Sillan rakennusta pakolaisprojektissa Italian Rietissä

Teksti: Saara Paavilainen

Viime vuoden lokakuussa, neljän viikon varoitusajalla saavuin EVS vapaaehtoiseksi Rietiin, Italiaan ja aloitin vuoden kestävän pestini pakolaisprojektissa. Hakemuksen lähettämisen ja ensimmäisen Italia-päivän väliin ei kovinkaan montaa hetkeä mahtunut, joten muutama päivä meni Rietissä vain ihmetellessä, että mihinkäs sitä oikein on tultu. Vapaaehtoiseksi lähdin ennen kaikkea projektin takia. Projektikuvauksessa puhuttiin pakolaisten integroitumisesta, kulttuurien välisen vuorovaikutuksen ja ymmärryksen kasvattamisesta. Kiinnostuin heti. Suomessa (niin kuin kaikkialla muuallakin Euroopassa) kaikki tuutit toitottivat pakolaistulvasta, terrorismista, islamisaatiosta, miten meillä ei ole varaa tähän eikä myöskään tuohon. Ärsytti sellainen mustavalkoisuus, ja siksikin oli mielenkiintoista lähteä ”pakolaiskatasrofin” keskustaan, Italiaan ottamaan selvää, kuinka pahasta ongelmasta onkaan kyse.

SaaraPaavilainen_kuva1Tässä olen minä ja kämppikseni Kinga, jonka kanssa työskentelen samassa projektissa.

Kymmenen viime kuukauden aikana en ole katunut nopeaa päätöstäni kertaakaan. Rieti on noin 50 000 asukkaan kaupunki Italian keskipisteessä 80 kilometrin päässä Roomasta. SPRAR projekti (System of Protection for Asylum Seekers and Refugees), jossa työskentelen, on osa Italian kansallista turvapaikkaohjelmaa, joka tarjoaa Italiaan tuleville turvapaikanhakijoille ja pakolaisille mm. asunnon, ruoan, perusterveydenhuollon ja koulutusta noin 6-12kk kestävälle jaksolle. Noin kolmasosa tähän maahan tulevista pakolaisista saa paikan SPRAR -ohjelmasta. Projektit ovat rahoitettu julkisin varoin, mutta ne ovat kansalaisjärjestöjen toteuttamia. Ohjelman tavoitteena on auttaa turvapaikanhakijoita integroitumaan italialaiseen kulttuuriin paremmin ja antaa heille työkaluja tulevaisuutta varten. Näitä työkaluja ovat ennen kaikkea italiankurssit, muut työelämään tähtäävät koulutukset ja harjoittelujaksot. Projektin toisena tavoitteena on kulttuurienvälisen tietoisuuden kasvattaminen.

Caritaksen Il Samaritano -projektissa on 32 pakolaista/turvapaikanhakijaa, jotka ovat kaikki yli 18-vuotiaita aikuisia ja saapuneet Italiaan yksin ilman perheitään. Osa on saanut jo turvapaikan ja oleskeluluvan Italiasta, kun taas osa odottaa vielä maahanmuuttoviraston päätöstä. Italiassa, kuten muuallakin Euroopassa, turvapaikkahakemusten käsittely on aikaa vievä prosessi, ja päätöstä saattaa joutua odottamaan jopa yli vuoden. Meidän projektimme pakolaiset tulevat muun muassa Syyriasta, Afganistanista, Palestiinasta, Pakistanista, Irakista, Somaliasta, Malista, Senegalista, Norsunluurannikolta, Gambiasta, Ghanasta, Nigeriasta ja Ukrainasta – eli ympäri maailmaa. SPRAR projekteissa pakolaiset asuvat yleensä pienemmissä asunnoissa isojen vastaanottokeskusten sijaan. Caritaksen pakolaisille on varattu viisi asuntoa, jotka kaikki sijaitsevat lähellä Rietin historiallista keskustaa.

Mitä minä sitten täällä teen? Pomoni ilmoitti jo ensimmäisessä työhaastattelussa, että työmme on kuin sillan rakennusta. Pyrimme rakentamaan verkostoja pakolaisille, jotta he pystyisivät paremmin integroitumaan Italiaan, mutta rakennamme myös siltoja paikallisten ja turvapaikanhakijoiden välille. Tehtäviini kuuluu muun muassa pakolaisten tukeminen ja auttaminen kaikissa päivittäisissä askareissa. Avustamme turvapaikkapapereiden valmistamisessa, asiakirjojen uusimisessa poliisilaitoksella, lääkärikäynneissä, työpaikan etsimisessä, CV:n kirjoittamisessa tai ruokakaupassa käymisessä. Yhdessä treenaamme myös italian kieltä, sillä meillähän on kaikilla yhteinen tausta: olemme ulkomaalaisia Italiassa. Työkaverini Kingan kanssa järjestämme projektissa oleville myös kaikenlaista ohjelmaa, etteivät he täysin kuolisi tylsyyteen työllistymistä odotellessa. Käymme lenkillä, pelaamme jalkapalloa, katsomme (italiankielisiä) elokuvia, teemme retkiä lähialueille, laitamme ruokaa yhdessä ja olemme myös maalanneet toimiston seinälle jättimäisen maailmankartan (maantieteilijä täällä hei). Järjestämme myös tapahtumia, joissa pyrimme rakentamaan sitä siltaa rietiläisten ja meidän pakolaistemme välille. Flash-mobit, konsertit, kaikille avoimet illalliset ja kulkueet ovat herättäneet kaupunkilaisissa kiinnostusta ja henkilökohtaisesti tykkään eniten niiden järjestämisestä. EVS-projekti on aivan loistava siinäkin mielessä, että meillä on hyvin vapaat kädet ideoida ja toteuttaa asioita, joista itse olemme kiinnostuneita ja jotka voisivat pakolaisiamme jollain tavalla hyödyttää.

SaaraPaavilainen_kuva2

SaaraPaavilainen_kuva3

SaaraPaavilainen_kuva4

Työ on supermielenkiintoista kuitenkin ennen kaikkea niiden ihmisten takia joiden kanssa olen päivittäin tekemisissä. Toimistossamme voi olla samalla hetkellä yli 10 maasta ihmisiä, joilla on kaikilla erilainen kulttuuri, kieli ja maailmankuva. Tässä on myös haasteensa. Luultavasti yksi taito, jossa olenkin eniten tämän vuoden aikana kehittynyt, on ongelmanratkaisukyky. Kun 30 ihmisestä 15 haluaa tehdä asian omalla tavallaan ja loput 15 eivät halua tehdä sitä ollenkaan, tarvitaan melkoisia neuvottelutaitoja, jotta löydetään kaikkia miellyttävä ratkaisu. Kielimuuri ei myöskään helpota asiaa. Lisäksi, koska työskentelemme aikuisten ihmisten kanssa, heidän omat intressinsä eivät välttämättä aina ole jalkapallon pelaaminen tai flash-mobin suunnittelu, vaan ennemminkin esimerkiksi työpaikan löytäminen. Haastavinta onkin saada kaikki vakuuttuneiksi, että turhankin kuuloisista työpajoista voi olla apua tulevaisuudessa. Suostuttelutaidot ja sitkeys ovat siis kehittyneet nekin! Toisaalta olen oppinut myös luopumaan ohjista. On paljon hedelmällisempää joskus kuunnella ja antaa tilaa projektilaisten ajatuksille, kuin tuputtaa aina omia ideoitaan heille. Kantapään kautta on tullut opittua, etteivät omassa päässä syntyneet, hyödyllisiltä vaikuttavat projektit välttämättä kuitenkaan ole niin hyödyllisiä itse pakolaisille.

SaaraPaavilainen_kuva5Retki läheiselle Terminillo vuorelle

SaaraPaavilainen_kuva6

Yksi haastavimmista asioista projektin alkuvaiheessa oli, kuinka suhtautua neutraalisti pakolaisten menneisyyteen. Luin heidän kansioitaan ja kuuntelin heidän kertomuksiaan. On vaikea olla pitämättä tunteita erossa työstä, kun 19-vuotias poika kertoo, että hänen koko perheensä on luultavasti tapettu, tai kun nuori äiti suree kotimaahan jääneen lapsensa puolesta. Kuuntelin, enkä tiennyt mitä olisi pitänyt sanoa. Jossain vaiheessa onneksi tajusin, etteivät näiden ihmisten taustat ja menneisyys määrittele heidän koko elämäänsä tai persoonaansa. Tarinat ovat rankkoja ja jotkut ovat selviytyneet niistä paremmin kuin toiset. Täällä Italiassa kaikki kuitenkin haluavat asettua aloilleen, aloittaa uuden elämän ja elää sitä elämää. Nykyään en edes välttämättä lue uusien tulijoiden kansioita, koska en halua rakentaa ennakkokäsityksiä heistä tai antaa menneisyyden vaikuttaa liikaa mielikuvaani edessäni seisovasta henkilöstä. He ovat kuitenkin ihan yhtä ”tavallisia” ihmisinä kuin minäkin.

Toinen haaste on ollut vaikeampi voittaa ja luulen, että siihen tarvittaisiin vuosien työskentely tällä alalla. Projektiin tulee lähes viikoittain uusia ihmisiä ja se tarkoittaa sitä, että vanhat lähtevät pois. Emme välttämättä ole ystäviä turvapaikanhakijoiden kanssa, mutta päivittäinen yhdessä oleskelu ja keskustelut ovat tehneet meistä läheisiä. Äsken hyvästelin somalitytön, joka on ollut projektissa koko sen ajan kuin minäkin. Meillä ei ollut yhteistä kieltä, mutta jotenkin saimme aina asiat hoidettua yhteistuumin. Tätä samaista tyttöä opetin muutama kuukausi sitten lukemaan ja kirjoittamaan. Toivon ihan kaikesta sydämestäni, että hänen elämänsä kääntyisi vielä parhain päin.

SaaraPaavilainen_kuva8_rajattu

Tiedän jo nyt, että viimeiset 10 kuukautta ovat muuttaneet monia asioita. Pystyn esimerkiksi syömään pastaa, pitsaa ja jäätelöä suurempia määriä kuin ikinä olisin uskonut. Puhun myös italiaa paljon paremmin kuin 10 kuukautta sitten, vaikkakin toivon, että seuraavien kahden kuukauden aikana tapahtuisi vielä sekin ihme, että ymmärtäisin, mitä se poliisilaitoksen virkailija minulle aina höpöttää. Ennen kaikkea olen kuitenkin oppinut ihan hirvittävän paljon uutta Euroopan pakolaistilanteesta, politiikasta ja erilaisista käytännöistä eri maissa. Olen oppinut sen eurooppalaisesta, mutta myös turvapaikanhakijoiden näkökulmasta. En koe, että Italiassa tai Euroopassa on sellaista ”pakolaiskatastrofia” kuin mitä media antaa ymmärtää. Kyllä tänne tulee paljon ihmisiä muista maista, mutta siksi olisikin korkea aika keksiä rakentavampia ratkaisuja ihmisten vastaanottamiseen ja integroitumiseen kuin rajojen sulkeminen ja muurien rakentaminen. Saatan olla naiivi, mutta ainakin kaikilla niillä maahanmuuttajilla, jotka itse olen tavannut, on ollut aivan validi syy etsiä turvaa ja toimeentuloa toisesta maasta. Toivon, että tämän 12 kuukauden jälkeen voisin myös itse jatkaa näiden asioiden pohtimista ja olla mukana kehittämässä lisää ideoita siltojen rakentamiseen.

Saara Paavilainen

Sydan_RietiKuva: Barbara Turi. Kuva on pakolaisviikolta, jolloin kaupunkilaiset muodostivat yhdessä pakolaisten kanssa sydämen Rietin pääaukiolle. Tarkoitus oli osoittaa kaupunkilaisten yhtenäisyys pakolaisiin kohdistuvaa vihapuhetta vastaan.

Kerro muillekin:

Share

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *