KVT:n leireille pääsee myös Euroopan ulkopuolelle. Miksipä ei siis lähtisi? Minua kyllästytti kylmä kulutusjoulu ja suunnittelin hyvissä ajoin lyhyen eteläisen Afrikan kierroksen jouluksi ja vuodenvaihteeksi. Jeesuksen syntymäpäivää vietin Mosambikissa paikallisen Ajude-järjestön työleirillä Limpopon luonnonpuistossa.

Joulukuussa 2006 tulvat eivät olleet vielä iskeneet Mosambikiin – tai siis eivät olleet iskeneet pariin vuoteen. Savannilla paistoi aurinko. “Relax, kyllä me joskus saadaan vettä”, sanoi Sansao jatkaen bobmarleyn joikaamista 40-asteen auringonpaisteessa. Saattaako tuohon suhtautua pelkällä rennolla asenteella? Sansao oli leirimme vastuuhenkilö, hieman yli parikymppinen, mutta ikäistään kypsemmän oloinen rastafari, joka oli leikannut dreadlocksinsa saadakseen työpaikan pankissa. 40-asteen lämpötila laski eteläisen Mosambikin savannilla vain öisin, ja silloinkin vain viitisen astetta. Vettä sai kaivosta yleensä joskus keskipäivän tienoilla. Olimme Shangaan-kylässä Etelä-Afrikan rajalla Limpopon luonnonpuistossa, jossa maa on punainen ja ihmiset puhuvat omaa kieltään.

Leirillä oli yhteensä kymmenen ihmistä. Viisi mosambikilaista ja viisi länkkäriä. Tarkoituksemme oli levittää ekologista tietoisuutta kylässä. Tai korjata piikkilanka-aitaa pois luonnosta. Tai keskustella paikallisten kanssa heidän elinolosuhteistaan ja ongelmistaan. Sansao'a lukuun ottamatta emme kuitenkaan osanneet paikallista kieltä. Niinpä olimme hänen neuvottelutaitojensa varassa. Parin päivän byrokratian jälkeen saimme luvan asustaa kylän alueella telttoinemme ja rakentaa kaksi kuoppa-mallista käymälää vanhalle naiselle ja suurelle perheelle. Olimme siis lihasvoimaa. Tietysti myös leikimme kylän lasten kanssa ja keskustelimme keskenämme, milloin New Yorkin lähialueiden luonnosta, hollantilaisista perinneruoista tai Suomen maantieteellisestä sijainnista, milloin Mosambikin lähimenneisyydestä ja Afrikan tulevaisuudesta, Haile Selassiesta ja Desmond Tutusta.

“Messias, niin kuin Jeesus Kristus.” Näin hän esitteli itsensä. Siinä missä käytännön asioiden kannalta Sansao oli tärkeä henkilö, oli Messias joulun sankari. Mustimman näkemäni sikspakin omaava Messias oli tanssija. Hän asui Maputossa ja viikko ilman diskomusiikkia oli hänelle vaikea. Joulun koittaessa paikallinen luonnonpuiston työntekijä J-C kutsui meidät luokseen bileisiin viereiseen Masingirin kylään. Metrin korkuisista kaiuttimista tuuttasi minulle tuntemattomia afro-r'n'b -hittibiisejä ja me tanssimme. Messias kaikkein innokkaimmin ja sulavimmin. Paikallisen kaljan merkki oli Manica. Sitä myytiin syrjäisessäkin kylässä. Nimestä sai hauskoja sanaleikkejä, vaihtamalla kahden viimeisen kirjaimen paikkaa, tai kuvittelemalla miten amerikkalainen sanoo sen, my nigga... Myös coca-cola kuului savesta rakennetun kyläbaarin valikoimaan. Baarin äänentoisto pelasi pienenpienen aurinkopaneelin voimalla ja soitti viikon ajan samaa kappaletta.

Laitoin monesti ruokaa yhdessä Messiaan kanssa. Hän oli erinomainen kokki, jolla oli visioita ruoanlaiton suhteen. Hän rakasti ranskankieltä, oli liukas naistenmies, vältteli auktoriteetteja ja työtä. Ruokaa laittaessa oli helpointa tehdä Messiaan suunnitelmien mukaan. Hän tunsi paikalliset raaka-aineet ja kokkasi tottuneesti nuotiolla – auringon kuumentamilla kivillä kerran sytytetty nuotio heräsi kerta toisensa jälkeen eloon lisäämällä siihen risuja ja puhaltamalla. Makeiden perunoiden ja aiemmin tapaamani kalastajan päivän saaliin paistamisen lomassa Messias kertoi tulevaisuuden suunnitelmistaan. Seuraavaksi hän aikoo opetella kiinaa tai japania, sillä ne kuulostavat niin kauniilta kieliltä. Hän myös kyseli, miten voisi hakea Suomeen opiskelemaan ja mistä voisi saada matkaa varten stipendin. En tiennyt yksityiskohtia.

 Kaksi viikkoa savannilla ei ollut sellaista kuin olin odottanut. Ei tietenkään. En nähnyt leijonaa, mutta näin eteläisen tähtitaivaan ja Linnunrataamme lähimmät galaksit. En sanottavasti edistänyt paikallisten asukkaiden ympäristötietoisuutta, tai tehnyt paljon muutakaan työtä, mutta totuin joka puolella lojuviin roskiin ja sain ajaa yhdellä maailman hienoimmista rautalangasta tehdyistä kauko-ohjattavista leikkiautoista. Suurimmalla osalla ihmisistä, jotka tapasin ei ollut yhteistä kieltä kanssani, mutta sain tietää kaiken Maputon torikaupasta keskustelemalla saksaksi mosambikilaisen optikon kanssa, joka myi matkamuistoja ja tienasi paremmin kuin koulutustaan vastaavassa ammatissa naapurimaassa Etelä-Afrikassa. Hän oli ehkä poikkeus yhdessä Afrikan köyhimmistä maista, mutta sai minut vakuuttuneeksi bisneksen luistavuudesta, ja siitä ettei Mosambikissa ole vaarallista, jos ei tee mitään erityisen tyhmää. Hieman yli kaksi viikkoa Mosambikissa oli myös liian lyhyt aika siihen nähden, että lensin Helsingistä 14 tuntia kohti etelää. Työleirin jälkeen jatkoinkin matkaani Etelä-Afrikkaan – kun olin kerran lähtenyt niin kauas kotoa, halusin vierailla useammissa paikoissa. Ensimmäinen kerta Afrikassa toi mieleeni ensimmäisen kertani ulkomailla: en oikein osannut arvioida mihin sopii mennä ja mitä tehdä. Ja lähes kaikki oli tosi jännää.

 Tuukka Perhoniemi