestiinassa – teetä, rauhaa ja solidaarisuutta

Sinna Lampinen osallistui helmikuussa vapaaehtoistyöleirille Palestiinassa, Furush Beit-Dajanin kylässä Länsirannalla. Leirillä tehtiin kunnostus- ja pihatöitä paikallisella koululla yhdessä palestiinalaisten vapaaehtoisten kanssa. Lue täältä Sinnan kokemuksia ja ajatuksia unohtumattomasta leiriviikosta!

Teksti ja kuvat: Sinna Lampinen

Vietin äskettäin elämäni mahtavimmat 8 päivää vapaaehtoistyöleirillä Palestiinassa. Päätös lähtemisestä syntyi nopeasti, mutta ajatus vapaaehtoistyön tekemisestä ulkomailla oli pyörinyt mielessäni jo pitkään. Olin tehnyt edeltävän vuoden mittaan jonkin verran vapaaehtoistyötä Suomen Punaisen Ristin kautta ja pidin siitä todella paljon. Ajattelin aiemmin, etten ole tarpeeksi itsevarma ja rohkea lähteäkseni; ne muut ihmiset tekevät tällaista, en minä. Joulun alla päädyin Googlen kautta KVT:n sivuille ja päätin, että nyt on aika olla itsevarma ja rohkea. Se osoittautui elämäni parhaaksi päätökseksi!

Leirin valinta oli minulle helppoa, tiesin oitis mihin hakea. Palestiina on kiinnostanut minua alueena jo pitkään, ja olin vuosia toivonut jotain kautta pääseväni tutustumaan paikalliseen kulttuuriin ja pitkään jatkuneeseen konfliktiin. Leirin teema, rauha ja solidaarisuus, tuntui houkuttelevalta. Sen enempää miettimättä lähetin leirihakemuksen ja aloin toivoa parasta.

Leiripaikan saaminen oli mahtava tunne ja nosti mieleen valtavasti uusia asioita: Olin todella lähdössä Palestiinaan, vieraaseen kulttuuriin, minulle tuntemattomien ihmisten kanssa. En kuitenkaan pelännyt liikaa tai ollut huolissani, sillä sain paljon tietoa ja tukea KVT:n kautta ja tiesin, että konfliktista huolimatta maa on melko turvallinen ulkomaalaisille. Järjestetäänhän siellä useampia leirejä vuosittain!

Koitin olla asettamatta liian suuria toiveita leirin suhteen, sillä koskaan ei voi tietää, mitä edessä on ja mitä kaikkea voi tapahtua. Valmistauduin siihen, että pettymyksiäkin saattaa tulla vastaan. Voisi sanoa, että toivoin parasta ja varustauduin henkisesti pahempaan. Minulla oli paljon asioita järjesteltävänä leirille lähtöä varten, joten en ehtinyt liikaa miettiä asioita ympäriinsä juostessani, ja ajatus lähdöstä konkretisoitui lopullisesti vasta pari päivää ennen lentoa. Parin kuukauden odotus oli välillä tuntunut loputtomalta ja yhtäkkiä istuinkin lentokoneessa, suuntana Lähi-itä. Jännittävää ja hieman pelottavaa!

 

Vietin kolme päivää ennen leirin alkua Jerusalemissa, joka on todella kaunis kaupunki. Siellä olisi voinut viettää pidemmänkin aikaa, sillä nähtävää oli paljon, mutta kolmen yön jälkeen minun oli aika suunnata kohti Ramallahia. Siellä tapaisin uudet kaverini, joiden kanssa viettäisin viikon Länsirannalla! Tapasin toisen leiriläisen, portugalilaisen Catarinan, linja-autoasemalla Jerusalemissa ja matkustimme yhdessä bussilla Ramallahiin. Siellä meitä odotti joukko muita leiriläisiä: italialaiset Mira ja Martina sekä portugalilaiset Fernando ja toinen Catarina. Lähdimme yhdessä kohti kylää, jossa leiri pidettäisiin: Furush Beit-Dajan, joka sijaitsee Länsirannan pohjoisosassa upeassa Jordanlaaksossa. Automatkan aikana tuijotin häkeltyneenä ympärilleni, sillä Palestiina oli kaunein paikka, jonka olin koskaan nähnyt. Sanoinkin leirin aikana useampaan otteeseen: ”You know, I haven´t been travelling much but this is the most beautiful place I have ever seen.” Kylässä meitä odotti leirin palestiinalaiset osallistujat ja illemmalla seuraamme liittyi vielä belgialainen Fabienne, joten kulttuurikylpy oli taattu!

Olin etukäteen jännittänyt eniten muutamaa ensimmäistä leiripäivää, sillä en voinut yhtään tietää, millaisia ihmisiä leirille osallistuisi ja kauanko kestäisi tutustua toisiin. Suomalaisuus minussa nosti päätään ja valmistauduin muutamaan hankalaan päivään, täynnä omalle kulttuurilleni vierasta, väkinäistä small talkia ja hiljaisuutta. Todellisuus oli päinvastainen. Meillä kävi leiriporukan suhteen mielettömän hyvä tuuri, sillä kemiat kohtasivat heti ja jo ensimmäisenä iltana istuimme pitkään yhdessä nauraen, jutellen, syöden ja pelaten. Iso kiitos tästä kuuluu leirinvetäjällemme, katalonialaiselle Emmalle, joka piti huolen siitä, että kaikki osallistuvat ja tunsivat olonsa mukavaksi.

Työtehtäviimme kuuluivat maataloustyöt kasvihuoneissa, puiden istutus paikallisen koulun viereen ja koulun kiviaitojen maalaaminen. Siivosimme myös roskia koulun pihalta. Oppilaat rakensivat kivistä viereiseen rinteeseen koulun logon, joka oli valtava ja hämmästyttävän symmetrinen kokoonsa nähden! Meidän tehtäväksemme jäi logon maalaaminen. Arabien elämänasenne näkyi hyvin työnteossa: työskentely oli rentoa ja sitä tauottivat loputtomat kahvi- ja teetauot. Puolen tunnin välein kuului huuto: ”Break! Chai! Coffee! Break!”, ja jostain ilmestyi pieni kuppi lämmintä juotavaa. Ei ollenkaan huono tapa, siihen oli helppo tottua. Muutaman päivän jälkeen osasimme jo ennustaa, milloin olisi tauko ja kumpaa juomaa tauolla tarjottaisiin. Työnteko oli todella mukavaa ja oli hienoa nähdä, kuinka innoissaan lapset olivat touhutessamme koululla.

Päivät olivat pitkiä ja täynnä tekemistä, kuten oli luvattu. Tutustuimme paikallisten elämään kylässä ja  meille oli järjestetty paljon toimintaa, kuten työpaja konfliktista ja retkiä kaupunkeihin Länsirannalla. Kylästä käsin kävimme Nabluksessa ja Jerikossa, ja leirin viimeisten päivien ajaksi hyvästelimme kylän ja matkustimme Hebroniin, Betlehemiin ja Jerusalemiin. Kaupungit olivat hyvin erilaisia ja omaleimaisia: konflikti oli selvästi esillä upeassa Hebronissa, Betlehem taas oli selvästi turistimaisempi. Kävimme markkinoilla, pakolaisleirillä Betlehemin ja Jerusalemin jakavan muurin kupeessa sekä moskeijassa ja synagogassa. Meille tarjottiin monipuolinen kokonaiskuva elämästä eri puolilla Länsirantaa, ja paikalliset olivat selvästi tyytyväisiä ja innoissaan saadessaan kertoa meille tilanteesta ja elämäntyylistään. Minua myös haastateltiin leiristä kertovaa uutiskatsausta varten, hieman yllättävä ja erilainen kokemus sekin!

Paikallinen elämäntyyli ja kulttuuri ovat asioita, joihin oli mahdoton olla rakastumatta. Vaikka elämä voi olla hankalaa alueella, se ei ole vienyt elämäniloa: ihmiset olivat rentoja, ystävällisiä ja lämpimiä. Kadut tuntuivat täyttyvän loputtomasta puheensorinasta, huudoista ja naurusta, eikä itsekään voinut olla hymyilemättä. Ja se tuntui hyvältä.

Täysin kommelluksitta en reissusta selvinnyt: juutuin vessaan, jonka ovi jouduttiin rikkomaan, jotta minut saatiin ulos. Kompastelin ja jäin vaatteistani kiinni puunoksiin ja pensaisiin, kaikkialla. Lisäksi viimeisenä päivänä kylässä sairastuin ilmeisesti ruokamyrkytykseen. Minut vietiin pikaisesti paikalliselle klinikalle tapaamaan lääkäriä, joka määräsi kaksi rinnakkaista antibioottikuuria. Tämän jälkeen ajettiin toiseen paikkaan, jossa tehtiin pikatesti verikokeesta: minulla todella oli jokin infektio. Viimeinen päivä kylässä meni siis sairastaessa ja vointi oli kehno seuraavanakin päivänä. Asia hoidettiin leirillä kuitenkin nopeasti ja hyvin, joten ei ollut syytä pelkoon. Suurin harmin aihe oli se, etten voinut pariin päivään syödä paikallista ruokaa, joka oli taivaallisen hyvää.

Leirille lähteminen oli elämäni parhaita päätöksiä, ja se todella muutti minua ihmisenä. Opin valtavasti uutta konfliktista, kulttuurista ja matkustamisesta yleensäkin. Kokemus avarsi maailmankuvaani, sai rakastumaan vieraaseen kulttuuriin ja synnytti halun kokea lisää.

Kiinnostuin yhä enemmän humanitaarisesta työstä, järjestötoiminnasta ja vapaaehtoistyöstä, ja aikomuksena onkin lähteä jatkossa tekemään vapaaehtoistyötä ulkomaille, sekä lyhyt- että pitkäaikaista. Leiri oli upea kokonaisuus, enkä vaihtaisi siitä hetkeäkään pois, en hyvää enkä huonoa. Kuvittelin olevani ihminen, joka ei tällaista uskalla tehdä – ja päätös rohkaistua muutti elämääni pysyvästi. Jätin pienen osan itsestäni Palestiinaan ja minun on palattava sinne vielä uudestaan.

Joten jos mietit, lähteäkö vai ei, suosittelen: Ole rohkea, lähde, koe ja ihastu!

Kerro muillekin:

Share

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *