Arkea lipputiskin takaa – jälkiajatuksia EVS-kokemuksesta Itävallan Alpeilla

Teksti ja kuvat: Hanna Rask

Palasin noin puolitoista kuukautta sitten viiden ja puolen kuukauden vapaaehtoisjaksoltani pienestä Kötschach-Mauthenin kylästä Itävallan ja Italian rajalta. Päädyin kyseiseen pestiin European Voluntary Service (EVS) -ohjelman kautta KVT:n lähettämänä ja SCI Itävallan suosiollisella avustuksella; vastaanottavana tahona Itävallan päässä oli ensimmäisen maailmansodan historian käsittelylle omistautunut rauhanjärjestö Dolomitenfreunde ja työpaikkanani järjestön pyörittämä, paikallista sotahistoriaa dokumentoiva ja esittävä Museum 1915–1918.

Vuosi sitten minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että tulisin viettämään tulevan kesän ja pitkän pätkän syksyä Itävaltalaisessa kylässä keskellä Alppeja. Tammikuun lopulla silmiini osui KVT:n sivuilla ilmoitus, jossa kerrottiin itävaltalaisen sisarjärjestön etsivän kiireisesti vapaaehtoista töihin pieneen museoon Dolomiiteille toukokuusta lokakuuhun. Tuohon aikaan omat suunnitelmani kesälle ja loppuvuodelle olivat vielä täysin auki ja paniikki saada omaa alaa lähentelevää työkokemusta kova, joten viikon ehkäilyn jälkeen päädyin hakuajan viimehetkillä lähettämään CV:llä varustetun hakemuksen KVT:lle. Yllätys oli suuri, kun sähköpostiin ilmestyi onnitteluviesti valinnasta pestiin. Kolme kuukautta myöhemmin olin Itävallassa.

Kuva päivälenkiltä Kötschach-Mauthenin kylästä.

Kuva päivälenkiltä Kötschach-Mauthenin kylästä.

EVS-kokemuksesta en viittaa pelkästään kokemuksiini vapaaehtoistyöstä itsestään museon seinien ja määrättyjen työtuntien sisällä. Kuten elinikäistä ja epämuodollista oppimista painottavan ohjelman ideaan kuuluu, varsinainen työ oli vain pieni osa siitä, mitä noista kuukausista kokemuksellisesti jäi käteen. Jo pelkkä toiseen maahan muuttaminen itsessään – vaikkakin vain lyhyeksi ajaksi – on iso haaste ja elämys. Myös elämäntyyli ulkomaalaisena vapaaehtoisena syrjäisessä pikkukylässä oli aivan toista kuin vuosien mittaan omaksi ”normaalielämäksi” muodostunut opiskelijan arki Helsingissä. Kielimuuri pysyi päivän sanana koko vapaaehtoisjakson ajan, vaikka saksantaitoni kehittyikin alun nollapisteestä jopa omiin odotuksiin nähden huimasti nopeammin.

Arki kylässä asettui yllättävän nopeasti raameihinsa ja rutiineihinsa. Elämä rakentui ajallisesti työpäivien ja lähes viikoittaisten mentoritapaamisten ympärille. En muista, milloin viimeksi ennen EVS-jaksoa jokapäiväinen elämä olisi mahtunut yhtä pienelle pinta-alalle: pienessä, tiiviissä kylässä kaikki oli lähellä. Asunto, työpaikka, ruokakaupat ja vakiokahvilat mahtuivat kaikki korkeintaan vartin kävelymatkan säteelle. Museo on sijoitettu raatihuoneen tiloihin saman katon alle esimerkiksi poliisiaseman, kirjaston ja kunnanviraston kanssa, joten lipputiskin takaa ehti pieneltä etäisyydestä seurata myös hyvin välähdyksiä paikallisten arjesta. Työmerkeissä minusta tuli nopeasti myös paikallisen postitoimiston vakioasiakas.

Tehtäväni museossa liittyivät suurimmalta osalta päivittäisiin rutiineihin: huolehdin museon ja erikoisnäyttelyn avaamisesta ja sulkemisesta, ja heti ensimmäisestä viikosta alkaen istuin myös lippukassalla vastattuani pahaa-aavistamattomana “kyllä” kysymykseen “Osaatko numerot saksaksi”. Jaksan vieläkin ihmetellä, kuinka kärsivällisesti suurin osa asiakkaista suhtautui puutteelliseen saksantaitooni! Jo heti alkuun jouduin myös päivittämään käsitykseni “pienestä museosta”; ensimmäisen maailmansodan aikaisten esineiden, valokuvien ja yleisesti informaation määrä museon pysyvässä näyttelyssä osoittautui valtavaksi. Aihepiiri oli etukäteen ollut minulle kohtalaisen vieras, mutta kesän loppua kohti huomasin sekä kykeneväni jo melko sujuvasti selittämään asiaan perehtymättömälle sata vuotta vanhoista taisteluhaudoista ja muista sodan jäljistä kylää ympäröivillä vuorilla että omaksuneeni hämmentävän ison kasan esimerkiksi aseisiin ja vuoristovarusteisiin liittyvää jargonia – saksaksi.

Kuvassa Kötschach-Mauthenin raatihuone ja työpaikkani Museum 1915-1918.

Kuvassa Kötschach-Mauthenin raatihuone ja työpaikkani Museum 1915-1918.

Kuukausiin kylässä mahtui tietysti paljon muutakin kuin itse museota. Kötschach-Mauthen sijaitsee laaksossa vuorten ympäröimänä, joten patikointireittejä ja valokuvausmaisemia ei tosiaan tarvinnut lähteä etsimään kaukaa. Mentorini kautta sain tutustuttua moniin paikallisiin, ja pääsin myös ulkomaalaisvahvistuksena mukaan yhteen kylän lukuisista kuoroista. Laulun sanoista en varsinkaan alussa ymmärtänyt juuri mitään – sanavaraston kasvattamisen lisäksi kun oli vielä opeteltava saamaan selvää paikallisesta murteesta! Varsinkin kesä oli myös täynnä erilaisia tapahtumia ja juhlallisuuksia kansallispukuineen, oluineen ja soittokuntineen.

Kesän parhaisiin paloihin lukeutuivat ehdottomasti pieninä poikkeuksina museoarjesta SCI Itävallan vapaaehtoisleirit, joille osallistuin osana EVS-projektiani. Erityisesti viikko Dolomitenfreunden ulkoilmamuseon polkuja kunnostamassa ylhäällä vuorilla 1800 metrin korkeudessa painui vahvasti mieleen. Leireily kansainvälisessä porukassa antoi myös mahdollisuuden irrottautua hetkeksi “sen-yhden-ulkomaalaisen” roolista.

Muiden samaan aikaan Itävallassa olevien EVS-vapaaehtoisten kanssa yhteydenpitoa hidasti – kirjaimellisesti – kylän syrjäinen sijainti isompiin kaupunkeihin nähden. Välillä ehti kuitenkin reissata tapaamaan tuttuja alkukesän saapumisvalmennuksesta ja päästä jakamaan kuulumisia, ideoita ja saksan opiskelun traumoja ja onnistumisia. Mieleen jäi esimerkiksi kesäinen viikonloppureissu Wieniin Donau Insel-festivaaleille seitsemän tunnin junamatkoineen.

SCI Itävallan vapaaehtoistyöleirillä kunnostimme Dolomitenfreunden ulkoilmamuseon polkuja vuorilla 1800 metrin korkeudessa.

SCI Itävallan vapaaehtoistyöleirillä kunnostimme Dolomitenfreunden ulkoilmamuseon polkuja vuorilla 1800 metrin korkeudessa.

Paikalliseen sosiaaliseen elämään sisälle pääseminen ei varsinkaan kielimuurin takaa tarkasteltuna ollut ihan läpihuutojuttu, mutta pienessä paikkakunnassa on tässä mielessä vahvuutensa. Piirit olivat pienet hyvässä ja pahassa, yhden uuden tuttavuuden mukana tuli helposti muutama lisää, ja sana uudesta ulkomaalaisesta kylässä kantautui epäilemättä nopeasti eteenpäin. Ylipäänsä paikallisista sai todella ystävällisen ja avuliaan vaikutelman; muistelen erityisellä lämmöllä keski-ikäisten naisten porukkaa, joka auttoi innokkaasti minua jäljittämään maauimalassa hävittämääni puhelinta huolimatta siitä, että meillä oli hyvin vähän yhteistä kieltä. Ulkomaalaiseen vapaaehtoiseen suhtautuivat muutenkin enimmäkseen positiivisen uteliaasti sekä paikalliset että museovieraat. Uskon ja toivon myös saaneeni ulkomaalaisuus-kortin varjolla anteeksi ison kasan tahattomia etikettivirheitä; varsinkin Itävallassa ahkerasti käytössä olevien titteleiden ja muiden kohteliaisuusilmaisujen käyttö tapahtui vielä loppuvaiheessakin ajoittain melkoisella hakuammunnalla.

Mainittuun “ulkomaalaisuuskorttiin” sisältyi siis hyvin olennaisena ja hyvin opettavaisena piirteenä jatkuva enemmän-tai-vähemmän-pihalla-oleminen. Varsinkin jälkeenpäin ajateltuna yksi noiden kuukausien tärkeimpiä anteja olikin oppia kestämään niin sanottua lapsen asemaa, jossa yksinkertaistenkin asioiden selvittämisessä oli usein nöyrästi turvauduttava toisten apuun ja neuvoihin. Samalla oppi myös paljon siitä, kuinka itse muodostaa hitaasti ymmärrystä uudesta ympäristöstä tarkkailemalla, kokeilemalla ja kysymällä.

Nyt EVS-jakson päättymisestä on kulunut lähemmäs puolitoista kuukautta, ja paljon ajatuksia ja energiaa on tullut suunnattua vastaavasti takaisin “normaaliin elämään” totuttelemiseen. Menneessä puolessa vuodessa on siinäkin vielä käsiteltävää, ja lista käteen jääneistä asioista riittäisi kattamaan useamman sivun. Näihin tunnelmiin.

Kirjoittaja ikävöi parvekenäkymää lumihuippuisille vuorille ja tuntee syvää sympatiaa jokaista tapaamaansa suomen kielen oppimisen kanssa taistelevaa kohtaan.

Kerro muillekin:

Share

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *